Koirien jalostaminen itsessään on tunteita herättävää toimintaa. Omia toimintatapoja käytetään surutta mittarina ja koodistona suhteessa kaikkiin muihin. Suuret linjanvedot tehdään yhden omissa jaloissa pyörivän koiran perusteella. Kokonaiskuva tarkoittaa siis samaa kuin kuvan pienin yksittäinen osatekijä.
Se on itsekkyyttä, ei avarakatseisuutta. Toki syyllistyn moiseen eräällä tavalla itsekin, kun edellytän käytännössä kaikilta muiltakin roduilta käyttöön tai muuhun minusta järkevään mittariin perustuvaa jalostusta siksi, että harrastamani greyhoundit ovat käyttörotua. Tai harrastusrotu, jos se kuulostaa paremmalta.
Uskon kuitenkin, että kokemukseni perusteella olen kuitenkin kykenevä erottamaan toisistaan omat haluni aidosti suuremmista asioista. Tai ehkä en vain näe malkaa omassa silmässäni. Mutta greyhoundit ovat pysyneet terveenä rotuna, koska suorituskyky tulosten kautta on käytetyin jalostusmittari.
Kun siitä aletaan tinkimään ja luovutaan – kuten eräs näyttelypuolen wannabe kerran halveksuvasti totesi – sekuntikelloon perustuvasta jalostuksesta, niin ollaan nopeasti samassa jamassa kuin vaikkapa näyttelylinjaiset englanninvinttikoirat: niillä alkaa olla sukupuutto lähellä geneettisten vakavien sairauksien takia. Se saatiin aikaiseksi noin sadassa vuodessa – ei näiden kahden tyypin eroamisesta sen kauempaa ole.
Sama on kuitenkin nähtävissä aivan kaikissa muissakin roduissa. Whippet syntyi aikoinaan greyhoundin rinnalla maalaisväestön (sala)metsästyskoiraksi eli se on eräällä tavalla lurchereiden esi-isä ja siirtyi siitä luontevasti köyhemmän teollisuusväestön kilpakoiraksi ratakilpailuiden kukoistusaikana. Kun se saavutti eräällä tavalla legitiimin aseman rotukoirana, ja whippetistä alkoi muovautumaan täysiverinen näyttelykoira, niin rodun terveydellinen tila on mennyt takapakkia. Greyhoundia on suojannut se, että muutamaa yritteliästä lukuun ottamatta linjoja ei ole sekoitettu. Whippetillä samaa onnea ei ole ollut.
Samalla hetkellä kun huskytyyppiset siirtyivät näyttelykehiin ja kasvattivat itselleen muhkean turkin, eivätkä enää soveltuneet alkuperäiseen työhönsä, niille alkoi kehittymään terveydellisiä sekä luonneongelmia. Kaikki rodut alkoivat muuttua toistensa klooneiksi – sama laiska luonne, eri ulkonäkö – ja samalla syntyi roppakaupalla ongelmia. Kun ajokoira ei aja jänistä, mutta ravaa näyttelykehässä kauniisti, tai kun bordercollien kunniakkaasta paimennushistoriasta on jäljellä enää näyttelysertifikaatit ja tuhottu koti, niin rotu on menetetty.
Syytänkö näyttelytoimintaa rotujen ongelmista? Kyllä, eräällä tavalla. Näyttelyt suosivat äärimalleja, kunhan ne ovat… näyttäviä. Mutta koiranäyttelyt ovat vain samanhenkisten kokoontumispaikkoja, joita järjestetään bisnesmielellä. On koko ajan muistettava, että niin isot näytelmät kuin pienet match showt ovat vain ja ainoastaan rahan tahkoamista. Sillä hetkellä kun tuottoa ei tule, niin näyttelyt loppuvat, eikä kukaan kysy mitä omistajien harrastukselle tapahtui. Mutta järjestäjät vain ja ainoastaan keräävät syyltä rahat pois, eli ne ovat seuraus. Syyn aiheuttivat harrastajat – niin ostajat kuin kasvattajatkin. Tuomareita usein syytetään rotujen alennustilasta, ja toki he ovat asettuneet muiden yläpuolelle rotumääritelmien ainoina osaavina auktoriteetteina, mutta tämä on onnistunut vain siksi, että heidän on annettu asettua rooliinsa. Kasvattajat (ja rodun harrastajat) siirsivät vastuunsa rodusta näyttelytuomareille.
