Tassuviehe on erinomainen apuväline koirien lähtönopeustreenauksessa. Siksi onkin hämmästyttävää, ettei sen käyttö ole yleistynyt. Keksintönä se on kohtuullisen tuore, sen esitteli ruotsalainen greyhoundtreenari Una Modig vuoden 2004 paikkeilla. Ratkaisuna se on niin yksinkertainen, että on lähes ihme ettei sitä ole käytetty aikaisemmin. Se on halpa, yksinkertainen rakentaa ja helppo käyttää – eikä vaadi kahta ihmistä.
Rakenne
Kysymys on vain venyvästä köydestä, jonka toisessa päässä on paino ja toinen pää kiinnitetty maahan. Köysi venytetään – ja päästetään irti.
Ensimmäisessä tassuvieheessämme kiinnityspää oli tehty 100x100x3 mm pellistä, jonka keskelle oli hitsattu 250×12 mm teroitettu rautapuikko. Yhteen kulmaan oli porattu reikä. Reikään oli solmittu n. 12 m pitkä ja halkasijaltaan n. 10 mm elastinen köysi. Solmut on syytä solmia levyn molemmille puolille, koska se vähentää huomattavasti köyden venymisestä ja supistumisesta aiheutuvaa kulumista levyn reunoja vastaan. Köyden toiseen päähän solmitaan vastapaino. Se voi olla vaikka pienehkö motivaatiopatukka tai dummy. Omassamme se oli farkkupussin sisälle laitettu vanha autonoven tiiviste. Kestää kulutusta, sekä puremista. Kylkeen on hyvä sitoa jotain ajoviettiä ärsyttävää: nahkaa, riepuja ym. Pääasia kuitenkin on, ettei se ole niin painava, ettei köysi jaksa vetää sitä kunnolla.
Maakiinnityksen tekee muutamassa minuutissa kuka tahansa hitsaustaitoinen, eikä materiaali paljoa maksa. Jos ei metallimiehiä tunne, niin vastaavan voi rakentaa myös laudasta ja pitkästä naulasta tai vastaavasta. Köyttä myyvät hyvinvarustetut rautakaupat sekä kaikki veneilytarvikeliikkeet. Se on kallein kuluerä, Ruotsissa se maksoi kallihkossa erikoisliikkeessä noin 10 kruunua metri, eli hieman yli euron. Jos vastapainon tekee itse, kustannus on käytännössä nolla. Dummyjen ja motivointipatukoiden hinnat vaihtelevat koiratarvikeliikkeittäin, mutta ovat luultavasti luokkaa 20 euroa.
Nykyisessä versiossa ankkurina on maa-ankkurin nimellä myytävä maahan ”ruuvattava” systeemi. Koska siinä maan päälle jää kahvaosa, niin se on suojattu isommalla koirien tennispallolla, johon on tehty kahvan mentävä viilto. Köysissä on melkoisia eroja venyvyyden suhteen, joten se kannattaa testata ennen ostoa. Köyden pitäisi venyä noin kolminkertaisesti. Tällä hetkellä käytössä oleva on vahvuudeltaa 8 mm ja noin 10 metriä pitkä. Vieheenä ja painona on tyhjä pehmolevy. jonne on laitettu tennispallo sisään. Greyhound ottaa useimmiten helpommin kiinni pehmeään, mutta jollain muulla rodulla saattaa motivointipatukka toimia paremmin.
Käyttö
Kiinnityspää juntataan maahan, koira ja vastapaino viedään sopivan matkan päähän, ja molemmat päästetään samaan aikaan irti. Köysi vetää vastapainon (rätteineen) suunnilleen kiinityskohdan paikkeille (riippuen painosta) ja painoon kiinnittetty rätti sekä itse liike taasen saa koiran seuraamaan. Oma 12 metrinen venyy noin 45 metriin asti. Yksinkertaista. Ja sen tekee yksin, kahta ihmistä ei tarvita.
Toistetaan tarpeen mukaan.
