Sain kommenttina otsikon mukaisen toteamuksen artikkelista lonkat ja portaat. Toki olen saanut vastaavia ennenkin, yleensä huuhaahoitojen torppausten yhteydessä, mutta tämä oli hieman erilainen. Yleensä väitettä, että tiede ei tiedä kaikkea, käytetään perusteluna kun väitetään vaikka reikin ja sen keräilykortti-ideaan perustuvien energiahoitomuotojen kuitenkin toimivan. Nyt sitä käytettiin lällätyksenä, koska olin eri mieltä tutkijan kanssa – Lehtoselle niin kullan arvoinen tiede ei tiennytkään.
Paljastan suuresti varjellun salaisuuden. Tiede ei todellakaan tiedä kaikkea. Tiede tietää maailmankaikkeudesta itse asiassa aika vähän. Ja tiedemaailmakin tappelee tiedosta ja sen tulkinnoista – ei kaikesta ole konsensusta. Mutta muutakaan meillä ei ole. Taikausko ei ole vaihtoehto.
Kerrataan pari perusasiaa.
Tutkittu tieto on sitä, joka on saatu todistettua, näytettyä ja osoitettua. Useimmiten kokeellisesti sekä teorian puolella matemaattisilla tai muilla malleilla perusteltua niin, että se sovittuu kauniisti suureen palapeliin. Jos kokeellinen tulos ja sen teoria ei sovi entisiin teorioihin, niin silloin on joko tehty tutkimuksessa virhe, rakennettu teoria väärin tai ollaan oivallettu jotain uutta ja huomattu, että edeltävä tieto ja sen teoriat ovatkin olleet puutteellisia tai paikoin jopa vääriä.
Ei moisessa ole mitään uutta ja ihmeellistä. Siksi tiedettä tehdään. Jotta opittaisiin. Tieto, ja tiede tiedon hankkijana, tulkitsijana ja kehittäjänä, on jatkuvassa kehityksessä sekä muutoksessa. Universumia voisi verrata palapeliin. Itseasiassa kyse lienee jatkuvasti muuttuvasta, joka kaaoksessa olevasta, kolmi- ja jopa useampiulotteisesta kudelmasta, mutta tavallinen kaikille tuttu palapeli taitaa olla helpoin tapa mieltää asia. Sellainen sairaan iso, jossa on paljon sinistä taivasta ja vielä enemmän vihreää nurmikkoa. Yhdessä kohdassa on pieni punainen mökki. Suuri osa paloista näyttää samoilta ja kun muutaman saa yhteen, niin niiden paikkaa koko kuvassa arvuutellaan. Kuuluuko muutaman palan sininen kokonaisuus koko palapelissä vasempaan vai oikeaan yläkulmaan? Ehkä keskelle? Ne jätetään johonkin ja sijoitetaan paikalleen vasta kun ollaan saatu rakennettua lisää ja löydetään niille kuuluva paikka. Kun löydetään muutama punaisen ja vihreän pala, niin tiedetään että tässä menee talon ääriviivat maan kohdalla. Punainen ja sininen kertoo talon ja taivaan rajasta. Silloin saadaan nopeastikin rakennettua palapeliin talon ääriviivat. Tiedetään, että tässä on talo. Tiedetään, että taloa ympäröi nurmi ja sen yläpuolella on sinitaivas. Ne ovat faktoja, jotka eivät muutu, vaikka koko kuva ei olekaan valmis.
Joskus yhden kulman osat eivät sovikaan palapelin kokonaisuuteen. Silloin se osa on väärässä paikassa, vaikka sitä sinne on rakennettukin. Se vain siirretään uuteen paikkaan, vaikka oma ennakkoasenne muuta olisi odottanutkin. Toisen kerran taasen hermostuu, ja hakkaa sopimattomia paloja yhteen. Vaikka ne väkivalloin hieman kulmia murtaen sopivatkin paikoilleen, niin palat ovat silti väärässä paikassa, eikä kuvasta tule oikeaa. Ja kun oikein alkaa tympimään sinisten palojen seulominen, niin ainahan voi ottaa sopivan punaisen palan ja olla laittamatta sitä taloon. Kaivaakin esille tussin ja värjää sen siniseksi. Mutta kuva ei kuitenkaan muuksi muutu, vaikka kuinka sitä yrittäisi piirtää haluamakseen.
