Kun koira tekee nopean, kovatehoisen sprinttisuorituksen, niin lihasten energia otetaan anaerobisesti glykolyysillä, jolloin sivutuotteena saadaan melkoisia määriä maitohappoa. Reaktiolla saadaan välittömästi räjähtävää nopeutta, mutta se maksaa. Mitään ei saada ilmaiseksi. Tässä tapauksessa se tarkoittaa, että elimistön suhteen reaktiossa on kehno hyötysuhde, sitä ei voida ylläpitää kovinkaan pitkään ja kaupan päälle saadaan melkoisia määriä kuona-aineita, kuten maitohappoa.
Ylipäätään happamuus elimistössä on aina huono asia, ja sitä koitetaan välttää viimeiseen asti. Lihaksiin kertynyt maitohappo happamoittaa, ihmisillä mitattuna maksimaalisessa suorituksessa 7 pH:sta noin 6,5:een ja laskimoveressä 7,4:stä seitsemään. Greyhoundeilla oletettavasti jopa hieman enemmän. Paitsi että happamoituminen on yksi tekijä kataboliassa, niin se yhdistetään myös väsymykseen ja suorituskyvyn laskuun. Mitä hitaammaksi maitohapon kertyminen saadaan, niin sitä kauemmin koira jaksaa. Samaten mitä nopeammin happamoituminen saadaan neutralisoitua, niin sitä nopeammin koira palautuu. Happamoituminen vähentää lihaksiston supistusvoimaa ja voimantuottoa supistuksen nopeuden heikentyessä samalla kun relaksaatioaika pitenee ja lihasaktivaatiokynnys nousee (Horswill ym. 1995; Mcnaughton 2000; Sallinen 2001.).
Kehon ja veren puskurointikykyä elektrolyyttien kautta on käytetty aina vähentämään happamuuden tuottamia ongelmia ja haitallisia vaikutuksia. Tätä kautta siis pyritään hidastamaan väsymistä ja nopeuttamaan palautumista. Greyhoundeilla maitohapon neutralisointi oli arkipäivää jo ennen kuin alettiin edes puhua valkuaisen ja rasvan merkityksestä, tai kun vielä kuviteltiin hiilihydraattitankkauksen toimivan koirilla. Ennen teollisia elektrolyyttejä puskurointiin käytettiin bikarbonaattia (HCO3) – tutummin ruokasoodaa.
Elimistön happamuuden neutralisoinnissa vetyionien säätely tarkkuus on ehdottoman välttämätöntä, sillä käytännössä melkein kaikki elimistön entsyymireaktiot ovat happamuudesta riippuvaisia. Suurin osa reaktioista, vaikka vain veden siirtäminen soluihin, toimii ionien avulla eli sähköisesti varautuneiden atomien tai molekyylien toimesta. Plussa vetää miinusta puoleensa, samanmerkkiset pyrkivät toisistaan eroon ja moottori toimii. Eri ioneista nimenomaan vetyionien määrä pyritään pitämään kehon nesteissä hyvin pieninä.
Keho säätelee emäs-happotasapainoa kolmella eri tavalla:
- kehon nesteiden kemiallisilla puskureilla
- hengityksen kautta hiilidioksidin poistolla
- munuaisilla, jolloin tarpeen mukaan muutetaan virtsaa emäksiseksi tai happamaksi
Näistä kolmesta puskurivarastot reagoivat nopeimmin happamuuden muutoksiin. Tärkeimmät ovat bikarbonaatti, fosfaatti ja proteiinit. Jokainen näistä puskureista muodostuu heikosta haposta ja tämän hapon suolasta, kuten esimerkiksi bikarbonaattipuskuri hiilihaposta ja sen suolasta natriumbikarbonaatista. Merkityksellisin näistä kemiallisista puskureista on nimenomaan hiilihappo-bikarbonaattipuskuri. Veressä on suuria määriä bikarbonaatti-ioneita ja hiilidioksiidia säädellään hengityksen kautta – käytössä on siis kaksi puskurointitietä. Kun hiilidioksiidia poistetaan keuhkojen kautta, niin saadaan aikaiseksi eräällä tavalla toisesta päästä avoin järjestelmä, joka – ainakin teoriassa – parantaa bikarbonaatin puskurikapasiteettia peräti 20-kertaiseksi verrattuna muihin kemiallisiin järjestelmiin verrattuna.
Maitohapon neutralisoinnista 92 % tapahtuu bikarbonaatilla ja vain noin 8 prosenttia solunsisäisesti, pääosin kreatiinifosfaatilla. Hiilihappo-bikarbonaattipuskuri on ihmisillä noin 15 – 18 % kokonaispuskurikapasiteetista, koirilla oletettavasti ollaan vähintään samoissa suhteissa.
Kehon puskurointikapasiteettiia on tutkittu jonkin verran ihmisillä anaerobisissa suorituksissa, mutta on kyseenalaista, voidaanko johtopäätökset kytkeä suoraan koiriian. Syynä on erilainen hikoilujärjestelmä, sekä maitohapon määrä. Ihminen poistaa liikalämpöä hikoilemalla, jolloin samalla menetetään myös eri suoloja. Koira sen sijaan hikoilee läähättämällä, jolloin hiilidioksiidin poistuminen hengityksen kautta on merkittävämmässä roolissa kuin ihmisillä – koira kierrättää keuhkojen kautta huomattavasti suurempia ilmamääriä. Koska koira ei hikoile ihon kautta, niin myös suolojen menettäminen tapahtuu eri mekanismilla. Koiralla nimenomaan happamuuden puskurointi on suurin syy elektrolyyttien menettämiseen, ei hikoilu.
Ihmisillä kehon puskurointikapasiteettia voidaan nostaa bikarbonaatti- (esim. natriumbikarbonaatti), sitraatti-
(esim. natriumsitraatti) tai pienemmissä määrin fosfaattisuoloja (esim. kaliumfosfaatti) antamalla. Koirilla pääroolissa on kloridi kalsiumin ja kaliumin kautta.
Lyhyissä suorituksissa käytetään pääasiallisesti välittömiä energian lähteitä (ATP ja PCr) ja vähäisemmässä
määrin anaerobista glykolyysiä. Siten suoritukset eivät yleensä kestä riittävän kauan, jotta veren puskurikapasiteetin kasvattamisesta olisi hyötyä itse suorituksessa. Natriumbikarbonaatin vaikutukset ihmisten suorituskykyyn ovat selvimpiä uuvuttavissa 1-7 minuutin anaerobisissa suorituksissa, joskaan aina suorituskyky ei ole parantunut. Tutkimusten tulokset ovat hyvin ristiriitaisia. Näin ollen ei voida sanoa varmasti, että bikarbonaateilla on suorituskykyä parantavia vaikutuksia anaerobisissa suorituksissa jokaisessa tilanteessa. Pitkissä kestävyyssuorituksissa puskuroinnista ei ole hyötyä, koska energiaa tuotetaan pääasiassa aerobisesti eikä maitohappoa näin ollen juuri keräänny elimistöön.
Natriumbikarbonaatin käyttöön liittyy annoksen suuruudesta riippuvaisia ruuansulatuskanavan oireita, ripulia, pahoinvointia, turvotusta ja kramppeja. Sivuvaikutusten ehkäisemiseksi on ihmisillä suositeltu runsasta veden juomista annostamisen yhteydessä ja antamaan natriumbikarbonaattia pieninä annoksina tasaisin väliajoin. (Horswill ym. 1995; Mcnaughton 2000).
