Tämä tajunnanvirta lähti kumpuamaan useammasta lähteestä. Kaikesta tarjolla olevasta tiedosta, netistä ja mainoksista. Eri koulukuntien välisistä eroista, kasvattajien tarpeesta tai tarpeettomuudesta. Syistä miksi ihminen hankkii koiran tai itseasiassa jättää hankkimatta. Kokonaisuutena siitä miksi koirasta ja sen omistamisesta on tullut hankalaa, raskasta ja paikoin jopa pelottavaa.

Lähestytään tätä ensin minun näkökulmastani kasvattajana ja aktiivitreenarina. Olisin ehkä mieluummin jälkimmäinen, mutta ilman ensimmäistä työtä en voi toimia toisenakaan.

Koirat kasvoivat kiinni arkeeni pikkuhiljaa. Meillä ei ole koskaan ollut miljoonakotia tai tammiparkettia, joten ensimmäisen koiran jälkeen pian tuli toinen pissa-automaatti. Muutaman vuoden päästä kaksi lisää.

Kun ensimmäinen koira oli neljän, teetin sillä pennut. Silloin meidän arki oli täysin lapsi-koiraperheen arkea ja uusi muutos pisti opettelemaan uusia asioita. Elettiin vuotta 2006 ja kaikesta huolimatta vielä silloinkin tavan harrastajalle turvallisin tapa oppia uutta oli kirja ja vanhempi kolleega. Näin tein minäkin, ostin kirjan ja pyysin toisen kasvattajan kaveriksi. Siinä ensimmäisessä synnytyksessä tuli vastaan käytännössä kaikki mitä synnytyksessä voi tulla. Seitsemän normaalisti ja tasaisin välein syntynyttä pentua jotka syövät ja ovat reippaita. Sitten yksi virheasentoinen, stressi, sektio, kaksi pentua lisää, kipeä narttu ja ehtynyt maidontulo. Siinä oli lähellä, ettei tullut kahta pentuetta yhtä aikaa. Ensimmäinen ja viimeinen. Tilanteen pelasti kolme päivää myöhemmin vanhempi eläinlääkäri ja toteamus, että kyllä nartun pitää saada kipulääkettä ja uutta troppia, jolla maidontulo lähti käyntiin. Siitä sitä sitten yhdeksän pennun kanssa liikkeelle.

Kun syksyllä 2006 myi pentua, niin kysyntä oli hyvä. Osa pennuista meni jo harrastaville ja osa ihan uusille, lajiin ja rotuun tutustuville ihmisille. Jokainen pennunostaja oli kiinnostunut mitä syödään ja mitä tehdään. Jokaisella riitti innostus kysellä vinkkejä, pyytää apua tai ylipäätään pitää yhteyttä. Vuosia ja useita pentueita myöhemmin meillä oli vakiintunut käytäntö yhteislenkeistä, pentuemiiteistä , harkoista ja pienimuotoisesta teoriakoulutuksesta.  Taisi olla 2010 kun tuli ensimmäiset pennunostajat, jotka sanoivat hyvin pian pennun tulon jälkeen, että eivät aio harrastaa tai pitää yhteyttä jos ei ole asiaa. On kuulemma raskasta, ei ole aikaa eikä oikein rahaakaan. Ok. Näitä oli pari, ei mitään hätää. Ihmisellä on oikeus valita miten vapaa-aikansa käyttää ja mitä omalla koirallaan tekee tai jättää tekemättä. Vuonna 2013 näitä alkoi olla pennunostajista puolet. Syyt olivat aina samat; aika ja raha.

Sitten keksittiin vielä parempi ja ehkä hyväksyttävämpi syy.

Voi sattua. Siis ylipäätään jotain. Koiraan voi sattua. Se voi loukkaantua, karata, tehdä pahaa muille tai jopa mennä ja kuolla. Hyvältä ja asianmukaisesti eläimiään hoitavalta koira ei voi karata, alkoi olla yleinen ajatus. Kuten se ei myöskään voi sairastua tai loukkaantua. Se on taasen huolimattomuutta. Maastossa on tikkuja joihin saattaa osua tassu ja isoihin koko koira. Kyllä näin voi käydä kun netissä niin oli. Hiekalla juostessa tulee lihasrevähtymiä ja menee jarruanturat. Hiekka on hyvä vain jos on kasteltu, lanattu, taputeltu ja koira on hihnassa. Nurmi on aina liukas, voi revähtää, mennä varpaat, kaatuu, katkoa koivet ja kuolee. Nämä on nähty netissä ja tiedetään kun sillekin yhdelle on käynyt.