Rotu on voitu tehdä juoksemaan mahdollisimman lujaa lyhyen matkan, tai kestävästi todella pitkiä matkoja. Rotu voi olla peloton karhua tai sutta vastaan. Se voi ajaa jänistä tai muuta riistaa väsymättä loppuun asti. Rotu saattaa olla halukas seuraamaan mitä tahansa ihmisen komentoa. Ryömimään syvälle maan alle ahtaisiin koloihin. Se saattaa hakea linnun paikoista, jonne ihminen ei pääse tai halua mennä. Rotu saattaa kuljettaa karja- tai lammaslauman haluttuun paikkaan. Se saattaa olla tuki sekä turva talolle ja perheelle ja este tunkeilijalle. Rodun päätehtävä voi myöskin olla kaunis, mukava ja syliin hakeutuva.
Jokaiselle rodulle on ollut tehtävänsä. Se tehtävä on syy rotujen kirjoon. Jossain vaiheessa käyttökirjo unohdettiin, ja haluttiin vain ulkomuotokirjoa luonteiden ja käytöksen ollessa kaikilla samana; erilaisessa paketissa sama yhteiskuntakelpoinen kainalokoira. Tämä kaikki on tuttua jokaiselle. Jokainen on lukenut idealistiset PR-tekstit rodustaan. Valitettavasti ne jutut ovat vain mielikuvamarkkinointia, jolla on enää harvoin yhtymäkohtia todellisuuteen. Vai aidostiko joku tunnistaa nykyisen dobermannin sen rotuesittelyjen historiasta ja ideologiasta? Sama koskee muitakin rotuja, dobermann tuli vain ensimmäisenä esimerkkinä mieleen – rotikoiden ja sakemannien on aivan turha röyhistää rintaansa ja sanoa että ei meillä. Tämän päivän Rin-tin-tin on enemmänkin ran-tan-plan ja vaikka Lassie löysi kotiin, niin colliet eivät löydä kotipihaltaan edes ulko-ovelle.
Miksi näin kävi?
Koska unohdettiin jalostuksen neljä perustetta:
- on oltava jokin mitattava ominaisuus, jota jalostetaan
- jalostus on karsintaa
- jalostuseläimet voidaan valita vain näyttöjen perusteella
ja viimeisenä:
- on tiedettävä mihin suuntaan jalostuksessa mennään
Suurin osa kasvattajista ei harrasta. Tai siis he eivät harrasta muuta kuin näyttelyitä, joka toki sekin on harrastus, mutta eivät ns. rodunomaisia lajeja. Jos käsissä on metsästyskoira, jonka ainoa tehtävä on näyttää kauniilta, niin silloin kasvattaja tekee ne vähäisetkin jalostusvalintansa kauneuden perusteella – ei metsästysominaisuuksilla. Kun samainen kasvattaja asuu kaupungissa, niin metsästysominaisuudet vaikeuttavat elämää, jolloin rodun alkuperäisominaisuudet muuttuvatkin rasitteeksi. Rasittava koira ei ole ”kiva”, ja ”kivaa” koiraa ei käytetä jalostukseen, jolloin muutaman sukupolven ”kivuuden” jälkeen käsissä on metsästyskoira, joka on paitsi kaunis, ei myöskään riistäydy käsistä jäniksen perään keskellä kaupunkitaajamaa.
Kaukaasianpaimenkoira on tunnettu laumanvartija, jonka tehtävä on muuttunut pihavahdiksi – eli se on ominut saman työn, joka aikaisemmin oli mm. hovawartilla – entinen pihavahti, joka nykyään heiluttaa häntää kaikille. Jos ei satu olemaan arka. Kaukkareiden maine on laajalti levinnyt, ja sitä – kuten ylipäätään laumanvartijoita – pidetään erittäin haastavana rotuna; se ei todellakaan ole ns. ensimmäinen koira. Taannoin joku oli varastanut kaukkari-emän ja pennut pihasta – foorumeiden hämmästys oli suuri: miten ihmeessä kaukaasianpaimenkoira voidaan varastaa pihaltaan. Aikuisen miehen painon verran pelotonta ja tarpeen mukaan myös melkoisen häijyä koiranlihaa ja vahvaa puruvoimaa. Se johtuu vain ja ainoastaan siitä, että kaukaasianpaimenkoira on alkanut muuttua nöffin suuntaan. Mukavaksi, isoksi ja karvaiseksi nallekarhuksi, joka kulkee hitaasti ympäri pihaa ja heiluttaa häntää. Jalostusta sekin.
