Tampereen ympäristön maastot järjestettiin 7.-8.7.2012. Kv-kilpailu, jossa ratkaistiin niin pitkä liuta muitakin titteleitä, että niitä ei jaksa edes luetella. Kyseessä oli iso kilpailu, johon oli ilmoittatunut pyöreät 290 koiraa, joista paikalle taisi saapua rapiat 270. Tampereen maastot kiinnostavat, ainakin periaatteellisella tai lööppitasolla muitakin kuin maastoharrastajia, sillä kilpailulle on jo muodostunut hieman synkkä maine loukkaantumisten ja juoksualustan riskien takia.
Tällä kertaa koirat juoksivat hiekalla Kaanaan moottoriurheilukeskuksen alueella. Maastoharrastajien luonnehdinnan mukaan rata oli mielenkiintoinen, haastava ja suosi hitaampia, mutta älykkäämpiä koiria. Muut ehkä toteaisivat, että nopeus ja älykkyys eivät ole ennenkään korreloineet keskenään – nopeus kun on fysiologinen asia.
Maastofanaatikot varmasti rakastivat rataa. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita riitti. Itse luonnehtisin tilannetta hieman toisin. Jos greyhound racingiä ovaalilla on kuvailtu koirien F-1-tapahtumaksi, jossa kilpurit on viritetty huippuunsa, laji on varusteurheilua eikä kilpavälineillä tee normaalitilanteessa mitään, niin silloin maastokilpailut ovat jokamiehen luokkaa, jossa kisakalusto on vähän niin ja näin, jälki on kilpailujen jälkeen ”hieman” kärsinyttä, eikä siinäkään kisakalustolla tee normaalikäytössä yhtään mitään. Nomaalikäyttö tarkoittaa tässä maastoihmisten mantraa elävän jahtaamisesta.
Olen aikoinaan maininnut kun irlanninsusikoiria on mainostettu sudentappajiksi (paikoin myös venakoita), että tapaamisesta suden kanssa tulisi jumalattoman lyhyt ja epätasainen kamppailu – eikä susi jäisi kakkoseksi. Nyt on valitettavasti todettava, että jos melkoinen osa Tampereella kisanneista maastokoirista laitettaisiin rusakon perään, niin siitäkin tulisi jumalattoman lyhyt ja epätasaväkinen tapaaminen – eikä pitkäkorvan tappioksi.
Liian suurella osalla kilpailleista koirista oli kehno motoriikka, huono nopeus ja surkea ajovietti. Olen pahoillani maastoihmiset jos nyt loukkasin kuvitelmianne. Mutta realismi olisi silti hieno asia. Kun ongelmat näkee ja tunnustaa, niin niille voitaisiin myös tehdä jotain.
Foorumikirjoitteluissa on paistanut läpi selvä yksimielisyys. Vaikka rata oli vaikea ja se tunnustettiin paikoin jopa riskialttiiksi, niin treenarit olivat valmiit ottamaan riskin. Tämä korpeaa minua rajusti. Ainoa riski, jonka koiran omistaja ottaa, on mahdollisuus eläinlääkärilaskuihin ja sielulliset vammat. Koira sen riskin ottaa, eikä siltä kysytä.
Mennään taas läpi perusasioita. Kun koira juoksee vietillä, niin se ei säätele ja säästele itseään. Sillä on vain yksi päämäärä: saada riista kiinni. Jos koira menee maastossa luokkaa 10 m/s niin se etenee sekunnin kymmenyksessä metrin. Siinä ajassa sitten nämä älykkäät juoksijat hahmottavat alustan, säätävät vauhtiaan ja harkitsevat riistan juoksulinjan muutokset. Onnistuu, jos koira on juossut paljon vaihtelevassa maastossa ja isommassa porukassa. Mutta koira ei tee tuota harkintaa siksi, että se olisi ns. älykäs koira, tai että se olisi älykkyytensä takia hidas. Kyse on lihasmuistista ja yksin juoksuttamalla ja koirapuistoissa näitä ei opita. Mutta mitä sitten tehdään kun koira on lennossa tai ainoastaan toinen takajalka on maassa? Tai jos alusta, sen pito tai kaltevuus muuttuu niin ettei koiralla olemitään mahdollisuuksia ennakoida sitä? Tai alusta pettää etutassun alta koiran kääntyessä?
