Kasvattajien ainainen dilemma on, että missä säilyttää siitosmateriaalia eli niitä narttuja. Jalostusvaihtoehtoja, siis suomeksi mahdollisimman monta potentiaalista synnyttäjää, pitäisi olla riittävästi käsissä. Osa kasvattajista on sen verran idealistisia, että he jopa harrastavat jalostusvalintaa eivätkä käytä jokaista kahden reiän koiraa pennutuksiin kun ikä ja jokin meriitti riittää; osa taasen on sitten vähemmän idealistisia.
Toisaalta, tavoitteellinen jalostushan on vanhanaikaista, nyt on tärkeintä rakentaa geenien monimuotoisuuden pohjalle – koiran soveltuvuus tarkoitukseensa ei ole enää oleellista, vaan että mahdollisimman moni pääsee astumaan ja synnyttämään. Niin tai näin, niin käytettävä koiramäärä on saatava johonkin asumaan ja elämään, kunnes sääntöjen ja pykälien määräämät ikärajat tulevat täyteen ja monimuotoisten geenien levittäminen pääsee vauhtiin. Koska omaan tupaan ei mahdu, ja koiranpito on kallista sekä työteliästä, niin on keksitty sijoittaminen.
Jos unohdetaan taloyhtiöt, kimppakesämökit ja tuttujen hevoskaupat, niin koirien sijoittaminen on ehkä eniten riitoja kylvänyt systeemi. Sijoituksilla on tapettu useita muutoin hyviä tuttavuussuhteita. Sijoituksessa periaatteessa kasvattaja antaa ilmaiseksi tai takuumaksua varten jollekin koiran, joka hoitaa ja huolehtii siitä kuin omaansa – jota se onkin. Sijoituskoirassa kasvattaja on myynyt kaiken muun paitsi jalostusoikeuden, sillä myyntihintana ollut juurikin jalostusoikeus. Ja koska oikeutta ei voida heti hyödyntää, niin tosiasiassa puhutaan osamaksukaupasta tai kaupasta, jossa myyntihinta suoritetaan myöhemmin. Ei ole olemassa ilmaisia lounaita eikä ilmaisia koiria, kummallekaan osapuolelle.
Ja tästä ne ongelmat sitten kumpuavatkin.
Kasvattaja valitsee tulevan siitoskoiransa pentulaatikosta jo ennen luovutusikää. Usein jo heti syntymän jälkeen jos tuntee sielujen sympatiaa johonkin vastasyntyneeseen refleksieläimeen, tai jos sille on kivat värit. Valinta on tehtävä ajoissa, koska rahalla maksavat omistajat huohottavat niskaan ja haluavat valita oman pikkupalleronsa. Toinen skenaario on, että ostajat kuorivat kermat päältä ja kasvattaja käyttää sijoitusta keinona hukata käsistään ne pennut, jotka eivät ole käyneet kaupaksi.
Jalostuksellisesti kumpikin tapa on kuin ampuisi itseään nilkkaan. Tai kauniimmin ilmaistuna: se on puhdasta lottoamista. Jos kyseessä on suurkasvattaja, eli hän tekee useampia pentueita ja sijoittaa säännönmukaisesti pentueista, joiden sukutaulu sopii jatkosuunnitelmiin – jolloin voidaan kysyä, että ovatko ne muut pentueen kasvattajalle pelkkää harrastuksen rahoittamista, ja aidostiko ne on tehty parantamaan kantaa vaikka kasvattajalle niistä ei ole hyötyä – niin hänellä on pian sen verran paljon narttupentuja ympäri maailman, että halutessaan kykenee tekemään karsintaa. Ja karsinta on jalostuksen tärkein työkalu. Sen sijaan tyypillinen kerrostalossa asuva pienkasvattaja on ihmeissään. Hän tekee pentueen kerran vuodessa tai joka toinen vuosi. Tarkoittaa sitä, että jokaisesta sijoitetusta on oltava siitokseen, muuten ns. omalle kasvatustyölle tulee äkkistoppi, ja on lainattava vieraalta – meni sijoitus hukkaan. Suurkasvattajalla on siis varaa hyväksyä tilanne, että kaikista ei tule odotusten mukaisia, mutta pienkasvattajan on saatava lottovoitto kerta toisensa jälkeen.
Koko ajan puhutaan siitosvalinnoista, jotka on tehty kun pennut ovat nisällä silmät aukeamattomina. Ei siis valinnoista, jotka tehdään kun koiran potentiaali aikuisena on mitattavissa ja mitattu.
