© H. Edwards Clarke
Coursing, The pursuit of Game with Gazehounds
Waterloo Cup oli, paitsi Englannin, maailman arvostetuin coursing-kilpailu. Se oli maailman ensimmäinen, avoin, open stakes. Vaikka Waterloo Cup onkin jo historiaa, niin se tulee pitämään vielä pitkään nimissään ennätystä maailman pitkäikäisimpänä koirakilpailuna.
Synty
Lordi Molyneux perusti yhdessä 20 jäsenen kanssa Altcar Clubin 1825. Vaikka coursingille oli tehty yleiset säännöt jo vuonna 1590, niin niitä ei aina noudatettu. Osaltaan sitä ei pidetty niin tärkeänä, osaltaan niitä ei tunnettu. Alkuaikojen kilpailuissa klubilla ei ollut edes tuomaria, vaan jäsenet toimivat toinen toisilleen erotuomareina.
Klubin tapana oli kokoontua Waterloon Hotellissa, Liverpoolissa. Heillä oli taas kerran kokous päivää ennen kilpailua ja hotellin omistaja, hra Lynn – itsekin innokas coursingin harrastaja – pyysi lordi Molyneuxilta lupaa viedä muutamia ystäviään coursingille Altcarin maille. Hän sai tietysti luvan, mutta lordi jopa lainasi hänelle koiran, jolla osallistua seuraavan päivän kilpailun tärkeimpään kisaan: uuteen kahdeksan koiran Waterloo Cupiin.
Ensimmäisen, vuoden 1836, Waterloo Cupin voitti järjestäjien nimeämä punainen narttu Milanie, omistajana lordi Molyneux. Palkintona voittajalle oli hopeinen nuuskarasia. Noina aikoina Cup nimittäin tarkoitti sanamukaisesti kupillista rahaa. Siitä tuli pokaali tai palkinto vasta 1900-luvun alussa. Kun vuonna 1902 ehdotettiin pokaalin antamista, niin sitä ei hyväksytty.
Ensimmäinen kilpailu oli niin suuri menestys, että muutaman kuukauden kuluttua perustettiin Waterloo Club. Sen tarkoituksena olisi kilpailun tukeminen ja laajentaminen. Seuraavana vuonna kilpailu oli 16 koiralle ja ilmoittautumismaksu viisi kultapuntaa. Seftonin jaarli, lordi Molyneuxin isä, suostui siihen, että kilpailu järjestettäisiin Altcarissa hänen maillaan.
Kilpailu kasvaa
Vuoden 1837 kilpailu oli ensimmäinen, joka järjestettiin Waterloo Clubin nimissä. Lisäksi oli Derby Stakes koirille, jotka olivat karsiutuneet ensimmäisellä kierroksella. 1838 se laajeni 32 koiralle, ja karsiutuneille järjestettiin Altcar Stakes. Kilpailun muoto pysyi tuollaisena vuoteen 1857 asti, jolloin se laajennettiin 64 koiran stakesiksi. Karsiutuneille järjestettiin The Plate ja The Pursuit – muoto, joka säilyi nykypäivään asti.
Maassa oli jo ollut kysyntää avoimelle tai edes klubien väliselle kilpailulle jotta löydettäisiin maan paras, ja sellaista olikin ehdotettu. Waterloo Club kopioi ehdotetun kilpailun järjestelmän, jossa klubin toimikunta jakaa kilpailuun nimeämisoikeudet 64 tunnetulle coursingharrastajalle. Kirjoittamaton sääntö oli, että jos jollakulla ei ollut Cupiin tarpeeksi hyvää koiraa, niin hän palauttaa nimeämisen toimikunnalle, joka siirtää sen halukkuuslistalle seuraavaksi sopivimmalle.
Waterloo Cup nousi välittömästi tärkeimmäksi coursing-tapahtumaksi, ja sen voittajat pääsivät suoraan kuuluisuuteen. Osaa niistä ei ole unohdettu vielä tänäkään päivänä, kuten esimerkiksi kolminkertaista voittajaa Master McGrathia.
1800-luvun loppuun mennessä kilpailun voittajat tulivat lähes järjestään isoista, tunnetuista coursingkenneleistä. Ympyrä oli nimittäin sulkeutumassa, ja coursing oli keskittymässä aina vain harvempien, isojen treenareiden ja kasvattajien käsiin. Kilpailu piti kuitenkin arvonsa, ja se juostiin joka vuosi lukuunottamatta 1917-1919. Toisen maailmansodan aikana Waterloo Cup juostiin keskeytyksittä, mutta yleisesti myönnetään, että sodan takia taso ei ollut aivan yhtä korkea kuin aikaisemmin.
Kilpailun loppu
Coursingin kieltäminen Englannissa 2005 oli myös Waterloo Cupin menestyksekkään ja pitkän perinteen loppu. Klubi yritti löytää korvaavia paikkoja esimerkiksi Irlannista ja Tsekistä, mutta käytännön ongelmat, kuten etäisyydet, sopivan niityn löytäminen ja jänikset, kuitenkin kariuttivat suunnitelmat.
Kaikissa coursingin historiaa esittelevissä jutuissa mainitaan aina nimeämisoikeus. Vaikka esimerkiksi Waterloo Cup oli open, vapaa kaikille, niin se ei ollut. Open tarkoitti Waterloo Cupin tapauksessa sitä, että koiran ei tarvinnut olla klubin jäsenen omistama, eikä koiralta edellytetty jonkun aiemman kilpailun voittoa.
Edeltävien voittojen perusteella nykyistä Irlannin National Meeting, jota usein virheellisesti Irlannin coursing derbyksi kutsutaan [1] ei sinällään ole open, koska jokainen osallistuvasta koirasta on voittanut pakollisen trial stakes kilpailu, useimmiten 16 koiran kilpaili, päästäkseen Derbyn tai Oaksin 64 koiran kilpailuun.
Trial stakeseja järjestetään ympäri Irlannin paikallisten klubien toimesta ja ne ovat open-kilpailuja. Joten trial stakeseihin suhtaudutaan kuin karsintaeriin, jolloin National Meeting derbyn ja oaksin kanssa on myös avoin eli open.
Takaisin nimeämisoikeuteen. Tuohon aikaan brittiklubeissa — ja perinteiden takia osassa klubeja aina coursing-kieltoon saakka — ainoastaan osalla jäsenistä oli nimeämisoikeus. Yleensä maanomistajilla sekä korkeimmilla aatelisilla (joka oli käytännössä sama juttu). Jos tuo tuntuu oudolta järjestelmältä, niin aivan tismalleen samoin suomalaiset metsästysseurat toimivat. Lisäksi oli kaksi jonotuslistaa. Yksi nimeämisissä, jos joku ei halunnut käyttää omaa oikeuttaan, ja toinen nimetyille koirille, jotka eivät olleet päässeet kilpailuun mukaan.
Nimeämisoikeus tarkoitti oikeutta ilmoittaa koira kilpailuun. Sen ei tarvinnut olla oma, eikä edes tutun, mutta yksikään koira ei päässyt starttiin ilman, että joku klubin johtohenkilöistä oli sen nimennyt. Ja ennenkuin kysytään, niin nimeämisiä myös myytiin, ainakin hieman pienempiin kilpailuihin. Waterloo Cupin tapaiseen ei myyty, koska yksikään nimeämisoikeuden omaavista ei ollut niin rahan tarpeessa, mutta kunniaa he etsivät.
National Meetingissä juostaan kaksi pääkilpailua: Derby uroksille ja Oaks nartuille ↩︎