Elävä juoksee vauhtia X. Jos tuo nopeus on koiraa suurempi, niin pupu pääsee pusikkoon piiloon. Jos se on hitaampi, niin saalis pyrkii kääntymään kun koira pääsee liian lähelle. Koira säätelee samalla tavalla omaa vauhtiaan. Matkan päästä mennään lujaa ja kun saalista saavutetaan, niin askelta lyhennetään, pää nousee ja koira valmistautuu iskuun. Se siis sopeuttaa oman vauhtinsa saaliin vauhtiin – ja kun tapahtuu väistö, niin koira on lähes samoissa vauhdeissa.
Maastoissa viehettä kiihdytetään karkuun ja se pidetään koko ajan koiran edellä. Vieheen liikkuminen ei siis noudata millään akselilla elävän saaliin liikkumista. Se siitä maastokokeiden aitoa ajotilannetta simuloivasta systeemistä.
Jos ajoa haluttaisiin matkia, niin vieheen pitäisi liikkua vakiovauhdilla, mutta sitä hidastettaisiin hieman käännöksiin. Hidas koira menettäisi siis kontaktin ja kisa olisi siinä. Hieman nopeampi ajaisi pidempään ja väsyisi enemmän. Selvä lopputulos jos koira on hieman liian hidas. Nopeat taasen saisivat vieheen äkkiä kiinni, säästäisivät voimiaan koska ajo päättyisi siihen ja tulisivat finaaliin säästyneillä paukuilla.
Moinen järjestely ei vain onnistu, paristakin syystä. Suurin olisi se, että liian moni ei pääsisi finaaliin. Toinen, että koska kyseessä on arvostelulaji, niin tyylipisteiden jakaminen olisi vaikeaa, paikoin jopa mahdotonta. Tosin en edelleenkään ymmärrä, että mitä ihmettä arvostelu tekee koelajissa, jonka pitäisi mitata koiran ajokykyä ja -taitoa. Mutta en minä ymmärrä sitäkään, että mitä ihmeen ajokykyä ja -taitoa on koiralla, joka on niin hidas, että sillä on vaikeuksia saada peltomyyrää kiinni.
Olen katsellut pidempään Tampereelta julkaistua videota. Minua huolestuttaa siinä parikin asiaa. Koirien suorituskyvyn suhteen se, että aivan liian moni veti kaarroksen pitkäksi kun viehe kiihdytettiin suoralla ja käännettiin siitä 90 astetta. Koirat eivät taittuneet ja olisivat tarvinneet käännöksen tekemiseen enemmältikin lentokentän. Useilla liikkuminen ja häntätyöskentely paljasti sen surullisen tosiasian, että lihashuolto oli tekemättä. Koirat olivat yksinkertaisesti jumissa ja/tai kipeitä. Se, että harrastetaan ja metsästetään cacileja, ei oikeuta jättämään koira ilman huoltoa.
Rata itsessään kyykytti koiria rajusti. Takapäitä lähti alta, etupäät vääntyilivät, enkä halua edes kuvitella mitä tapahtui ranteille. Olisi mielenkiintoista tietää, että kuinka paljon seuraavan viikon aikana varataan hieroja- ja osteopaattiaikoja tässä turvallisessa lajissa, jossa omistaja on valmis riskinottoon. Sitä taasen en halua tietää, että paljonko aikoja jätetään varaamatta koska omistajaa ei kiinnosta tai hän ei tajua.