Uskomukset ja luulot eivät muutu. Tai ne muuttuvat mielen mukaan. Vieressä oleva pikkulapsi kuvittelee palapelin kuvaan, siihen kokomattomaan taivaaseen, auringon, jolla on hymynaama. Toki siellä voi olla aurinko, mutta lapsi on vain mielessään päättänyt, että siellä on aurinko. Sitä ei tiedetä ennen kuin löydetään keltaisia palapelin paloja. Mutta hymynaamaa sillä ei ole. Aikuinen, tai tiede, tietää sen perustuen muuhun kokemukseen tai hahmotelmaan big picturesta. Mutta jos aikuinen sanoo, että aurinko on, mutta sillä ei ole kasvoja, eikä se siis voi hymyillä, niin lapsen ei tarvitse sitä todistaa – aikuisen täytyy, rakentamalla palapeliä lisää niin, että keltainen möllykkä roikkuu taivaalla. Sama lapsi vannoo näkevänsä menninkäisen ruohikolla. Siinä valmiissa osassa kuvaa. Mitä ihmettä aikuinen silloin voi tehdä? Sanoa, että sinä vain luulet? Lapselle moinen perustelu on täysin turha, hän näkee palapelin kuvassa menninkäisen nurmikolla ja pitää aikuista outona. Sekä tylsänä.
Miten todistat, että näkymättömiä menninkäisiä ei ole? Uskoa vastaan ei voi todistaa mitään. Mielikuvitus on aina vahvempi kuin tieto ja havainnot.
Tutkitusti tiedetään mikä on koiran minimivaatimus proteiineille, ja millaisia aminohappoja niistä tarvitaan. Se on tiedettä. Tarvittavien lihojen etsiminen niin, että tutkittu tarve täyttyy, on tutkitun tiedon soveltamista, hyödyntämistä. Eri eläinten lihojen vaihtelu, että yritettäisiin saada optimisti aminohappoja, on tiedon tulkintaa. Mutta väite, että luusta saadaan vitamiineja, kun keskustellaan proteiineista, sotii tietoa vastaan, eikä ole edes tulkintaa. Se on uskoa, kuvitelmaa, huuhaata. Se on lapsi, joka näkee menninkäisen ruohikolla ja auringon hymyilevän.
Se, että tiedetään mitä aminohappoja tarvitaan, ja se, että ei täysin tiedetä miten ohutsuolessa pilkotuista proteiineista aminohapot siirtyvät millin vahvuisen suolen läpi vereen, on niitä palapelin aukkokohtia. Paikkoja, johon ei olla vielä saatu pengottua sekalaisesta kasasta oikeaa palaa. Mutta se, että tiedämme ympäröivä kuvan, ei kuitenkaan tarkoita tai oikeuta, että siihen voi piirtää mitä sattuu huvittamaan.
Kun luetaan tutkimuksia tai tutkimusyhteenvetoja, niin yleensä on aina kerrottu muutama asia.
- Mikä on lähtöolettamus; harvoin vain sotketaan keitoksia ja katsotaan mitä siitä seuraa, tai otetaan vasra ja täräytetään herätyskelloa huvin vuoksi. On jokin oletus, joka halutaan ratkaista tai selvittää, pitääkö se paikkaansa. Kuten vaikka että onko isoilla roduilla enemmän lonnkkadysplasiaa kuten oletetaan.
- Mikä on tutkimusmateriaali; jos ei tiedetä mitä on tutkittu, niin miten kukaan voi arvioida tuloksia. Tiede ja tieto ei koskaan perustu yhden ihmisen väitteeseen niin että muut nyökyttävät tyytyväisenä. Tiede on parhaimmillaan (ja usein arkipäiväisenäkin) erittäin skeptistä, epäilevää. Ei riitä, että kerrotaan tutkitun isoja koiria. On tiedettävä mitä rotuja ja kuinka monta mitäkin oli.
- Miten tutkittiin; on täysin turhaa tutkia lonkkadysplasiaa nettisivujen kyselylomakkeella, koska niihin voi vastata mitä tahansa. Metodin tietäminen auttaa tulkitsemaan kuinka luotettavaa tieto on ja jopa sitä, että onko tutkija aidosti tutkinut sitä mitä väitti, vai mitä luuli tutkivansa.
- Mitkä olivat tulokset; tulosten tietäminen auttaa muita varmistamaan, että virheitä ei ole tehty, ja kun joku tekee vastaavaa työtä ehkä hieman toisista asetelmista, niin erilaisten tulosten saaminen erillisissä vaiheissa kertoo jotain jostain.