Greyhoundnarttu kokeilemassa elämänsä ensimmäistä kertaa tassuviehettä
Miksi
Noin 20 – 50 metrin veto palvelee vain yhtä tarkoitusta, lähtönopeutta. Varsinaiseen kiihdytykseen – early pacen – treenaukseen matka on liian lyhyt, olkoonkin että se osaltaan palvelee sitäkin. Tassuviehe on siis väline yhden osasuorituksen treenaukseen, ei yleisväline. Miksi sitten käyttää sitä, eikä käsiviehettä? Siihen on kaksi syytä:
- Tassuviehe on greyhoundeista hauska – se toimii myös samalla stressin poistajana
- Tassuvieheen käyttöön vaaditaan vain yksi ihminen
Köysi vetää viehettä niin nopeasti, että koira voidaan päästää irti täsmälleen samalla hetkellä. Tällöin ei pääse tulemaan mitään lähden-en lähde nykimistä, kuten useasti käsivieheessä. En tiedä, onko tuolla mitään merkitystä, mutta en halua että
- greyhound pakittaa kun se pitäisi mennä eteenpäin
- greyhound miettii vieheen liikahtaessa, että mennäkö vai ei
Tassuvieheellä on helppo ottaa toistoja, jotka ovat koko treenauksen perusta. Ja jos sitä käytetään koira-aitauksessa tai vaikkapa purkamatta jätetyssä jääkiekkokaukalossa, niin koiran palauttaminen voidaan tehdä vapaalla liikunnalla – ennen seuraavia toistoja.
Koska nimenomaan lähtö, ne ensimmäiset noin kahdeksan sekuntia, syövät eniten energiavarantoja, niin treeni kohdistuu tehokkaasti juuri siihen osa-alueeseen.
Yksi etu on myös ajovietin vahvistaminen. Nuoremmalle, ja epävarmemmalle, greyhoundille vedot otetaan ilman kuonokoppaa. Greyhound tarraa vieheeseen kiinni, lähtee kantamaan sitä ylpeänä. Hetken kuluttua saalis alkaakin laittaa vastaan, muutama metri lisää ja koiran on taisteltava jo kunnolla pitääkseen sen itsellään. Samalla hetkellä kun se muuttaa puruaan, tai luovuttaa, saalis kiihdyttää karkuun. Tämä saa yleensä koiran kuin koiran lähtemään perään. Turhauma kasvattaa viettiä, samalla saadaan tehty toisto – kaksi kärpästä yhdellä iskulla.
Varmempaa greyhoundia juoksutetaan koppa päässä. Näillä ajovietti vahvistuu entisestään, kun ne eivät kopan takia pääse saaliiseen kiinni. Turhauman käyttö, harkitusti, on erinomainen työkalu. Mutta aina välillä, ihan vain hauskuuden takia, otetaan vedot ilman kuonokoppaa. Silloin nähdään yleensä todellista taistelua.
Agilitykoirilla suoritus perustuu hyvinkin tyypillisesti nopeisiin ja lyhyihin kiihdytyksiin. Tassuviehe palvelee tuota tarvetta, mutta monipuolistaa tekemistä.
Se kuinka vahvasti koira taistelee vetoa vastaan, riippuu toki täysin koiran luonteesta. Jos se ei taistele, niin etu saadaan ylipäätään juoksemisesta. Mutta jos koira pyrkii edes hivenen riitelemään vetoa vastaan, niin antaessaan periksi saalis lähtee karkuun, jolloin saadaan vahvistettua viettiä tuolta osin. Videolla näkyy miten ensimmäisen paineen jälkeen koira pyrkii tappamaan ravistuksella omasta mielestään karkuun pyrkivän saaliin.
Tarve määrittää miten leikki lopetetaan. Ajavilla vinteillä se pitäisi aina päättyä saaliin karkaamiseen, koska niillä pyritään vietin vahvistuksen takia jättämään koira viettiin, ei palkkaamalla viettipäämäärään pääsyllä. Työkaluna on siis turhautuminen. Mutta kuten sanottua, oma tarve määrittää kannattaa koiran antaa poistua paikalta saalis suussaan vai piilossa omistajan takin alla. Pääasia kuitenkin, että leikki loppuu aina ennen kuin koira kyllästyy tai väsyy siihen.
