Humaanipuolella adoptiot ovat yleistyneet. Joidenkin väitteiden mukaan käsi kädessä ensisynnyttäjien – tai synnytystä halavien – keski-iän nousun kanssa. En tiedä, enkä tällä kertaa ota kantaakaan.
Väitetään, että ulkomaisten adotioiden määrät, kolmannesta maailmasta, olisivat myös nousussa. En tiedä pitääkö tuokaan paikkaansa. Ja jos näin on, niin johtuuko se kotimaisen adoption vaikeudesta. Tai halusta olla mukana pelastamassa maailmaa antamalla pienelle tummalle lapselle uusi ja parempi koti sekä elämä.
En tiedä. Enkä ota kantaa. Minua kiinnostaa tässä postauksessa vain vinttikoirien (ja samalla kaikkien muidenkin koirien) adoptointi, jota myös rescueksi – pelastamiseksi – kutsutaan.
Rehellisesti sanottuna minua ei suuremmin liikauta rescue-toimintakaan.
Se on pienen porukan ääriliikettä, väitteiltään suunnilleen yhtä luotettava kuin amerikkalainen eläinten oikeuksia puolustava PeTA. PeTA ei aja eläinten suojelua, joka on niiden elinolosuhteiden ja kohtelun parantamista. He ajavat eläinten oikeuksia, joka on kategorisesti eläinten nostamista ihmisten yläpuolelle – pyrkimystä antaa eläimille suuremmat oikeudet kuin ihmisille.
Rescuen suhteen minä reagoin vain ja ainoastaan silloin kun se takertuu greyhound racingiin. Tavalla tai toisella. Tällä hetkellä Suomessa vinttikoirapuolella suurinta ääntä pitävät galgojen, espanjalaisten vinttikoirien, pelastajat.
Espanjan eläinsuojelutilanne on huono. Kuten ylipäätään latinalaisessa maailmassa. Ja anglomaailmassa. Ja Aasiassa. Ylipäätään eläintensuojelu voi hyvin ainoastaan Pohjoismaissa. Eikä vähiten lemmikkieläinkulttuurin vahvuuden takia. Tosin yhteiskunta pyrkii esimerkiksi koiravastaisuudellaan purkamaan tätä tilannetta, mutta ehkä jossain vaiheessa muistetaan, että Suomen noin puolen miljoonan koiran lisäksi löytyy melkoinen määrä kissoja, kaneja, jyrsijöitä, matelijoita… varmasti hyvän matkaa yli miljoona yksilöä.
Aika hyvin viisimiljoonaiselta kansalta. Niin hyvin, että poliitisten päättäjien kannattaa muistaa, että nuo omistajat edustavat melkoisen ostovoiman lisäksi jumalattoman suurta äänestäjämassaa. Eivät he kokoonnu yhden lipun taakse yhdenasianliikkeeksi, mutta he saattavat hyvinkin valita edustajansa niiden joukosta, jotka antavat arvon lemmikeillekin.
Galgo-rescue perustuu muutamiin väitteisiin. Yksi on se, että kun galgoja käytetään ajavina metsästyskoirina ja metsästyskausi on ohi, niin maalaiset hirttävät koiransa. Varmasti näin on tapahtunutkin ja taphtuu.
Mutta siinä vaiheessa kun rescue väittää kivenkovaan, että galgoja käytetään vain kaksivuotiaaksi asti ja hirtettyjen määrä on vuosittain – lähteestä riippuen, joka ei siis tarkoita aitoa tietolähdettä, vaan mielipidekirjoituksia, 50 000 – 100 000, niin ei tarvita paljoakaan mielikuvitusta että ymmärtää juttujen takana olevan aika paljon satuilua.
Rescue-ihmiset ovat yleensä ideologisia naisia, joiden koiratuntemus on kohtuullisen vajaa. Anteeksi sukupuolisidonnaisuus, mutta noin se on. Heille koiran hankinnan perusidea ei ole koira sinällään, vaan nimenomaan rescue.
Hyvä omatunto kuten aina hyväntekeväisyydessä. Pyritään vaikuttamaan oman sädekehän vuoksi joihinkin yksilöihin – ei koskaan kokonaisuuteen tai perusrakenteisiin. Agendana on yksilön pelastaminen kuolemaakin pahemmalta kohtalolta. Tai ainakin edes kuolemalta.
Heille nuo luvut ovat täyttä totta. He eivät reagoi siihen, että määrät ovat täysin absurdeja. Hyvin luultavasti he eivät edes ymmärrä lukuja. Heille satatuhatta on synonyymi aika monelle. Ei tajuta eroa tuhannen, kymmenentuhannen tai sadantuhannen välillä.
Irlanti tuottaa tällä hetkellä alle 30 000 greyhoundia vuodessa – ja sillä määrällä greyhoundeja on siellä joka paikassa. Plus että greyhound on maailman määrällisesti suurin koirarotu.