On kolmaskin kasvattajaryhmä, mutta heidät saa unohtaa – he ovat katastrofi jalostukselle, harrastamalleen rodulle ja ostajille. Puhutaan kasvattajista, jotka kykenevät puhtaasti sukutaulusta sanomaan 5-10 vuoden tavoitesuunnitelmilla mistä tulee jalostuspotentiaalia, ja heillä on usein tulevat yhdistelmät suunniteltu valmiiksi koirille, jotka eivät ole edes syntyneet. Usein niiden vanhemmatkaan eivät ole syntyneet. Moisen kasvattajan muuten tunnistaa helposti. Pentulaatikon ääressä hän puhuu enemmän tulevista suunnitelmistaan kuin syntyneistä pennuista, myytävien pentujen vanhemmilla ei ole käytännössä mitään meriittejä ja jalostusarvo ladataan menestyneelle matadorina toimineelle isoisälle. Jos lisäksi emän ainoat saavutukset ovat, että se on mukava ja sillä on kiltit silmät, niin kannattaa etsiä osto- tai sijoituseläintä jostain aivan muulta. Vaikka kauniit silmät ja hyvä luonne ovatkin arvo jo sinällään.
Sijoitusriidoissa on aina kyse eturistiriidoista, tai konflikteissa erilaisten odotusten ja tavoitteiden välillä. Suurin osa sijoituksenottajista ei ota sijoituskoiraa siksi, että he luottaisivat saavansa erinomaisen rotunsa yksilön koska kasvattaja panostaa siihen jalostusodotuksiaan. He ottavat sijoituksen koska se on heidän näkökannastaan halpa tai ilmainen. Asenne ja lähtökohta on valmiiksi pielessä, koska siitoskoiraa ei tee pelkästään kasvattajan valinta pentulaatikossa tai koiran sukutaulu, vaan sen ilmiasu aikuisena. Ja sen ilmiasun tekee sijoituksenottaja, ja se tekeminen maksaa poikkeuksetta. Sijoituskoira on aina harrastuskoira, sitä ei anneta sohvakoiraksi. Harrastaminen maksaa jotain paljon ja oikein hemmetin kalliin välillä. En ole koskaan ymmärtänyt kasvattajia, jotka onnessaan sijoittavat tulevan siitostähden nuorelle opiskelijapariskunnalle, jolla ei ole autoa, jotka tekevät ensimmäisen lapsensa parin vuoden sisään ja asuvat harrastamisen suhteen jossain näreen perällä. Toki heilläkin on oikeus hankkia koira ja harrastaa – minä haluaisin oppia lentämään, mutta minulla ei ole varaa siihen. Jos kasvattaja haluaa tukea ja yrittää varmistaa mahdollista kanta-asiakkuuden syntyä, ja ehkä myydä pari pentua seuraavasta poikueesta ostajien tutuille ja sukulaisille, niin silloin kannattaa tingata hiukan hinnasta ja rakentaa pitkä osamaksu, mutta ei missään nimessä sijoittaa. Ja ei, vahva taloudellinen tilakaan ei ole tae mistään – hienostorouva Espoosta tai sen kyljestä on aivan yhtä suuri riski, jos hän on hankkimassa koiraa sisustukselliseksi elementiksi tai täyttämään uramiehensä liikematkojen jättämää tyhjää aukkoa.
Kasvattaja lataa puhdasta toivetta ja uskoa pennun tasoon, ja ottajat eivät pysty tätä odotusta täyttämään. On aivan sama johtuuko se siitä, että koiralla ei siitosarvoa olisi ollut kasvattajankaan huomassa, tai että ottajat eivät ole ulkoisia tavoitteita kyenneet, viitsineet tai halunneet hankkia – riita on joka tapauksessa valmis. Kasvattajan pentulaatikossa synnyttämä unelma jalostusmenetyksestä kasvaa vielä vahvemmaksi toiveuneksi kuukausien aikana, ja jos unelmien pilvilinnat romahtavat, niin se on omistajakodin vika.
Voidaan sanoa, että katteettomat jalostussuunnitelmat ovat se toinen savesta tehty tukijalka, joka romauttaa korttitalon. Ostajien halu saada ilmaista on se toinen.
Jos sijoituksenottajat ovat välillä ilmaisten lounaiden perässä, niin samaa harrastavat kasvattajatkin. Vatsa täyteen maksamatta, ja jälkiruuasta poimitaan rusinat.
