Koira kuuluu eläimiin, jolla on aina sisäloisia, eli matoja. Niistä ei päästä koskaan eroon, mutta matojen määrää voidaan säännöllisen epäsäännöllisellä lääkityksellä pitää kurissa. Jopa niin, että niitä ei näy silmin. Madot kuuluvat eräällä tavalla koiran normaaliflooraan. Ainakin koirat ovat vuosikymmentuhansien saatossa sopeutuneet niihin, eikä niistä yleensä ole suurtakaan haittaa koirille – ainakaan Suomen leveysasteilla. Muualta maailmasta sitten löytyykin sisäloisia, jotka tappavat koiran. Ne eivät kukoista meidän ilmanalassamme, mutta ovat lisääntymässä tuontikoirien myötä.

Koirien sisäloisista madot  jaetaan neljään ryhmään:

• heisimadot (Cestoda)
• imumadot (Trematoda)
• väkäskärsämadot (Acantocephala)
• sukkula- eli pyörömadot (Nematoda)

Suomessa ainoastaan heisi- ja sukkulamadot ovat ongelma, mutta muitakin saattaa tulla vastaan tuontikoirilla.

Koiran yleisimmät sisäloiset ovat suolinkainen ja hakamadot.

Sukkulamadot

Suolinkainen

Suolinkainen on Pohjoismaissa selvästi yleisin sisäloinen, ja se on kaikilla koirilla. Se on 7 – 12 cm pitkä ja muistuttaa spagettia. Munia ei pysty havaitsemaan silmillä.

Pentu saa tartunnan jo kohdussa sekä äidinmaidosta. Suolinkaisen munat myös kulkeutuvat emosta ulos ulosteiden mukana. Pentu saa tartunnan syömällä munan, joka sisältää infektiivisen toukkamuodon. Tämä toukka kuoriutuu munasta ohutsuolessa, tunkeutuu suolen seinämän läpi ja vaeltaa keuhkoihin. Keuhkoista toukat joutuvat ysköksien mukana suuhun, josta pentu nielee ne uudelleen vatsaansa.

Vanhemmatkin koirat voivat saada tartunnan syömällä suolinkaisen munan ja joissain tapauksissa syömällä suolinkaistartunnan saaneen jyrsijän. Aikuisilla koirilla toukkamuodot levittäytyvät yleensä ympäri elimistöä, mm. keuhkoihin, maksaan, aivoihin ja lihaksiin, missä niiden kehitys pysähtyy ja ne jäävät ”lepäämään” kudoksiin, ts. toukat eivät ole enää aktiivisia. Matolääkkeillä ei pystytä saavuttamaan näitä inaktiivisia toukkia.

Tiineillä nartuilla nämä kudostoukat kuitenkin aktivoituvat suunnilleen 42. tiineysvuorokauden tienoilla ja lähtevät jälleen vaeltamaan. Toukat pääsevät istukan läpi sikiöihin, joten pennuilla voi olla suolinkaistartunta jo syntyessään. Vakavan tartunnan saaneet pennut voivat syntyä ennenaikaisesti tai kuolla jo muutama päivä syntymän jälkeen. Pentujen tartunnan estämiseksi on erittäin tärkeää madottaa narttu 42. tiineysvuorokauden kohdalla. Kaikki kudostoukat eivät aktivoidu kerralla, joten niitä jää ”säilöön” nartun elimistöön myös tulevia tiineyksiä varten.

Suolinkainen on kuitenkin kohtuullisen harmiton koiralle. Erittäin voimakkaista suolinkaistartunnoista saattaa aiheutua kudostuhoja ja koira voi yskiä ja sillä saattaa olla sierainvuotoa. Näin suuret määrät suolinkaisia ovat kuitenkin harvinaisia Suomessa, sillä sitä ennen ulosteissa ja oksennuksessa on jo näkynyt aikuisia suolinkaisia suuria määriä.

Suolinkainen voi periaatteessa tarttua ihmiseenkin ja aiheuttaa VLM-syndrooman.

Suolinkainen (Toxocara canis) voi tarttua myös ihmiseen ja aiheuttaa VLM-syndrooman (viskeraalinen larva migrans).

VLM-syndroomaa esiintyy lähinnä pienillä lapsilla, jotka ovat saaneet suuren määrän suolinkaisen munia suuhunsa ja sitä kautta suolistoonsa. Tartunta aiheuttaa kuumeilua, keuhkotulehdusta, maksan suurentumista ja jopa aivokuumetta. Yksittäiset toukat voivat vaeltaa silmään (yleensä vain toiseen) ja aiheuttaa OLM-syndrooman, joka saattaa johtaa näön menetykseen.