Kuulen säännönmukaisesti kuinka sileällä juoksevat koirat ovat vain kykenemättömiä juoksemaan maasto-olosuhteissa, ja kuinka jäniksen perässä ollessakaan alustaa ei tehdä koiralle turvalliseksi. Ensinnäkin ratakoirat treenaavat maastoissa. Ne jotka eivät sitä tee, eivät myöskään pärjää pidemmälle. Toiseksi ratakoirat ovat elävän perässä aina silloin tällöin, mutta sitä ei pidetä toivottavana. Riskit ovat olemassa, eikä edes maastokoira säily ehjänä, jos rusakko päättääkin mennä asvaltille. Toinen on se, että elävän ajaminen tekee elämästä piirun verran vaikeampaa, koska vapaana ulkoilu vaikeutuu koirien oppiessa etsimään saalista. Mutta missään vaiheessa yksikään rataihminen ei pidä minään perusteluna riskeille sitä, että jossain muualla on vielä suuremmat riskit. Ulkoillessa elävä on riski, jonka kanssa eletään. Mutta kilpaileminen tapahtuu aina harkiten, eikä siinä turhat riskit ole hyväksyttyjä. Mitään ei saada täysin turvalliseksi, mutta riskejä kuuluu minimoida, ei ohittaa niitä olankohautuksella tai todeta, että muualla asiat ovat vielä huonommin.
Mitään tällaista en halua koskaan kuulla yhdestäkään greyhoundien ratakilpailusta:
Greyssä 6 koirasta 2 loukkaantu, toinen oli jo ae mentäessä kolmejalkainen mutta kun ei ollut juuri sillä hetkellä ell tarkissa ontunut niin pääsi juoksemaan.
Ell oli nähnyt että koira oli kinkannut kolmella jalalla lähtöpaikalle mutta ei tehnyt asialle mitään. Samainen koira oli viimeviikonloppuna virossa hajottanut varpaansa joten eipä ihme että ontui… Ja se toinen veti ton aikamoisen ilmalennon ja ilmeisesti myös palautumisen kanssa oli ongelmaa.
Onko eläinlääkäri unohtanut eläinsuojelulain määräykset? Jos omistaja on vatipää, niin jonkun muun on puututtava asiaan. Tämän tyyppisissä se joku muu on aina eläinlääkäri.
Ja kuinka monta doping-näytettä otettiin? Omista ratarasseista on tällä kaudella otettu jo neljä doping-testiä – ei tarvitse kenenkään murehtia, että onko niillä ontumista vähennetty rimadylillä.
Ymmärrän maastojen tilauksen. Suurin osa maastoroduista, jopa koirista, ei sovellu radalle. Niiden ajovietti ei vain riitä siihen. Mutta tässä ollaan ratkaisemattoman dilemman kynnyksellä: maastorataa on vaikeaa, ehkä jopa mahdotonta, tehdä koiralle mahdollisimman turvalliseksi. Jos vammautumisriski on korkea, niin pitäisikö ehkä luopua moisesta harrastuksesta tai muuttaa sitä vaikka enemmän park coursingin tyyliseksi – siinä juostaan pareittain suoraa ja nopein voittaa.
Tehdäänkö maastokilpailuista loukkaantumistilastoja? Tietääkö kukaan edes suunnilleen, että mikä on loukkaantuneiden määrä kilpailuissa? Kotona ontuvien määräähän on mahdotonta arvioida.
Suurin työmaa on kuitenkin omistajien asennepuolella. Koiralla täytyy olla riittävä fyysinen kunto, riittävä koordinaatio ja koiran täytyy olla terve. Videoista näkyy, että näissä mennään metsään ja lujasti. Se on suurempi ongelma kuin juoksuttaa koiria esteitä päin, löysään hiekkaan, liukkaalla alustalla, jyrkillä korkeuseroilla ja kivien joukossa.
Oliko Tampereella sitten yhtään mitään hyvää?
Oli. Jos sulkee silmänsä potentiaalisilta ongelmilta, niin olivathan onnistuneet suoritukset komeaa katseltavaa. Joukossa oli liuta koiria, jotka todellakin osasivat työnsä. Maastojen ideologian suhteen rata oli varmasti taiten tehty ja vieheenveto kaunista.
Mikä parasta, niin videointi otti mahtavasti huomioon kilpailuttajat, alan harrastajat ja muut uteliaat. Kehitysehdotus, joka saattaa kylläkin olla työteliäs: Lajia tuntemattoman suhteen saattaisi kannattaa harkita jotain koostetta, jossa selostaja analysoisi juoksua ja kertoisi miten pisteet muodostuvat. Toimisi varmasti markkinoinnissa sekä uusien harrastajien rekrytoinnissa.
Olkaa hyvä. Kooste Tampereen maastokilpailuista herran vuonna 2012 – editointi ja kuvaus… Löytynee YouTuben tiedoista.