Aitojakin kaukaasianpaimenkoiria löytyy. Naapurustossa on yksi. Minä en mene sille pihalle.
Koska aidot jalostusvalinnat ovat kasvattajille liian vaativia – eikä vähiten pienten pentuemäärien takia (pentue joka toinen vuosi, ja jos se menee pieleen, niin ns. oma linja katkesi siihen tai odotat kuusi vuotta; kuka sitä jaksaa) – niin on helpompi takertua vähäisempiin asioihin.
Vaikkapa geenien monimuotoisuuteen, kuten että sukutaulussa ei saa olla samoja koiria. Omat jalostusvalinnat perustuvat siis täysin siihen mitä yksilöä joku muu kasvattaja käytti 50 vuotta sitten, eikä valinta ole oppivaa onnistumiseen perustuen, vaan pelkästään poissulkevaa.Sukutaulujen tiirailu 12 tai 24 sukupolvea on paljon palkitsevampaa jalostuksellisesti kuin oman koiran, ja sen pentusisarusten, katsominen. Oikeammin näkeminen. Koska sukutauluissa tulee hyvin äkkiä vastaan mitä kahden potenssi tarkoittaa, ja huomaa, että taulujen koiramäärä on mahdoton hallita edes neljänteen polven asti, niin sukutaulua ihmettelemällä löytää äkkiä mukavia polveilevia sukulinjoja, joilla voi perustella mitä sillä hetkellä sitten sattuu haluamaan.
Tai voi ottaa kantavaksi jalostusagendaksi oman maan uroskannan suojelu olemalla – tai kuten Kennelliitto taitaa tehdä: vaikeuttamalla – käyttämättä ulkomaista jalostusmateriaalia nartun ensimmäisessä pentueessa siksi, että astutuksen on tapahduttava luomuna, jotta voitaisiin varmistua sukuvietin vahvuudesta. Kerron salaisuuden. Astutustapa ei kerro yhtään mitään ja sukuvietti on vahva, jos koiran muu vietti- ja vaistotoiminta on terve. Ja ne ovat terveitä, jos jalostuskriteerinä on käyttö, jonka onnistuminen vaatii aina ja kaikessa tervettä nuppia. Kun matador-ajattelua säikkymällä rajoitetaan tehokkaasti ensin aidosti arvokkaiden ja menestyneiden siitoseläinten käyttöä (joka itse asiassa on sekin vain siitosurosten markkinointiin liittyvä temppu), niin niistäkin vähäisistä pentuemääristä pakotetaan vähintään yksi kotoperäiseen ja usein ahteeseen geenipooliin. Se siitä geenien monipuolisuudesta, kunhan kotimaisilla uroksilla riittää astutuksia.
Luonnollisuus ja alkukantaisuus ovat nykyään kantavia voimia. Jalostuksessa luonnollisuus tarkoittaa avustamatonta astutusta, joka on vain savuverho omalle osaamattomuudelle. Kun ei osata avustaa narttua ja urosta, niin päästetään ne kirmaamaan vapaasti, ja jos sitten erikokoiset tai muuten vaan osaamattomat aloittelijat – varsinkin nartuissa – eivät saa mitään aikaiseksi, niin sitä perustellaan luonnonvalinnalla. Luonto valitsee siitoseläimet aivan omalla tavallaan, eikä yksikään näistä luonnollisista luomuastujista kestä sitä todellisuutta. Siihen nimittäin liittyy usein tuskaa, verta ja kuolemaa. Kuten luontoon ylipäätään. Luonnollisuus ennen kaikkea – ja jos nartulla repeää paikat tai uroksen siitosura päättyi siitinluun murtumaan, niin… No, luonnollisuus ennen mitään muuta. Sinänsä hassua kuitenkin, että avustamattomat luomuastuttajat ovat kuitenkin sitomassa napatynkiä silkkinyörillä ja kaivamassa puppyboostereita esille jos pennun paino ei nouse kuten siinä yhdessä kirjahyllyssä olevassa oppaassa sanotaan. Luonnollisuus ei kestä katsella nartun omaehtoista synnyttämistä, tai jopa pentujen kuolemaa. Paitsi jos pennut kuolevat omaan osaamattomuuteen – silloin on taas helppo lyödä luonnollisuuskortti pöytään.