Koiran suolinkainen ei kehity ihmisessä täysikasvuiseksi, mutta sen toukat voivat käydä läpi kehitysvaiheensa tartunnan saaneessa. Oireet ovat selvät vain, jos tartunta on runsas. Tavallisimmat niistä ovat kuumeilu, sairauden tunne, yleiset säryt, mahakivut, vinkunat keuhkoissa ja yskä. Keuhkojen lisäksi tulehduksia saattaa esiintyä myös muissa sisäelimissä.

Aivoihin kulkeutuneet vaellustoukat voivat aiheuttaa epileptisiä kouristuksia ja muita aivotoiminnan häiriöitä. Vaikein oire on sokeus, joka johtuu vaellustoukan aiheuttamasta tulehduksesta verkkokalvossa tai näköhermossa. Sokeus on harvoin molemminpuolinen. Tulehdusilmiöt saattavat johtaa myös näön heikkenemiseen verkkokalvon irtautumisen vuoksi.

Taudin varmistamista vaikeuttaa se, että vasta-ainereaktiot eivät ole aina myönteisiä lievissä tartunnoissa. Näönmenetyksen syy on saattanut selvitä vasta kudosnäytteen perusteella. Lievät tartunnat paranevat yleensä jälkiä jättämättä, mutta silmissä tapahtuneet vauriot jäävät valitettavasti pysyviksi.

Suomessa koiran suolinkaisen tartuntoja on ihmisillä harvoin ja varmoja sokeustapauksia ei ole tiedossa. Meillä tartunnan leviämistä rajoittaa pitkä talvikausi, jolloin maa on jäässä tai lumen alla. Isossa Britanniassa puistot sekä lasten leikkipaikkat ovat yleisesti koiran suolinkaisen munien ja varhaistoukkien saastuttamia. Erään tilaston mukaan siellä 7–14 % kouluikäisistä lapsista ja 2–3 % aikuisista on saanut tartunnan. Puolet tartunnan saaneista on ollut koiraperheistä, toisella puolella ei ole ollut koiraa kotona. Tartuntojen määrä on selvästi yleisempi niissä perheissä, joissa siisteydestä ei pidetä huolta. Käsihygienia sekä pikkulasten valvominen sen suhteen, mitä he suuhunsa leikkipuistoissa laittavat, on paras turvallisuuden tae.

Kaikki markkinoilla olevat matolääkkeet tehoavat suolinkaiseen.

Hakamato

Hakamatotartunnat olivat Suomessa aikaisemmin harvinaisia, mutta nykyään niitä on lähes yhtä paljon kuin suolinkaisia.

Hakamadoista yleisimmät ovat Ancylostoma caninum ja Uncinaria stenocephala.

Ancylostoma caninum-tartunnan koira voi saada syömällä infektiivisen toukan. Toukat kehittyvät ohutsuolessa ja tarttuvat kiinni suolen limakalvoon. Osa porautuu suolen seinämän läpi ja vaeltaa keuhkoihin.

Koira voi saada tartunnan myös ihon kautta, jolloin A. caninum-toukat tunkeutuvat ihon läpi, vaeltavat keuhkoihin ja edelleen nielun kautta ohutsuoleen. Tämä on muistettava ulosteiden keräämisen suhteen, varsinkin kennelolosuhteissa. Keräämättömät ulosteet toimivat tartuttajina, jos koira astuu niihin. Osa toukista voi jäädä ”lepäämään” koiran lihaksiin ja aktivoitua myöhemmin, yleensä nartun tiineyden aikana. Tällöin, kuten suolinkaisen kohdallakin, toukat saattavat tartuttaa pennut jo ennen niiden syntymää sekä myöhemmin emon maidon välityksellä.

Ancylostoma-loiset imevät verta isännän suoliston seinämästä aiheuttaen varsinkin pennuilla vakavan, pahimmillaan jopa henkeä uhkaavan suolistotulehduksen ja anemian. Koira kärsii usein myös iho-oireista; tavallisimmin varvasvälien kutinasta ja punoituksesta.

Uncinaria stenocephala-toukat tunkeutuvat koiraan yleisimmin suun kautta, kun taas ihon läpi tulleiden toukkien kehitys jää yleensä kesken. Maidon välityksellä saatava tartunta ei tiettävästi ole mahdollinen.

U. stenocephala aiheuttaa yleisemmin kroonista ripulia, anemiaa, heikentynyttä valkuaisaineiden imeytymistä suolistosta ja siten kasvun ja yleiskunnon heikkenemistä. Iho-oireita esiintyy samalla tavalla kuin A. caninumin tapauksessa.

