Greyhound racingissä koira juoksee ilman ihmisen vaikutusta. Toki ihminen ohjaa viehettä, mutta sen enempää koiriin ei vaikuteta. Treenari ei juokse vierellä ja kannusta, ei sanoilla eikä raipalla. Jos koira ei halua juosta, niin se ei juokse. Mutta kuten yleensäkin koirat, niin myös greyhound on viettiensä orja. Sille toiminnon laukaiseva tekijä on saaliinomaisen hahmon liike. Ja kun se ajaa, niin se ei näe eikä kuule mitään muuta. Se antaa kaikkensa. Tämä yli sataprosenttinen antaumus on se syy miksi lajissa panostetaan turvallisuuteen. Jos greyhoundilla murtuu kinner tai ranne, niin erittäin usein se tulee maaliin kolmella jalalla. Se ei tunne kipua ollessaan adrenaliinin kyllästämä. Samasta syystä jotkut eläimet kykenevät juoksemaan itsensä hengiltä. Väsyminen ja kuona-aineiden, kuten maitohapon, aiheuttama kipu ja täydellinen uupuminen on elimistön oma suoja. Kun energiavarastot on kulutettu loppuun, niin työ lopetetaan – muuten on hengenlähtö lähellä. Osalla greyhoundeista tämä suojamekanismi ei toimi. Kiihkon ja adrenaliinin voimalla ne juoksevat yli rajan, ja kuolevat esimerkiksi sydänkohtaukseen.
Kukaan ei halua lajissa loukkaantuneita tai kuolleita eläimiä. Eivät edes he, jotka pahiten esineellistävät eläimiä. Tai juuri ehkä vähiten he, koska heille jokainen kuollut tai vammautunut on taloudellinen tappio. Jos joku on riski, niin kunniaa metsästävä amatööri. Paitsi ettei hänellä ole tietoa, niin hän ei rajoista piittaa. Kunnia ja menestys ennen kaikkea. Suomessa vastaavan riskin muodostavat hyvää tarkoittavat, koiriaan rakastavat harrastelijat. Koiran fysiologiaa ei tunneta, ei ole hajuakaan työn ja rasituksen yhteyksistä. Koiria ei treenata, koska harrastetaan. Pitää olla hauskaa, eikä tavoitteellinen valmennus ole hauskaa. Siinä on pakko liikuttaa. Siinä on pakko miettiä ruokinta. Siinä on pakko hoitaa koira suorituksen jälkeen. Pakko vie hauskuuden. Onneksi hauskaapitävillä seuraihmisillä koirat harvemmin loukkaantuvat. Ne ovat niin lihavia, etteivät jaksa liikkua. Ne eivät edes halua liikkua. Niiden ratakoulutusta ei ole tehty kuten pitäisi, joten ne todellakin juoksevat vain ilosta. Se ilo loppuu yleensä hieman yli sadan metrin jälkeen, jolloin askel alkaa ensimmäisen kerran painaa. Lopettavat, eivätkä juokse itseään piippuun. Se on se syy, miksi vinttikoirille tapahtuu harvemmin tapaturmia, mutta greyhound racingissä niiden kanssa eletään, enemmän tai vähemmän arkipäivää.
Greyhound-treenareista on tunnistettavissa kaksi riskiryhmää koiran suhteen. Molemmat ovat ahneita menestykselle. Ensimmäisessä ovat tavoitteelliset, menestykselle ahneet. Toisessa ovat oikotietä onneen etsivät, joiden pätemisen halun ylittää ainoastaan heidän kattava kyvyttömyytensä. Ensimmäiseen ryhmään kuuluvat ovat suurin riski koiralle. He tietävät, että koiraa pitää treenata. Ja hehän treenaavat. Ylämäkeä, painoja, vetoja – tauotonta työtä. Jos menestys ei vastaa omia ennakkotavoitteita tai -kuvitelmia, niin treenataan lisää. Heidän riskinsä koiralle ovat ahneus ja ylirasitus. Lepoa ei anneta, koska se ei ole treenausta. Toinen ryhmä vammauttaa koiriaan kädettömyydellään. Asioita tehdään, mutta epäsäännöllisesti ja ymmärtämättä mitä, miksi ja milloin. He eivät koskaan pysty oppimaan mitään, he näkevät salaliittoja, olettavat että muut on luotu heitä varten eivätkä kykene edes minimaaliseen objektiivisuuteen itseään tai koiriaan kohtaan.