- Päätelmä ja keskustelu; tutkija summaa tuloksen ja kertoo pitikö lähtöasetelma paikkaansa ja mitä muuta opittiin.
Viimeinen kohta on se, jossa viimeistään leimahtaa jos on leimahtaakseen. Muut kohdat ovat tutkittua tietoa. Ne ovat numeraalista faktaa, joita ei voi kiistää jos ei ole tehty virheitä. Se, että kertovatko tulokset mitään lähtöolettamuksesta, on oma asiansa, mutta mittaus- ja tutkimustulokset ovat faktaa. Ne ovat tietoa.
Päätelmät ovat sen sijaan tulkintaa, mielipiteitä. Joskus päätelmä on täysin selvä, eikä sitä käy kiistäminen. Koska vedestä ei löydetä mystisiä energiavirtoja, ja koska vedestä ei löydy ainesosia, jotka voisivat vaikuttaa kehossa, ja koska vettä käyttäneet eivät parantuneet sen enempää tai paremmin kuin käyttämättömät, niin johtopäätös siitä, että homeopatia ei toimi, on kiistämätön (paitsi menninkäisiä näkevän lapsen mielestä). Sen sijaan keskustelu ja jatkotutkimukset siitä, miksi osa ihmisistä kuitenkin parantui, voikin johtaa johonkin – saadaan ehkä selvitettyä tarkemmin plasebon vaikutusta tai miten kehon omat parannusmekanismit toimivat.
En siis ollut eri mieltä norjalaisen lonkkatutkimuksen tuloksista. Dyplasian määrät olivat varmasti tutkimuksen mukaisia. En myöskään siitä, että lonkkadysplasiaan vaikuttaa pikkupentuna saatu liikunta – olettamus, joka sai yhden näytön tuekseen. Ainoastaan tulkinnasta ollaan eri mieltä, eikä tulkinta ole tutkimusta samalla tavalla kuin data. Se, että minusta tutkija
- jätti täysin huomioimatta koirien perimän, ja miten vähälukuisissa roduissa käytetään tuttavuussuhteita, helppoutta ja paikallisuutta siitosvalinnan perusteena,
- ei kiinnittänyt mitään huomiota miten kasvattajien asuinolosuhteet vaikuttivat ruokintaan (maalla on helpompi ruokkia eri tavalla kuin kerrostaloyksiössä)
- ohitti hämmästyttävän kevyesti ylipäätään liikuntamahdollisuuksien kirjon keskittyen portaisiin, eikä edes yrittänyt tehdä tulkintaa muiden tutkimusten suhteen, jotka tukevat rasituksen etuja luuston ja nivelen terveyteen. Sama tulos olisi saatu aikaan vaikkapa asuntojen lämmitystyylin kanssa – kaupunkien keskuslämmitys lisää lonkkadysplasiariskiä.
kertoo vain tulkinnan vajavuuksista, ja että käytetty metodi ei ollut luotettava tulosten suhteen, jotta johtopäätös portaiden vaikutuksesta lonkkadysplasiaan olisi ollut mahdollinen.
Tieteessä, ja tiedossa, kaikki on aina kyseenalaistettavissa. Tulkinnoista keskustellaan. Väärää tai virheellistä tietoa korjataan, ja kaikesta opitaan lisää. Uskomuspuolella kyseenalaistamista ei tehdä, eikä epäily ole sallittua. Uskomukset ovat tiukkoja ja joustamattomia. Mikään mikä selviää muuta kautta, ei horjuta uskoa. Silti uskomukset ovat pehmeitä ja lempeitä – millä mittarilla? Ei ainakaan suvaitsevaisuudessa. Tiedossa voit huoletta kritisoida ja kysyä miksi – argumentointia ja selitystä suuntaan ja toiseen alkaa tulla ns. ihan kybällä. Kritisoipa uskomuspuolta, tai edes kysy miksi, niin soihdut syttyvät, roviot palavat ja taas on yksi vääräuskoinen hoidettu pelistä pois; mutta kysymyksiin ei vastattu, edellytetään vain horjumatonta uskoa.
Vaikka on erimielisyyttä tulkinnasta, niin tieto tietää. Koirien lonkkadysplasiassa saatiin taas yksi pieni palanen sopimaan palapeliin. Tämä pieni tiedonjyvä antaa viitteitä, että varhaisen pentuvaiheen liikunnalla on suotuisaa vaikutusta kehitykselle.
Aina tieto luulon voittaa, vaikka luulo onkin helpompaa, eikä tuo ja luo tuskaa.