Hyvän omistajan koira ei myöskään voi olla laiha tai lihava ja aina se varmasti on jompaakumpaa, ainakin jonkun mielestä. Se ei myöskään ole ripulilla, siis koskaan. Jotta tähän päästäisiin, niin syödään nappulaa X. Mikään muu ei enää käy. Luuta ei voi, koska suolitukos, hammaspuutos, ummetus ja/tai paha haju. Liha ei sovi ja ei se ole ekologistakaan ja jos sopii, se on niin luonnollista. Turkki on oltava kunnossa. Jos karvaa lähtee tai ei lähde, mennään purkille jos pystytään ja naristaan netissä tai soitetaan kasvattajalle. Kun nettimaailma ja kasvattaja ovat yhtä mieltä siitä että koira vaihtaa karvaansa, mennään lääkäriin koska koskaan ei voi olla ihan varma ennen kuin viimeinenkin asiaan liittyvä oljenkorsi on käytetty. Lääkäri tutkii, mittaa, ottaa näytettä ja toteaa, että koira vaihtaa karvaansa. Siis jos on hyvä lääkäri.

Erilainen lääkäri suosittelee hyvälle omistajalle ohjelmaa, missä otetaan paskanäytteitä matotilanteen selvittämiseksi, verinäytteitä kaiken muun selvittämiseksi ja ohjaa omistajan koirineen ruokinnan suunniteluun. Suunniteltu ruokinta pitää sisällään kyseisellä asemalla myytävän hypo-ihan-mikä-vaiva-vaan ruuan ja se siitä. Verikokeista nähdään, että koiralla ei ole mitään ihmeellistä. Paskanäyte kertoo tuurillaan oikean tuloksen, niissä on vaan semmoinen ongelma, että joka paskasta ei niitä madon munia löydy… siinä seuraavassa kasassa niitä toki voi olla. Erilaisen lääkärin tutkimus kustantaa kokeineen ja ruokineen noin 500 €. Omistaja ja/tai vakuutusyhtiö hoitavat laskun. Erilainen lääkäri muistuttaa myös että koiran hampaat tulisi tarkastaa puolivuosittain ja hoidattaa kerran vuodessa. Koska koira syö nyt hypo-ihan-mikä-vaiva-vaan-ruokaa, niin luut, mistään materiaalista, eivät ole vaihtoehto.

Hyvän omistajan koira syö huonosti uutta ruokaansa. Koirasta tulee pintakireä muita koiria kohtaan ja treenitkään eivät suju kuten ennen. Hyvän omistajan koira käyttäytyy aina moitteetta tai vähintään hyvin. Omistaja etsii netin suuresta kentästä tuekseen kouluttajan. Kouluttaja voi olla naksuttaja tai naminsyöttäjä, mutta hänellä on loistavia ohjeita kuinka koiraa tulee kuunnella ja millä hetkellä juuri siihen tiettyyn käytösongelmaan tulee puuttua. Omistaja saa tukea ja kouluttaja rahaa. Koira ei edelleenkään tykkää sen uudesta ruuasta.

Koska käytöstilanteelle on nyt näkyvissä oleva ratkaisu, on hyvä hetki alkaa taas panostaa enemmän treenaamiseen. Halleja on vähän ja ajat sinne kortilla. Pohjiakin pitäisi tehdä. Hyvä omistajahan treenaa vain hyvissä mestoissa, niin niihin on menossa muutkin hyvät omistajat. Tehdään yhdessä ja ollaan kaikki hyviä omistajia. Käydään lenkillä kimpassa, kun on keliä. Sateella menee paikat jumiin ja tulee muita ongelmia. Koiralle.  Kivan kimppalenkin kääntöpisteessä on pelto. Siellä joku heittää koiralleen lelua, vaikka heinä on pitkää ja eilen satoi. Koira kaatuu, mutta jatkaa leikkiään. Hyvät omistajat ovat hellyttävän yhtä mieltä, että koiristakin pitäisi voida tehdä ilmoitus kuten lapsista, joita pidetään huonosti. Jos siis on itse sitä mieltä, että niitä pidetään huonosti.

Kun hetken päästä koiralla on oma allakka, mistä löytyy kaikki tarvittavat lääkärintarkastusajat, käytöskoulutus, treenit, lomat ja virikkeiden päivitys, niin hyvä omistaja on tyytyväinen, sillä hänellä on hyvin hoidettu ja pidetty koira. Tässä kohtaa muistutan, että koira ei edelleenkään tykkää uudesta ruuastaan, ole juurikaan irti kuin treeneissä ja lauantaina koirapuistossa, ja sateisena syksynä on arkisin aika hissua kotona sen älypelin ja kongi-lelun kanssa. Hyvin hoidetun koiran sisko samasta pentueesta astuu lasiin, joutuu lääkäriin, saa tikkejä ja tossun. Hyvin hoidettu koira alkaa pitää tossuja joka lenkillä.