Kasvattaja määrää mitä ruokaa syötetään. Kasvattaja määrää mitä koiran kanssa on tehtävä. Kasvattaja määrää miten koiran kanssa on elettävä. Kun kasvattaja haluaa, niin hän hakee koiran omaa harrastamistaan varten ja palauttaa kun hauskuus on ohi; tähän perustuu Kennelliiton näyttelyttämispykälä sijoitussopimuksissa. Toki asiat voi noinkin hoitaa jos kumpikin osapuoli siihen suostuu ja aidosti ymmärtää mistä on kyse. Mutta tuossa ei enää puhuta jalostusoikeuden pidättämisestä määräajaksi. Tuo on huomattavasti laajempi asia, ja se kattaa koiran koko elämän sijoitusajan sekä määrää sijoituksenottajan elämää.
Muistetaan taas kerran: sijoitus on koiran kauppa, jossa myyntihintana on jalostusoikeus. Ei yhtään enempää, ei yhtään vähempää. Kasvattaja tarjoaa poikkeavalla maksutavalla koiraa, ja omistaja maksaa hankintansa muulla kuin rahalla. Missään vaiheessa ostaja ei ole ostamassa kasvattajaa omaan ja koiransa elämään.
Mietin asiaa oman elämäni ja rotuni, ratalinjaisten greyhoundien kautta. Me sijoittaisimme narttupennun. Määräisimme, että sille on annettava lihaa niin ja niin paljon ja joukkoon laitettava määrä X merkin Y kuivamuonaa. Koiran on saatava tarkkaan määrätyt lisäravinteet annettujen ohjeiden mukaan. Pentua on liikutettava meidän ohjeidemme mukaan. Kun se on valmis, niin haen sen kotiovelta, kilpailen, nautin maineesta ja kunniasta, ja palautan sen kotiovelle. Kolmen vuoden kintailla ilmoitan, että ette harrasta vieläkään mitään, sillä teen sillä nyt pennut. Kun pennut ovat luovutuksessa, taputan narttua päähän, toivotan omistajille hyvää loppuelämää ja poistun jatkamaan samaa systeemiä uuden sijoituspennun kanssa.
Kuulostaako reilulta? Ei minustakaan, vaikka kasvattajalle se hyvä diili onkin. Asia ei muutu mihinkään vaikka maksankin ruuat, lisäravinteet ja kilpailureissut – silti määrään koiran ja sen kodin elämää ihan vain siksi, että omistaja ei maksanut sitä pyydettyä tonnia. Vaikka maksaisinkin em. kulut, niin en maksa penniäkään omistajien työstä ja vaivasta.
Mitenkähän moinen systeemi toimisi PK-puolella, agility-koirilla tai valjakoissa? Kennelliiton ja näyttely-kasvattajien mukaanhan se on hieno, tasavertainen ja reilu järjestelmä.
Sitten ihmetellään, että tulee riitoja.
Kasvattajat perustelevat usein puuttumistaan sijoituskoiran elämään sillä, että heillä on taloudellinen riski. Jos omistaja töpeksii, niin koira menettää jalostusarvonsa ja kasvattaja menettää – perusteluista riippuen – joko myyntihinnan tai tulevien pentujen tuoton. Jos unohdetaan sellainen pikkujuttu, että kasvattajat ovat hellyyttävän yksimielisiä siitä, että pentukaupasta tulee vain tappiota, niin mikä on taloudellinen riski jos se pentu jätetäänkin kotiin? Se on aivan sama kuin täyttymättömässä sijoituksessakin, paitsi – se ihana paitsi, joka on melkein yhtä mukava kuin mutta tai jos – että useimmat kasvattajat ottavat takuusumman sijoituspennusta. Se on yleensä kolmanneksen verran myyntihinnasta, ja se palautetaan jos sijoitussopimuksen jalostusoikeus käytetään. Vaan jos pentuja ei tehdäkään… Silloin raha jää kasvattajalle myyntihinnaksi, ja se kattaa pennun kulut ja jättää jopa hieman kahvirahaakin. Käytännössä taloudellista riskiä tappion muodossa ei ole, koska normaalit koiran ylläpitokulut ovat jääneet pois. Ainoa joka riskeerataan, on tuleva tuotto. Kotiin jätetystä kukaan ei ole maksanut killinkiäkään, ja kaikki kulut sekä työ jäävät omille harteille. Jos jostain on riskiä, niin se on kotiin jätetyssä. Mutta sellaista se on, bisnekseen usein kuuluu myös riski.
Paitsi tietenkin uroksen omistajilla, jotka aivan aidosti noukkivat ne rusinat pullasta.
