Meillä päätti kerran Irlannissa koira hilpaista. Näki jotain mielenkiitoista aidan takana eräällä niityllä. Löysi koiranmentävän aukon. Ja käytti sen hyödykseen. Sellaista sattuu. Ei saisi sattua, mutta elämässä yleensäkin on kyse enemmänkin riskien minimoimisesta ja eräänlaisesta alitajuntaisesta riskiarvioinnista kuin totaalisesta turvallisuudesta.

Pyritään estämään selvät vahingot ja tilanteet. Lopun kanssa… toivotaan parasta. Koira teki 10 minuutin lenkin. Oli juossut elämänsä innosta. Hölmön greyhoundin tapauksessa se voi olla viimeinen into. Elämän loppu. Hölmö ei tajua lopettaa ajoissa.

Osa greyhoundin omistajista tietää, miltä näyttää väsynyt greyhound. Suurin osa ei tiedä. Ja toivottavasti pysyvätkin tietämättöminä. Koira seisoo kuten humalainen nojaa seinään. Jalat harassa. Etukenossa. Toinen käsi pitää pystyssä seinää vastaan. Toinen hapuilee, kun ei tiedä mistä ottaisi tukea. Polvet notkuvat. Kyllä te tiedätte. Heitä näkee joka viikonloppu. Väsynyt greyhound on samanlainen. Mutta tietysti nelinkontin, kun ei osaa seistä kahdella jalalla. Suu on niin auki kuin vain voi olla. Kaikki hampaat näkyvät. Kieli on niin ulkona kuin vain voi olla. Heiluu ja vaahto lentää. Hengityksen voimasta. Lyhyttä, mutta vahvaa, lähes väkivaltaista hengitystä. Kun keuhkot yrittävät vetää enemmän ilmaa sisälle kuin pystyvät. Hölmömpikin tietää, etteivät asiat ole hyvin.

Koira ei jaksa kiivetä sitä pientä töyrää ja tulla aukosta oikealle puolelle. Ryömit siitä sitten itse. Pienestä, koiranmentävästä aukosta. Orjantappuroiden, tai mitä lie piikkiköynnöstä ovat, ja piikkilangan välistä. Irlannissa kun piikkilanka on vielä käytössä. Toisella puolella kaksi muuta koiraa, hihnoissa. Et uskalla päästää niitä vapaaksi. Se on outoa, kuinka notkea voi jäykkä ja kömpelö ihminen olla kun on pakko.

Hilaat koiran läpi. Alat vetää sitä kotia kohden. Tärisevä, läähättävä koira, joka ei jaksa tassujaan nostaa. Kynnet kyntävät multaa. Kävelee kuin känninen. Voisihan sen kantaakin, mutta 30 kiloinen koira on painava. Vaikka matkaa ei olisi kuin 500 metriä.

On siinä toinenkin juttu. Sen on käveltävä, vaikka sattuu. Se käynnistää palautumista, jopa jäähtymistä. Se voi olla se pieni ero, joka pitää koiran hengissä. Tai se pieni ero, jonka takia ei tarvitse seuraavaa päivää katsella kun koira pissaa lihaksensa pihalle virtsa myoglobiinista punaiseksi värjäytyneenä.

Päästään pihalle. Muut koira irti. Eivät ne aidatulta pihalta enää mihinkään pääse. Se on tehty varmaksi, aukottomaksi. Onneksi vesiletku on pihalla. Voi tehdä jäähdytyksen viileämmässä ulkoilmassa, ei sisällä lämpimässä. Sekin voi olla se yksi tärkeä pieni ero.

Pakkojuottoa. Jäähdytystä. Kastellaan pää, kaulan syrjä. Ranteet, kintereet. Hännän ja vatsan alusta. Juotetaan. Kävelytetään pieni lenkki.

Jäykkyys vain pahenee, samaten hoipertelu. Hengitys ei tasaannu. Toistetaan. Ja toistetaan. Ja toistetaan.

Hengitys alkaa rauhoittumaan. Hoipertelu vähenee. Kynnet raapivat vielä asfalttia. Toistetaan. Ja toistetaan. Palautuihan se. Luojan kiitos, että se ei ollut treenaamaton kotikoira. Sellainen olisi jo kuollut. Siksi greyhoundia täytyy aina hiukan treenata, pitää kunnossa. Vaikka ei kilpailisikaan.