Osalla treenareista on urheilutausta itsellään. Joillain ihan aidostikin. He yrittävät usein treenata koiraa kuten ihmistä. Tai kuten itseään. Joka ei välttämättä ole sarjaa Hyvät Ideat, jos oma laji oli kestävyysjuoksu. Urheilijat kuitenkin ymmärtävät nopeasti eron ihmisen ja koiran välillä, kun vaan teoria tarjoillaan. Lisäksi heidän vahvuutensa on levon merkityksen ymmärtäminen, säännöllisyyden tajuaminen sekä liiallisen treenauksen mukanaan tuomat riskit. Wannabe-urheilijat ovatkin aivan toinen juttu. He juoksuttavat koiran hymyillen hengiltä, koska mittaavat koiran pulssia ja tekevät päätelmän rasittavuudesta sitä kautta – koska jossain artikkelissa kuntourheilijoillekin neuvottiin niin. Koirista mitään tietämättömille tiedoksi, että greyhoundin sykettä ei rasituksessa kyetä mittamaan, koska se on liian korkea, se palautuu normaaliksi minuuteissa ja reagoi mielentilaan nopeammin kuin rasitukseen.
Greyhound racing painii koko ajan imago-ongelmien kanssa, maailmanlaajuisesti. Laji joutuu jatkuvasti puolustautumaan anti-racingorganisaatioita vastaan, jotka eivät kaihda mitään keinoja pyrkiessään kieltämään lajin. Maailmanlajuisesti. Suurimpana moukarina käytetään eläinsuojelullisia seikkoja: huonoa eläintenpitoa, loukkaantumisia ja ratakuolemia. Siksi noihin asioihin on puututtu, jopa anglomaissa, joilla on perinteisesti hivenen väljempi suhtautuminen eläinten oikeuksiin kuin Pohjoismaissa.
Jokainen koira tarkistetaan ennen radalle menoa useimmissa maissa, Suomessa poikkeuksetta aina. Jokaisella sääntöjen alla toimivalla radalla on eläinlääkäri tapaturmia ja loukkaantumisia varten. Villejä ratoja ei toimi enää kuin Skotlannissa yksi, ja silläkin on nykyään eläinlääkäripalvelut. Ratojen hoitoon on kiinnitetty entistä enemmän huomiota, koska pinnan joustavuuden vaihteluiden, lanauksen ja kastelun yhteydet loukkaantumisiin ovat kiistattomat. Lisäksi jokainen kilpailuissa tapahtunut loukkaantuminen ja ratakuolema tilastoidaan sekä selvitetään. Siksi tiedämme, että esimerkiksi Suomessa loukkaantumisinsidenssi on alle kahden prosentin luokkaa, ja loukkaantumisista suurin osa ovat lieviä. Koska jokainen treenari myös tietää, että osa lihasvammoista ilmenee vasta seuraavana päivänä, niin koulutusta on tehostettu. Kaikki toimet yhdessä ovat vähentäneet viimeisen 10 vuoden aikana rataloukkaantumisten määrää huomattavasti. Tilastoja ei ole, mutta näppituntuman perusteella aktiivisesti liikkuvalla kotikoiralla on tällä hetkellä suurempi loukkaantumisriski kuin treenauksessa olevalla kilpailevalla urheilukoiralla. Oma lukunsa on perinnölliset sairaudet, joita havaitaan ratalinjaisissa greyhoundeissa huomattavasti vähemmän kuin missään muussa koirarodussa. Suorituksiin perustuva käyttöjalostus tuottaa terveempiä eläimiä kuin pelkkiin maku- ja ulkomuotoseikkoihin perustuva titteileitä periyttävä mielikuvajalostus.
Greyhound racing on kuitenkin altis anti-ihmisten imagosodalle. Vaikka greyhound aikoinaan olikin alunperin Briteissä aateliston koira, ja käytännössä ainoastaan siniveriset kilpaharrastivat coursingia (koirat ajavat pareittain elävää riistaa), niin greyhound racing oli jo alkujaan työlaisten laji. Köyhälistön laukkakilpailu. Siksi sillä ei ole samanlaista painoarvoa ja lobbausvoimaa takanaan kuin hevosurheilulla. Raha ja arvovalta jyrää tässäkin. HS [ Helsingin Sanomat 10.8.08 s. B9] uutisoi, että hevosurheilun kuninkuuslajissa kenttäratsastuksessa on menehtynyt viimeisen vuoden aikana 11 ratsastajaa. Kukaan ei tiedä kuinka monta hevosta on kuollut tai vammautunut, koska niitä ei tilastoida. Silti laji on pitänyt itsensä tehokkaasti poissa otsikoista. Syitä on varmasti monia, mutta takuuvarmasti yksi on harrastajien ja sponsorien varakkuus sekä aristokraattiset nimet.