Hakamatojen häätöön on greyhoundeilla suhtauduttava vakavasti. Yleensä pääpaino laitetaan suolinkaisiin, mutta niillä ei ole niin suurta merkitystä koiran suorituskyvyn kannalta. Hakamadot ovat taasen suoraan uhka.

Heisimadot

Heisimadot tarvitsevat aina väli-isännän kehittyäkseen aikuiseksi. Väli-isäntinä toimivat esimerkiksi kala, kirppu, jyrsijät, jäniseläimet, lampaat ja muuta nautaeläimet, sika, hevonen ja jopa ihminen. Riskiryhmään kuuluvat siten ne koirat, jotka syövät raakaa järvikalaa (merikalassa riskiä ei käytännössä ole), metsästävät esim. myyriä ja rusakoita tai ovat nautojen kanssa tekemisissä. Varsinkin hiiret, myyrät, jänikset ja rusakot asettavat greyhoundin vaaravyöhykkeelle.

Heisimatotartunnan tunnistaa useimmiten koiran peräaukon tuntumassa olevista vaalean riisinjyvän näköisistä heisimadon jaokkeista.

Leveä heisimato eli lapamato

Leveän heisimadon (Diphyllobothrium latum) voi saada ainoastaan raa’asta järvikalasta, mutta valmistaminen tappaa sen.

• Mädin pakastaminen -10 C 3 vuorokautta tai -18 C 24 tuntia tuhoaa toukan.
• Kalan jäädyttäminen tai pakastaminen -18 C:ssa: 1 kg:n kala 8 tunnin ajan ja 4–5 kg:n kala 24 tunnin ajan.
• Tuotteet ja jalosteet, jotka on tarkoitettu syötäväksi kuumentamatta, tulee jäädyttää tai pakastaa vähintään 24 tunnin ajaksi -20 C:ssa tai sitä kylmemmässä.
• Kalan kuumentaminen +56 C:seen noin viiden minuutin ajaksi (pannulla paistettaessa 700 g:n kalapala noin 10 minuuttia).
• Kalan lämminsavustaminen kypsäksi läpikotaisin.
• Erittäin voimakas suolaus.

lähde: Evira

Järvikaloista ahven, hauki, made ja kiiski ovat riskialttiimpia. Tiettävästi lahnassa ja lohessa ei lapamatoa ole. Merikalasta lapamatoa ei voi saada, sillä suolainen vesi estää loisen kehityksen. Lapamato alkaa tuottamaan suolessa suuria määriä munia, jotka sitten kulkeutuvat ulosteista vesistöihin. Muna muolee, jos se ei pääse veteen. Munasta kehittyy kahden viikon kuluessa värekarvallinen toukan esiaste. Kun se joutuu erään pienen hankajalkaisen äyriäislajin ravinnoksi, siitä kasvaa ensimmäisen asteen toukka. Kalan syötyä äyriäisen tämä toukka tunkeutuu kalan lihaksistoon, jossa siitä kehittyy suurempi toisen asteen toukka. Jos ihminen tai koira syö raakana toisen asteen toukan saastuttamaa kalaa, kehittyy toukasta ihmisen suolistossa lapamato. Mutta lapamadon väli-isännäkseen tarvitsemaa äyriäistä löytyy ainoastaan järvistä, eikä se elä suolaisessa vedessä. Tämän takia merikala on turvallista. Tähän ei kannata kuitenkaan aina tuudittautua, sillä varsinkin suurempien jokien suilla veden suolapitoisuus on niin alhainen, että merkalakin voi tartunnan saada.

Lapamato voi olla jopa 20 metriä pitkä, ja koostuu jaokkeista. Jaokkeet ovat 10-15mm levyisiä ja 3-5 mm pituisia. Lapamatotartunnan saaneella koiralla on yleensä lievää ripulia, lisäksi se saattaa laihtua.

Lapamadon häätöön tarvitaan normaaliin nähden 8-kertainen määrä pratsikvanteelia, esimerkiksi Drontalia. Muut matolääkkeet eivät tehoa tarpeeksi hyvin lapamatoon.

Koiran heisimato

Koiran heisimato (Dipylidium caninum) on yleisimmin tavattu heisimato, mutta silti suhteellisen harvinainen ja sitä tavataankin pääosin tuontikoirilla. Täysikasvuinen koiran heisimato on 50 cm pitkä, ja muodostuu jaokkeista.

Jaokkeet kulkeutuvat koirasta ulos ulosteiden mukana ja jonkin verran myös itsenäisesti liikkuen. Kirpun toukkamuodot ja väiveet syövät jaokkeita, ja koira saa tartunnan syömällä edelleen kirpun tai väiveen.