Jos kummunikaatio voi epäonnistua, niin se epäonnistuu. Tämä on horjumaton sääntö. Samaan tahtiin Facebookin, pikaviestinnän ja muiden lyhytviestien suosion myötä – jotka vapauttavat ajan ja paikan kahleista – puhelimen käyttö sen perustehtävään on jäänyt vähäisemmäksi. Miksi soitella, kun voi lähettää kahden rivin privan minkä tahansa yhteisöpalvelun kautta. Ongelma on vain siinä, että kun asia lavennetaan ja supistetaan kahteen riviin, niin priva muuttuukin provoksi. Ja taas riita on valmis – ihan vain siksi, että toinen sanoi jotain, mutta tarkoitti aivan muuta, ja vastaanottaja luuli ymmärtävänsä jotain aivan ihmeellistä. Naamakkain puhuminen on jo vaativaa asioiden selvittelyssä ilman, että luullaan jotain aivan omiaan. Puhelin vaikeuttaa kertaa kymmenen, koska elekieli jää pois. Sähköinen viestintä sotkee takuuvarmasti kaiken niin solmuun, että sitä ei aukaista enää edes sillä kuuluisalla miekalla.
Joten jos mikään muu ei aiheuta riitoja sijoituksessa, joka vaatii yhteisiä pelisääntöjä sekä yhteistyötä kyvyllä ja halulla, niin sota on valmis, koska kommunikaatio on jäänyt tekemättä. Asiat voivat olla kummankin hyväksyttävissä, mutta jos kumpikaan sitä ei tiedä, niin se siitä ja sen kestävyydestä.
Tarkoittaako tämä kaikki sitä, että sijoituksia ei kannata tehdä? Kyllä, sitä se tarkoittaa. Jokaista onnistunutta sijoitusta vastaan löytyy tuhat epäonnistunutta, joista sata menee käräjille; kukaan ei voita ja kaikki maksavat. Sijoituksista luopuminen pakottaa kasvattajan pohtimaan siitosvalintojaan ja ostajat harkitsemaan koiran hankintaa – molemmat joutuvat myös pohtimaan motivaationsa syntyjä syviä. Win-win situation.
Mutta edelleenkään monella kasvattajilla ei ole mahdollisuutta pitää riittävän isoa laumaa mahdollisia siitoskoiria, että niiden kanssa voisi harrastaa ja elää – tuo on arkipäivän realiteetti. Jos sijoitus ei ole turvallinen tai järkevä vaihtoehto, niin sitten on keksittävä korvaava.
Meillä noudatetaan nykyään kahta eri tyyliä.
- Liisaus, jossa narttu vuokrataan käypään hintaan jalostukseen sovitulla korvauksella per kerta
- Jalostusoikeuden sitominen osaksi myyntihintaa, jossa ostohintaa lasketaan, jolloin jalostusoikeus säilyy pelkästään meillä, mutta korvaus jalostuskäytöstä maksetaan liisauksen mukaan ja omistajalla on oikeus päättää liisaako vai ei
Tiedän. Elämäämme helpottaa suunnattomasti se, että emme kasvata Kennelliiton alla. Pystymme soveltamaan ja järkeistämään.
Kannattaa kuitenkin muistaa se, että Kennelliitossa valtuustolla ja hallituksella on juuri niin paljon valtaa kuin mitä rotuyhdistysten ja niiden jäsenten enemmistö antavat. Ei yhtään enempää. Säännöt on tehty muutettaviksi, jos ne eivät kohtaa tarvetta. Mutta oman vaikeutensa luo tietysti sekin, että Kennelliitto ei ole kasvattajien etujärjestö, se on enemmänkin omistajien etuja ajava instanssi – koska omistajat ovat enemmistönä. Eivätkä kasvattajat ole yhtään sen homogeenisempi ryhmä kuin omistajatkaan, joten yhden porukan on vaikeaa julistautua edunvalvojaksi – kyse on siis vain siitä, ketkä kykenevät rakentamaan vahvimman eturyhmittymän, tai käyttämään tehokkaimmin hyväkseen eri ryhmien hajaannusta ja koiraharrastajille hyvinkin tyypillistä kykenemättömyyttä sosiaaliseen kanssakäymiseen. Kirsikaksi päälle sopii se, että suurin osa ei tunne sääntöjä, ja loput ovat sitä mieltä, että säännöt ovat vain ohjaava koodisto, ehdotus, joista voi poiketa jos me yhdessä tässä ja nyt niin päätämme, ja meidän päätöksemme sitten sitoo kaikkia muita, koske me olemme oikeassa ja hyvällä asialla. Tämä pätee aivan kaikissa (koira)järjestöissä, se ei ole Kennelliiton alaisen toiminnan yksinoikeus.
Tein muuten eräänlaisen henkilökohtaisen ennätyksen. Sijoituksista Kennelliiton järjestöpolitiikkaan…