Riskit
Suurin riski on liiallisissa toistoissa. Koira on helppo vetää yli, koska se ei näytä ulospäin suuremmin rasitusta – ennen kuin on liian myöhäistä. Se maaginen rasitus siinä räjähtävässä lähdössä ja kiihdytyksessä. Siksi nimenomaan treenarin on huolehdittava, ettei greyhoundia vedätetä liikaa. Lihasvammoista revähdys on suurin vaara, ja sekin johtuu nykytietämyksen mukaan käytännössä aina liikarasituksesta. Mikäli koiralla on ollut graciliksen tai etupään ojentajien revähdys, tassuvieheen käyttöä on syytä harkita – kuten ylipäätään kiihdytysharjoittelua. Koiran täytyy olla vähintään ehdottomasti tervehtynyt, ennenkuin tämäkään treeni aloitetaan.
Alustaan on kiinnitettävä huomiota. Siinä vaiheessa, kun greyhound on saanut täyden vauhdin päälle, viehe pysähtyy ja koira lyö täydet jarrut päälle. Maasto ei saa olla siinä kohtaa kivinen tai kuoppainen – nurmi on paras, tai tiivis hiekka.
Jos greyhoundilla on taipumusta rikkoa, rullata nahka, jarrutusanturansa, niin tassuvieheellä ne menevät lähes varmasti johtuen äkkijarrutuksesta. Tähän auttaa useimmiten jarrutusanturoiden teippaus.
Mikäli greyhoundilla on helposti kipeytyvät ranteet, tai muita ongelmia ranteiden tai varpaiden kanssa, niin tassuviehettä ei kannata käyttää.
Kun ensimmäisen kerran esittelin tassuvieheen suomalaiselle greyhoundyhteisölle, niin siihen löydettiin kolme muutakin riskitekijää.
Kun köysi katkeaa, jonka se tekee varmuudella jossain vaiheessa, niin irtoava pää voi osua koiraa silmään. Tämän riskin todellisen luonteen jokainen voi tutkia itse. Katkaistaan kumilanka, venytetään ja päästetään päät irti. Kumilanka supistuu venymättömään pituuteensa, ei yhtään enempää. Mitään piiskaniskun tapaista ilmiötä ei tapahdu. Tassuvieheessä käytetty köysi painaa sen verran, ja on niin pitkä, ettei riskiä ole.
Toisena pelättiin maakiinnityksen irtoamista. Veto tapahtuu kiinnitykseen nähden käytännössä 90 asteen kulmassa, ja kitka pitää huolen ettei se irtoa. Itseasiassa, minulla on aina ollut vaikeuksia jopa vetää sitä irti kohtisuoraan ylöspäin. Erittäin löysässä maastossa se voisi periaatteessa irrota, mutta silloinkaan köysi ei jaksa vetää sitä pitkällekään – ja kun rättipäästä päästetään irti, niin köyden päät eivät koskaan kohtaa. Puhumattakaan, että niin löysällä alustalla ylipäätään koiraa saisikaan juoksuttaa vieheintensiviteetillä.
Kolmantena riskinä pidettiin koiran juoksemista maakiinnityksen päälle. Tämä riski on periaatteessa olemassa, mutta levylle rakennettu uppoaa ruohonpinnan alle, tai hiekan alle, sekä on pinta-alaltaan niin pieni, etten huolehdi siitä. Lisäksi koira tekee kaarroksen pysähtyessään, joten sen liukastuminen kiinnitykseen olisi pelkästään totaalisen huonoa tuuria. Suurempi riski on alustassa, ja erittäin nopeassa pysähtymisessä. Maa-ankkurin kahvaosa taasen kannattaa jotenkin suojata.