Luonnollisuus on hieno asia. Koiramaailman ikioma vapaudu vankilasta -kortti. Kun ei tiedä, eikä osaa, niin luonnollisuus. Koski se sitten astutusta, tai ruokintaa.
Jackrussell on helppo ja luonnollinen rotu. Ne astuvat toisensa vaikka aidan nokassa. Kuten ylipäätään kaikki pienet rodut. Russellkasvattajan on siis helppo tuomita rodut, joissa nartun ja uroksen välinen kokoero on yksistään enemmän kuin russelin säkäkorkeus. Russelit ovat siis luonnollisia, koska noin pieniä harvemmin tarvitsee avustaa mitenkään. Ja jos narttu riuhtaisee nalkissa, niin viiden kilon elopaino suojelee kaikilta vahingoilta. Kaikki on siis hyvin, russellkasvattaja voi tuntea ylemmyydentuntea 50kg kokoluokassa asutusta avustavia kohtaan, ja taputtaa ylpeästi sitä kolmella jalalla loikkivaa luonnollista rottakoiraansa, joka ei rottaa haasta.
Luonnollisuus on myös kaukana tilanteesta, jossa narttu tuodaan vieraan koiran reviirille – uroshan ei matkusta, ja hyppymaksu on perusteltu uroksen omistajan vaivasta – ja varttitunnin jälkeen niiden olisi pitänyt tutustua toisiinsa, tehdä geneettinen vertailu sopivuudesta ja muodostaa lauma. Nuohan ovat luonnollisten luomuastuttajien perusteluita avustamattomille astutuksille. Anteeksi hirveästi, mutta satutunteja pidetään alle kouluikäisille kirjastoissa. Ei koiria astuttaessa.
Alkukantaisuus on melkoinen kuvitelma. Sehän tarkoittaa aivan eri asiaa jokaiselle. Osalle alkukantaisuus tarkoittaa huskytyyppistä, koska ne ovat niin suden näköisiä. Osalle taasen vanhaa ja ulkonäöllisesti muuttumatonta (kirjoitettua) historiaa. Osalle rakkimaista ilmiasua. Osalle alkukantaisuus on pienen alueen suljettua jalostusta. Osalle se tarkoittaa epämääräistä viettivoimaa milloin milläkin mittarilla Lopuille se on vaan tapa glamorisoida omaa rotuaan.
Beauceroneissa alkukantaisuutta perustellaan sillä, että se juontaa itsensä ikivanhaan oletettuun eurooppalaiseen paimenten esi-isään ns. suokoiraan. Varmasti se sinne juontuukin. Kuten aivan kaikki muutkin paimenet. Tai sitten ei yksikään, tästäkin on erimielisyyttä. Salukit ja basenjit käyttävät perusteluina alkukantaisuudelleen pitkää historiaansa – mutta molemmilla muuttumattoman ulkonäön perusteena on kylläkin ollut kapea ja suljetun alueen geenipooli – toki jalostusperusteillakin on ollut syynsä. Greyhound on kuitenkin ehkä paras esimerkki. Se on pysynyt myös käytännössä muuttumattomana sen jälkeen kun se joskus historian aamunkoitossa erosi salukityyppisistä. Mutta se on muuttumattomasta ulkonäöstään JA käyttötarkoituksestaan huolimatta kuitenkin maailman ehkä eniten jalostettu rotu. Joten missä vaiheessa se alkukantaisuus tulee vastaan.
Jackrussell oli aikoinaan maatiaisrotu (mikä ei olisi ollut), mutta se on paikallisista rakeista tehty kohtuullisen nuori rotu. Millään mittarilla se ei ole alkukantainen.
Alkukantaisuudella ei ole mitään merkitystä astutusten helppouden kanssa. Vielä vähemmän sillä on yhtymäkohtaa jalostukseen. Astutuksen helppous tai vaikeus riippuu koirien mallista, kokoerosta ja perusluonteista. Jalostus on taasen haluttujen ominaisuuksien vahvistamista, muuttamista tai uusien syntyä.
Astutuksesta keskustelu on tekniikkaa. Jalostus mitä tehdään. Jos ei rakenna mitään, on turha keskustella vasaramalleista. Jos suunnittelee, niin vasara tulee ajankohtaiseksi vasta kun suunnitelmaa toteutetaan.