Palataan esimerkin hyvin hoidetusta koirasta minuun. Tuolla mittarilla minun koirani eivät ole hoidettu hirvittävän hyvin. En vie lastani enkä koiraani lääkäriin ripulin vuoksi, jos se pysyy kotikonstein kurissa ja alkaa sitten helpottamaan. Meillä hoidetaan hampaat luilla, laihuus syömällä ja läski liikkumalla.  Kun koirat saavat tehdä, ne oppivat. Ne oppivat, että jää on liukasta ja nurmella ei voi kääntyä kuten hiekalla. Ne oppivat väistämään toisiaan ja puita. Alkavat katsomaan mihin astuvat, kun harjoittelevat alustalla, missä on jotain vahdittavaa. Koirat selvittävät välinsä keskenään. Minä olen pomo ja piste. Asiasta ei tarvitse neuvotella tai harjoitella, se on. Koirat elävät minun kaverina, seurana ja harrastusvälineenä, minä en elä ja käy töissä sen vuoksi, että voisin kustantaa ja palvella koiraa, jotta saavutettaisiin joku tietty hyvän elämisen taso – koiran kannalta.

Netti on täynnä erilaisia palveluja mitä jokaisen koiran tulisi saada. Koulutusta koiralle ja omistajalle, ruokintaa, hierontaa, treeniä, uintia, pallojumppaa, reikiä, iilimatoja ja herra yksin tietää mitä muuta. Omistaja on se kuka päättää mitä se koira tarvitsee. Siis uudestaan: mitä se KOIRA tarvitsee.

Netistä tulee tulvimalla tietoa, joka ajaa koiranottajat ja -omistajat informaatioähkyyn siitä, mihin pitäisi pyrkiä tai mitä pitää välttää. Miten hyvin tulevan pennun vanhemmat on tutkittu tai mitä mieltä rotukenttä on siitä kyseessä olevasta yhdistelmästä. Mikä pentu pentueesta otetaan, kuka testasi pennut vai testattiinko pennut? Mitä aletaan treenaamaan ja milloin.  Tässä käy kuten kaikessa mitä on liikaa. Ihminen väsyy ja turtuu. Harrastamisesta tulee raskasta stressaavaa suorittamista. Ja koska harrastamisen tulisi olla kivaa, tullaan siihen tulokseen, ettei tämä harrastus sittenkään ole minua varten. Koska koirasta ei voi luopua sen ”perheenjäsenen” statuksen vuoksi, huonolla tuurilla hyvinkin työlinjaisesta harrastuskoirasta tulee sohvapottu jo nuorella iällä.

Miksi harrastamisen pitää olla helppoa, aina omistajan tarvetta vastaavaa eikä siihen saa mennä aikaa tai rahaa? Siis ylipäätään harrastamiseen. Salilla käynnin lopettaminen kahden kuukauden jälkeen on jo lähes läppä, mutta oikeasti. Mitä ihminen harrastamiselta hakee? Onnistumista, oppimista ja tarvetta tehdä vai tapaa tappaa aikaa?

Mitenköhän kävisi jos harrastamiseen lähdettäisiin tietämällä perusteet ja asennoitumalla siihen, että lisää opitaan matkan varrella. Että kokonaisuutena koiran omistaminen on matka, jossa on ala- ja ylämäkiä, vittumaisia mutkia ja niiden jälkeen pitkä suora. Muistettaisiin se, ettei elämässä mikään, mikä liittyy toiseen elämään, tässä tapauksessa koiran, ole helppoa tai mukavaa vain siksi että, sen tahdottaisiin olevan niin. Miksi enää ei osata nauttia siitä matkasta? Siitä uuden oppimisesta, vaikka asia olisikin jo hieman tuttu. Jos haluat, että harrastaminen vain ja ainoastaan antaa, niin katso elokuvia. Toisella nimellä näitä kutsutaan elämyksiksi ja valitettavasti koiran omistaminen ei ole elämys, vaan harrastus. Se on vuorovaikutusta, jossa on kaksi osapuolta: sinä ja se koira. Siihen tarvitaan loppupelissä hyvin harvoin ammattiauttajaa. Jos olet tavoitteellisesti harrastava, teidän harrastukseenne kuuluu lihashuolto tai täsmäkurssit, mutta kotikoiran funktio ei ole käydä näissä kaikissa vain varmuuden vuoksi. Palaa perusteisiin. Siihen suhteeseen, mitä koiran kanssa voi parhaimmillaan olla.