Peräaukosta työntyvät D. caninumin jaokkeet aiheuttavat yleensä kutinaa, jota koira pyrkii lievittämään peräpäätään nuolemalla ja lattiaan hankaamalla. Massiivisissa tartunnoissa voi ilmetä vatsa- ja suolisto-oireita.

Koiran heisimadon väli-isäntinä toimivat kirput ja väiveet.

D. caninum voi tarttua myös ihmiseen, jos ihminen saa suuhunsa kirppuja.

Ekinokokki

Ekinokokki-heisimatoja (Echinococcus) on useita eri lajeja, mutta ihmiselle vaarallisin on Echinococcus multilocularis. Se aiheuttaa ekinokokkoosia.

E. multilocularis on noin 1-4 mm pitkä. Sen pääisäntinä ovat ketut, koirat ja kissat, ja niille se on kohtuullisen harmiton. Väli-isäntinä sille ovat jyrsijät ja joskus ihminen. Ulosteiden mukana kulkeutuu munia, jotka väli-isäntä saa omaan ruuansulatukseensa syötyään esimerkiksi ketun ulosteiden saastuttamia marjoja, tai vaikkapa koiran ulosteiden keräämisen jälkeen heikosta käsihygieniasta. Munasta vapautuva ns. onkosfäärimuoto tunkeutuu suolen seinämän läpi ja kulkeutuu maksaan. Maksassa kehittyy alveolaarinen hydatidikysta, joka aiheuttaa alveolaarisen hydatidoosin. Pääisäntä saa tartunnan syödessään kystan.

Echinococcus multilocularis-tartunta ei yleensä aiheuta oireita pääisännälleen, esim. koiralle. Väli-isäntänä toimivassa ihmisessä alveolaarinen hydatidikysta kuitenkin kasvaa kasvaimen tavoin ja yleensä suurin osa maksasta on jo ehtinyt tuhoutua ennen ensimmäisten oireiden ilmaantumista.

Vuonna 2004 (Evira) tutkittiin E. granulosuksen varalta 315395 nautaa, 38455 lammasta ja vuohta, 2368495 sikaa, 725 hevosta, 965 hirveä ja 76539 poroa. Kaksi sairasta poroa löydettiin. Tartuntavaara on siis häviävän pieni, ja sekin keskittyy Pohjois-Karjalaan ja Itä-Lappiin. E. multilocularista ei löytynyt ketuista, supeista, koirista tai myyristä.

Ulkomaille matkaaville koirille sekä tuonneille on annettava heisimatolääkitys. Lisätietoja tuonti- ja vientimääräyksistä saa esim. Maa- ja metsätalousministeriöstä.

Taeniat

Taenia hydatigena on koiraeläimiltä, ilvekseltä ja näädältä tavattava, jopa viiden metrin mittaiseksi kasvava heisimato, jonka väli-isäntiä ovat mm. poro, sika, nauta, lammas ja hirvi.

Väli-isäntä syö loisen munan, jolloin toukkamuoto pääsee vapautumaan ja vaeltamaan maksaan ja kiinnittyy lopulta suoliliepeeseen ja vatsapaitaan. Kiinnittymiskohtaan muodostuu vaaleita, läpikuultavia, rakkulamaisia muodostumia. Pää-isäntä, esim. koira, saa T. hydatigena-tartunnan syömällä tällaisen rakkulan.

Taenia hydatigena-tartunta on koiralla yleensä oireeton, mutta se voidaan diagnosoida loisen munien avulla ulostenäytteestä.

Taenia multicepsin väli-isäntiä ovat ihminen, lammas, vuohi, nauta ja hevonen. Loisen toukat vaeltavat keskushermostoon.

Taenia pisiformiksen väli-isäntinä toimivat jäniseläimet ja toukat kiinnittyvät vatsaontelon elimiin.

Taenia krabbei käyttää väli-isäntänään poroa ja hirveä, joiden lihaksiin se muodostaa loisrakkuloita.

Resistanssi

Matolääkkeitä suositellaan yleisesti vaihdettavaksi joko toinen tai kolmas kerta, koska madot kehittävät resistanssin niitä vastaan. Ne tulevat vastustuskykyisiksi, eikä häätö enää onnistu.

Tämä ei aivan pidä paikkaansa nykyisillä lääkkeillä, eivätkä nykyiset tutkimustulokset täysin puolla näkemystä resistanssista. Tosin on havaittu, että käyttämällä jatkuvasti samaa vaikuttavaa lääkettä, niin suolinkaisten häätäminen vaikeutuu. Tosin ei vielä tiedetä, johtuuko se nimenomaan resistanssista vai vain yksinkertaisesti matolääkkeen aliannostamisesta.