Mutta silti Manner-Eurooppa, Irlanti ja Brittein saaret, USA sekä Australia eivät kykene tuottamaan yhtä paljon syntyneitä pentuja vuodessa, kuin mitä Espanjassa hirtetään galgoja vuodessa. Ja nekin pääsääntöisesti parissa maakunnassa.
Outoa, että turistit eivät kerro kauhujuttuja, sillä noilla määrillä täytyy joka oliivipuussa roikkua koiranraato. Toisaalta, koskapa rescue-maailmaa ovat faktat hidastaneet. Kun Espanjassa galgot hirtetään, niin samojen lähteiden mukaan Irlannissa greyhoundit sidotaan rautatiekiskoille.
Rescue- ja adoptiomaailma ovat kovaa bisnestä. Ei toki euroissa tai taaloissa mitattuna lähelläkään samaa mittakaavaa kuin ylipäätään pentutuotanto, mutta silti sen tekijöille hyvä tulonlähde.
Rescue-koiran hankkineet kertovat silmät kirkkaina, miten kennelit toimivat jonkun omilla rahoilla. Tappiolla. Uskokoon ken lystää. Minulle riittää se, että rescue-järjestöjen webbisivut perustuvat syyllistämisen kautta tapahtuvaan rahankeruuseen ja tarvikemyyntiin.
Mutta bisnestä ovat Viron varjutkin, toinen suomalaisten tukema rescue-systeemi. Ne ovat jääneet kiinni useammin kuin kerran hyväuskoisten ja sinisilmäisten suomalaisten huijaamisesta.
Toki muitakin kansalaisuuksia vedätetään, mutta minua ei kiinnosta hurrit tai saksalaiset.
Jos leikitään, että Espanjassa lopetetaan niinkin päättömän paljon kuin 20 000 galgoa vuosittain (voi ihan huvikseen laskea kuinka suuri kanta tarvitaan, että tuo määrä voidaan lopettaa vuosittain), niin mikä vaikutus mihinkään on kourallisella rescue-kenneleitä, joissa kussakin on parikymmentä koiraa. Eikä niistäkään kaikki ole galgoja.
Espanjassa oli greyhound racingiä. Lajin häpeätahra. Ei ole enää. Ei sitä saanut lopetettua rescue-järjestöt ja muut “hyväntekijät”. Sen lopetti Irlannin ja Iso-Britannian greyhound-liitot. Muutos lähti siis ulkomailta ja lajin sisältä. Ei ääriaktivisteilta.
Suomessa taitaa suurin (ja ainoa) vinttikoira-aiheinen foorumi olla tällä hetkellä Tuulen koirat (edit: oli kirjoituspäivämäärällä, mutta lukupäivämäärälläsi sitä ei ole ja pienuudestaan huolimatta tämä foorumi on ison; Facebook muutti aika paljin asioita).
Siellä puidaan aihetta voiko, ja saako, rescue-vinttikoiraa juoksuttaa radalla ja/tai maastokilpailuissa. Huvittavaa tässä on se, että rescue-ihmisten mielestä kyllä. Greyhound-treenareiden mielestä ei.
Ulkopuolinen – jos on jaksanut lukea näin pitkälle – tuskin tajuaa tuota surkuhupaisuutta. Se johtuu siitä, että rescue-maailma on yksiselitteisesti ja johdonmukaisesti greyhound racingiä vastaan. Eli englanninvinttikoirien ratajuoksukilpailuja. Koska siinä koira esineellistetään ihmisen kilpailunhalun ja rahanahneuden alttarille. Myös Suomessa, jossa koko toiminta perustuu vain ja ainoastaan harrastukselle. Yhtä pentutehtailijaa lukuunottamatta, ja eiköhän hänkin ole pian historiaa.
Nyt sitten rescue-ihmiset haluavat kilpailla. Tai heidän terminologiassaan “antaa koiran toteuttaa viettejään, koska sillä on kivaa”.
Pitkä juttu lyhyesti. Erästä kolmikoipista, vammautunutta, rescue-koiraa oli kilpailutettu. Osan mielestä tuo on ihan hyvksyttävää, koska se juoksee vapaanakin. Osan mielestä pahinta mitä voi tehdä, on tuoda vajaakuntoinen ja sairas koira vieheen perään.
Perustelut ovat jämähtäneet asemasotavaiheeseen.