Nyrkkeily on myös ollut aina köyhien huvia, ja kun koko maailmassa – niin amatööreissä kuin ammattilaisissa – kuolee haarukassa muutamasta aina kymmeneen[ref] Journal of Combative Sport, Nov 2007[/ref], niin ammattilaisnyrkkeilyä ollaan kieltämässä liian vaarallisena. Ketään ei kiinnosta se, että kenttäratsastuksessa kukaan ei kysy hevoselta mitään, mutta nyrkkeilyssä kaksi täysivaltaista ihmistä hakkaa toisiaan keskinäiseen sopimukseen perustuen. Siis vapaaehtoisesti. Ketään ei myöskään kiinnosta se, että harrastajamäärissä mitattuna kenttäratsastus on täysin marginaalilaji verrattuna nyrkkeilyyn. Tai greyhound racingiin. Joten nuo kuolinmäärät ovat huimaavat. Tietenkään greyhoundeiltakaan kukaan ei kysy mitään, mutta niiden suoritukseenkaan kukaan ei vaikuta tai pakota. Lisäksi rata pyritään tekemään turvalliseksi koirille, päinvastoin kuin kenttäratsastuksessa.
Greyhound racing on edelläkulkija koiraurheilussa. Greyhoundien tutkimuksia ja tuloksia sovelletaan kaikkiin koiralajieihin. Me olemme eräällä tavalla valonkantajia. Ainakin me jotka osaamme ja tiedämme. Kun saamme siivottua lajista pois ne, jotka eivät edes halua oppia ja soveltaa oppimaansa koirien parhaaksi, niin greyhound racing ei ole enää pelkästään maailman turvallisinta eläinurheilua. Se on SE turvallisin eläinurhailu.
Lopuksi pieni hyppäys sivupoluille. Vaihteeksi, harvinaista minulle. Koska en tuntenut kenttäratsastusta suuremmin, niin tein pienen googletuksen aiheesta. Ei voi olla tärmäämättä nimeen Piia Pantsu. Entinen ratsastaja, nykyinen valmentaja. Minut herätti pari hänen lausahdustaan samassa HS:n artikkelissa.
Nyt turvallisuutta ajatellaan jo liikaa ja se vie ilon suorittamisesta. Ainakin hyvä urheilija on starttiviivalla niin keskittynyt, ettei hän usko kilpailussa käyvän itselleen huonosti.
Hän myöntää, että tilastot näyttävät ulkopuolisen silmin pahoilta.
Jos kuka tahansa missä tahansa muussa eläinurheilussa toteaisi noin, niin hänet hirtettäisiin sekä poltettaisiin. Hirton suorittaisi lajiliitto, ja soihtuja kantaisivat eläintensuojelijat. Mutta ei tässä tapauksessa. Ilmeisesti liian moni kettutyttö on joskus ratsastanut tuntihevosilla, eivätkä halua puuttua asiaan. Osaksi koska tuntevat piikin sielussaan osallistuttuaan moiseen nuorena, osaksi koska hevoset ovat kuitenkin söpöjä. Melkein yhtä söpöjä kuin ne kuutit, joita nuijittiin hengiltä eläinten oikeuksien puolustajien toimesta, että saatiin aikaiseksi video norjalaisista hylkeenmetsästäjistä. Tai ne minkit, jotka päästettiin raiskaamaan Porkkalannimenkin lintukannan minkkien vapauttamisen nimissä.
Munakasta ei voi tehdä rikkomatta munia, mutta rikotuista munista ei aina tule munakasta
Toisaalta, ilmeisesti koiramaailma on muutenkin täysin erilainen kuin hevosurheilu. Nimittäin jos kuka tahansa greyhoundtreenari toteaisi pieleen menneen kilpailun jälkeen kuten Pantsu [ Hevoset ja ratsastus], niin se olisi totaalinen mediaitsemurha. Hevospuolella se on ilmeisesti arkipäivää.
Olin maaliin tullessani niin pettynyt, että sitä on paha kuvailla. Karuso ei ole ikinä pudottanut kahta puomia. Ratsastin suoraan talliin ja annoin hevosen hoitajalle. Heitin kannukset nurkkaan, purin kiukkuni sanoiksi ja päätin lopettaa koko ratsastusuran tähän.
Suomessa ei greyhound racingissä ole maajoukkuevalmennusta. Eikä tule, koska ei ole maajoukkueitakaan. Ei se ole kylläkään olympialajikaan, koska ihminen ei vaikuta suoritukseen. Kuten näköjään erittäin vahvasti kenttäratsastuksessa.
Valmennukseeni pääsee kahta tietä. Toinen on pyrkiä SRL:n maajoukkuevalmennukseen, joka tarkoittaa käytännössä sitä, että ratsastajan pitää olla jo pärjännyt tasolla helppo-vaativa kenttäkilpailussa.
Toinen tie on sitten tulla oman hevosen kanssa tänne luokseni Ruotsiin. Tällöin oppilaat järjestävät itse hevosensa ja oman majoituksena, ja käyvät vain tunneillani. Olen tällä hetkellä niin kiireinen omien hevosteni, tallin ja perhe-elämän kanssa, että luonani valmentautuminen on aika itsenäistä puuhaa
Jep. Rahastajia löytyy Suomestakin. Ihan greyhound racingistäkin. Nyrkkeilystä puhumattakaan. Ilmeisesti noilla kolmella ”eläinurheilulajilla” onkin enemmän yhteistä kuin voisi aavistaakaan.