Nykyään suositetaan antamaan 5-6 kertaa samaa matolääkettä ennen kuin vaikuttavaa ainetta vaihdetaan. Tämä tarkottaisi Suomessa noin kolmen vuoden välein vaihtamista. Käytännössä kuitenkin vuoden madotus samalla lääkkeellä olisi helpoin ratkaisu.

Mikäli matolääkettä vaihtaa, niin olisi syytä varmistua, että todellakin vaihtaa matolääkettä, eikä vain valmistusnimeä. Laajakirjoisia matolääkkeitä alkaa olla markkinoilla kaikilta valmistajilta, mutta samoilla vaikuttavilla aineilla.

Lääkkeet

Markkinoilta löytyy useita sisäloisten häätöön tarkoitettuja tuotteita. Ne ovat käytännössä kaikki turvallisia ja niiden pitäisi jokaisen kyetä poistamaan pakkausselosteen mukaiset loiset. Käyttäjäkokemukset kuitenkin vaihtelevat, niin tehon kuin lisävaikutustenkin suhteen.

• Axilur: fenbendatsoli
• Drontal ja Droncit: pratsikvanteli, febanteeli, pyranteeliembonaatti
• Flubenol: flubendatsoli

Häätö suositellaan tehtäväksi kaksi kertaa vuodessa. Lopputalvella tai keväällä ja loppusyksystä tai alkutalvesta. Osalle koirista, varsinkin vanhemmille kotimaisista linjoista, saattaisi riittää joka kerran vuodessa. Osan näkemysten mukaan jokavuotinen madotuskin on liian usein. Tämä riippuu omasta ideologiasta. Suolinkaisen elinkierto on 10 – 14 päivää, joten lääkityksestä kahden viikon kuluttua on jo elinvoimainen ja lisääntyvä kanta. Koiraa ei kohtuullinen määrä sisäloisia haittaa. Syödyn ruuan ravinnehävikki on liian pieni. Ongelmia tulee siinä vaiheessa, kun eläin on ns. matoja täynnä. Silloin suolisto on niin täynnä matoja, että sillä alkaa olla merkitystä määrättyjen suojaravintoaineiden imeytymisessä. Vaikka lapamatoa pelätäänkin, niin ei siitä suurtakaan haittaa ole. Mutta se aiheuttaa pidemmällä aikavälillä B₁₂-vitamiinin puutteen sekä anemiaa. Pahan suolinkaistartunnan yleisin oire on matta turkki. Normaalille, terveelle aikuiselle suolinkainen ei suurikaan terveyshaitta silti ole. Pennut ovat sen sijaan eri asia, varsinkin pikkupennut. Tämä puoltaa hieman harvempaa madotusväliä terveillä aikuisilla, joiden emät sukupuussa ainakin muutaman sukupolven matkalla on madotettu asianmukaisesti.

Madoilla katsotaan olevan myös määrättyjä etuja. Ne aiheuttavat lievän infektion, johon koiraeläinten elimistö on evoluution myötä sopeutunut. Voitaisiin jopa sanoa, että madot eivät olekaan puhtaita parasiitteja, vaan niillä on monimutkainen symbioosi isäntäeläimen kanssa. Ahkeria madotuksia syytetään aika ajoin koirien lisääntyneistä allergioista tästä syystä. Nykyään pidetään todistettuna, että varsinkin lapsuusajan infektiot suojaavat allergioilta ja yliherkkyyksiltä, mukaan lukien matotartunnat. Tätä ei kuitenkaan saa pitää perusteluna madotuksen hylkäämiselle, sillä liika on aina liikaa.

Jos koiralla on huono turkki, pullistunut vatsa tai limaa ulosteessa, niin aina madotetaan. Oli koiran edellinen madotus tehty koska tahansa. Samaten näkyvät madot, ulosteessa tai oksennuksessa, ovat aina perustelu madotukselle. Ylipäätään madotus kannattaa aina uusia kahden viikon kuluttua, jos ollaan saatu suolinkaisia pihalle – muitahan ei näe, koska ne hajoavat. Pahoissa tapauksissa kannattaa harkita pidempää yhtäjaksoista madotusta, joka kolmea kuukautta. Mato-oksennukset eivät sinällään kerro suolinkaistartunnan vakavuudesta. Madot eivät ui vastavirtaan suolesta vatsahappojen läpi kurkkuun, vaan ovat keuhkojen kautta tulleita vaeltajia. Mutta oksennus takaa sen, että täysi-ikäisiä löytyy myös suolistosta.