Rescue-ihmisten mukaan juoksuttaminen on aivan hyväksyttävää, koska
- se juoksee vapaana kotioloissakin
- eläinlääkäri oli antanut luvan
- sen täytyy päästä toteuttamaan viettejään
- sitä ei pakoteta
Greyhound-treenarit vastustavat ideaa, koska
- koira ei juokse koskaan täysillä vapaana, mutta aina äärirajoilla vieheen perässä
- suurin osa eläinlääkäreistä ei tiedä yhtään mitään juoksevista vinttikoirista
- koira ei halua tai kaipaa radalle, ja toteuttaa viettejään vain silloin kun vietti herätetään, esim. kohteen liikkeellä
- vietti pakottaa koiraa
Meillä oli kotona 8-vuotias entinen ratagreyhound. Oli omana aikanaan Ruotsin ehdotonta parhaimmistoa. Kutsukilpailutasoa, tienasi kohtuullisen paljon sitä rescue-ihmisten halveksimaa rahaa, ja voitti Manner-Euroopan kovimman ja arvostetuimman kilpailun Ruotsin Derbyn.
Hugolla on sata kilpastarttia takana, harjoitusten kanssa mennään reippaasti yli kahdensadan. Sillä on pari loukkaantumista takanaan, joista se on toipunut. Etujalan ojentajan revähdys sekä kinnermurtuma.
Se on koira, joka varmasti tietää mitä kilpailuvarusteet tarkoittavat ja mitä radalla kuuluu tehdä. Kärsiikö se nykyään, kun ei pääse kilpailuihin toteuttamaan viettiään? Olisiko parasta antaa se adoptioon, jotta joku veisi sen (harrastuspohjalta) kilpailuihin toteuttamaan itseään?
Sitä ei missään nimessä päästetä koskaan enää juoksemaan ratavieheen perässä. Se on liian vanha. Vaikka se edelleenkin liikkuu satavarmasti enemmän kuin yksikään vinttikoirista (merkityksessä ei-greyhound), niin se ei ole fyysisesti tarpeeksi hyvässä kunnossa. Lisäksi loukkaantumisten uusiutumisen riskiä ei oteta.
Se on työnsä tehnyt, ja palkkioksi se saa pitkän ja kilpailuvapaan eläkeiän. Perhe-elämää.
Käytännössä kaikki adoptio- ja rescue-järjestöt nimenomaan kieltävät kilpailutoiminnan, juuri edellä mainituilla syillä. Pelastetut koirat ovat järjestöjen mukaan eläneet kurjan elämän, ja nyt niille halutaan tarjota parempaa. Ei kilpailuja, ei pennutusta. Rescue-koiria on saatettu pitää nälässä, ne eivät ole hyvässä fyysisessä kunnossa ja usein niillä on loukkaantumisia. “Pelastaja” ei koskaan tiedä koiransa taustoja.
Hugo ei kaipaa kilpailuja. Tietysti se innostuu kun lähdetään. Mutta into johtuu lähtemisestä ylipäätään. On ihan sama onko suunta kauppaan, metsään vai radalle. Ei se mieti, että nyt nuo saattavat lähteä Kauppiin; voi jee, kun pääsisi vieheen perään.
Eikä sitä aja halu vietin toteuttamiseen. Vietin käynnistää joku ärsyke. Vinttikoirilla saaliin liike. Mikä liike käynnistää ajo- ja metsästysvietin meidän sohvalla? Jos vastaan tulee jänis, niin tietysti se keittää yli. Viettivoima paukahtaa päälle. Hampaat voivat iskeytyä reiteen, tai naapurin niskaan. Siinä on kyse vietin aiheuttamasta turhautumasta. Se on se suunnattoman vahva sisäinen pakko. Se pakottaa koiran liikkeelle. Se pakottaa koiran juoksemaan vaikka jalka olisikin murtunut Siinä ei ole minkäänlaista harkintaa tai tietoisuutta takana. Mutta ei se kotiin päästyä taaskaan makaa sohvalla ja sure kun ei pääse kilpailemaan.
Jos ollaan liian kauan laiskoina, niin patterit ylilatautuvat. Kämppä hajoaa, jos sitä ei pureta. Turhauma, joka tulee koiralle jonka elämään (ja korvien väliin kiitos 8000-vuotisen jalostuksen) ei mahdu muuta kuin juokseminen. Mutta siinäkään koira ei kaipaa jänistä tai viehettä, vaan juoksemista. Koirat autoon ja metsään tai pellolle. Minuutti ees-taas ja kahdeksikkoa, sen jälkeen normaalia huinimista ja haistelua. Siinä koira liikkuu puhtaasti halunsa ja hauskuudensa mukaan. Ei enempää.
On ihan sama mistä urheilusta, tai fyysisestä rasituksesta, puhutaan. Yksi sääntö pätee, lajista riippumatta. Jos ei ole harjoiteltu, ei kilpailla – koskaan. Eläinurheilussa pätee toinenkin laki. Eläin ei tiedä mikä sille on parasta, eläin ei harkitse. Se on omistajan tehtävä – aina.
Rescue-maailman suurin virhe on eläimen inhimillistäminen. Silloin luullaan, että eläin toimii kuten ihminen. Se on virheenä vielä suurempi kuin esineellistäminen. Esineistä kun pidetään huolta.