Luojan lykky, että meillä on ruokinta kunnossa. Ja lisäravinteet. Ja ettemme varsinkaan säästele elektrolyyteissä. Niitä annetaan koko ajan. Ei vain kilpailun jälkeen. Koira sisälle, tilanne voidaan rauhoittaa. Harmittaa hiukan, ettei ole nesteytysvälineitä. Laitetaanpa ostoslistaan seuraavaa eläinlääkärikäyntiä varten. Rööki, ja ihmettelemään netin antimia. Jos se joutuu asidoosiin, niin murehditaan sitä sitten. Nyt on tehty mitä voitu.

Toinen tapaus, vanhempaa perua.

Ihan toinen talous, olimme kylässä. Yhtä-äkkiä kaksi narttua ottaa yhteen. Samalla sekunnilla minä olen toisessa kiinni, oma Anne toisessa. Purkoot, irtipäästämisellä ei ole kiirettä. Kunhan eivät pääse ravistamaan. Siksi täytyy hiukan tietää, mistä ja miten ottaa kiinni.

Nartut roikkuvat toinen toistensa kuonoissa kiinni. Omituista, mutta näköjään sekin onnistuu. Menee hetki, ehkä toinenkin. Molemmat menettävät mielenkiintonsa tappelemiseen. Ei tämä olekaan kivaa.

Molemmilla on hiukan jälkiä. Ei mitään pahaa. Selviävät hengissä. Ei jää edes elinikäisiä arpia, joita ylpeänä esitellä. Toisella on pieni vekki kielen syrjässä. Sellainen vuotaa aina paljon. Tai ainakin se näyttää siltä. Nappaan koiran samantien kainaloon, ettei verta valu joka puolelle. Nopeampaa liikkua kun kantaa, kuin vetää perässään ihmettelevää tapausta.

Kylpyhuoneeseen. Kylmä vesi tyrehdyttää. Mutta näyttää kylläkin aika rajulta, kun verensekaista vettä valuu valtoimenaan suusta. Värjää valkoisen kylpyammeen kuin teurastamon lattiaksi. Hetki, ja homma on ohi. Ainakin siihen asti, että ravistaa seuraavan kerran. Kielihaavat ovat kuin korvavammat, aukeavat heti. Mutta eipä vaarallista.

Kaksi erillistä tapausta. Tiedättekö mikä noissa oli yhteistä?
Kolme asiaa. Tieto. Taito. Reagointi.

Kun koira karkasi, niin Anne kipaisi välittömästi kotiin, hyppäsi autoon ja lähti kiertämään niityn toiselle laidalle. Ei siihen mitään palavereja tarvittu. Minä odottelin. Kun koira palasi jälkiään ja oli juossut itsensä yli, niin tiesin mitä tein. Kotiin. Ei tarvittu lemmikkiambulanssia. Ei sen puoleen, ei täällä sellaisia olekaan. Jäähdytin koiran. Suoritin sen ensiavun, joka tarvittiin. Ja poltin sen jälkeen röökin. Ei sen enempää draamaa, ei apua-apua postauksia Lemmikkipalstoille.

Tappelussa omistajat jähmettyivät. Ja suunnilleen aloittivat kirkumisen. Anne ja minä olimme koirissa kiinni jo ennen kuin omistajat ehtivät jähmettyä. Tuolit kyllä kaatuivat, kun pöydän äärestä lähdettiin. Ei siinä mietitty. Toiminta tuli selkäytimestä, samantien. Vähän samaa kuin miksi budolajeissa tehdään toistoja toiston jälkeen. Ei ole aikaa miettiä. Jälkihoito tehtiin, ei siinä sen enempää. Omistajien harteille jäi valvoa yö ja käydä tarkistelemassa, onko koira edelleen hengissä. Kielihaavastaan. Minä nukuin.

Tietysti meillä on kokemusta. Se auttaa. Mutta teoriankin hankkiminen auttaa valmistautumaan. Toki ongelma on sama kuin SPR:n EA-kursseilla. Ei paljoa auta, että osaa nukkea elvyttää, jos veri vie tajun. Mutta ilman teoriaa on aivan hukassa, vaikka toimintakykyä olisikin. Siksi olisi syytä perehtyä ongelmiin ja niiden ratkaisemiseen jo ennen kuin jotain tapahtuu. Mutta jos koko koiraharrastus, oikeammin koirien kanssa eläminen, perustuu pelkästään mukaviin asioihin, epämiellyttävien unohtamiseen ja kaiken mahdollisen tiedon välttämiseen niiden teoreettisten ja teknisten syiden takia, niin heikoilla on. Oppiminen vaatii työtä ja vaivaa. Toisilta enemmän, toisilta vähemmän.

Pitäisi varmaan kirjoittaa juttu siitä, miten jäähdytys ensiapuna tehdään.