Opettele luottamaan itseesi ja siihen mitä näet. Ei ole tarvetta uskoa jokaista julkaisua. Sitä ei välttämättä ole tehty sinulle varoittavaksi esimerkiksi, vaan lisäämään tietoa asiasta yleisesti. Älä ahnehdi paniikkia, sitä tulee elämässä kuitenkin. Kaikesta huolimatta muiden huonot tuurit ja tapaturmat ovat heidän menneisyyttään, ei sinun huomistasi. Älä jää kotiin tai remmin päähän sen vuoksi, koska sinä pelkäät. Tee, anna koiran tehdä ja harrasta. Kun tekee tänään, ei tarvitse huomenna surra, että enää ei voi.

Tämä ei tarkoita, että pitää ottaa riskejä tai vaatia koiralta liikaa. Kuka tahansa voi viedä koiran metsään, kunhan arvioi olemassa olevan riskin. Kun metsä on siisti, siellä on polkuja ja siellä ehkä käy muitakin, on hyvin todennäköistä, että teilläkin on siellä kivaa. Jos samaa ajattelee toisin päin, voit aina sanoa, ettei sinun koirasi juokse irti hakkuuaukealla, vaikka jonkun toisen eläin sen voikin tehdä. Riskejä voi pienentää arvioimalla niitä. Toki se vaatii miettimistä mitä voi käydä ja missä tilanteessa, mutta kun sen on tehnyt kerran, se ajatustyönä hukkaan heitetty aika oli siinä. Jokainen pipi ei vie henkeä tai aiheuta massiivista laskua. Vaikka se tuntuu hullulta, myös pienien tapaturmien hoitaminen itse on sitä oppimista, mikä kuuluu oikeasti koiran omistajan arkeen. Kannattaa toki myös muistaa, että monipuolisesti liikkunut koira on terveydellisesti aivan eri luokassa, kuin remmissä asfaltilla hilattu lajitoveri.

Kun sitten konstit loppuvat, niin kysy. Kerro aidosti siitä mikä sinulla on hätänä, eikä sitä mitä arvelet, mitä naapuri veikkasi tai mitä päivystävä eläinlääkäri puhelimessa arveli. Älä mene paniikkiin tai lupaa itsellesi tai kenellekään muulle, ettei tämmöistä enää pääse koskaan tapahtumaan. Jos joku hätätilanteessa tai muussa ongelmassa tappaa, niin se on stressi ja hötkyily. Kun tilanne sitten selviää, käy aina läpi itsesi kanssa rehellisesti mitä tapahtui. Miksi niin kävi, olisiko mikään mitä sinä olisit voinut tehdä, voinut vaikuttaa siihen tai olisiko näin voinut käydä jossain muualla? Analysoi koko tapahtuma ja mieti sen jälkeen miten teet asiat jatkossa vai jätätkö tekemättä. Älä kosta paniikkiasi koirallesi. Se, että tassuun sattuu, ei ollut metsän vika – se oli koiran vika, koska ei katsonut mihin astui. Se, ettei koira osannut tai malttanut, oli sinun vikasi – olisit tuonut koiran nuorempana, jotta se olisi tottunut ja oppinut. Ai se oli pentu. No nii’i, tekevälle sattuu tai sitten oli vaan pirun huono tuuri.

Näin loppuun pitäisi varmaan politikoida siitä, miksi oman lajin koirat ovat kadoksissa, uusia tullut viime vuosina nihkeästi ja nekin vähät mitä on, ovat kotona. No, omatkin ovat nyt kotona. Ovat olleet koko kauden. Meillä syynä ei ole loukkaantumiset tai pelko siitä, että elukkaa ottaa ja kuolee töihinsä. Meillä syynä olen minä. Minun väsymineni siihen pohjan ja perusteiden tekemiseen, mistä syntyy kisakoira. Ehkä minulla on niin paljon muuta tekemistä. Työ, lapsi ja pitkä työmatkakin. Teen vuorotyötä, joten aina ei jaksa. Meillä on hevosiakin, niihinkin menee aikaa. Oma terveyskin on vähän niin ja näin.

Kyllä, syy voisi olla mikä tahansa noista, jopa ihan perustellusti. Paitsi että minulla on ollut lapsi 11 vuotta ja sama työ, matka ja vuoro 15 vuotta. Olen kisannut koirani kanssa nilkka murtuneena, raskaana ja tuntia aikaisemmin sairaalasta pääsyn jälkeen. Selkä on ollut rikki aina. Se ei haitannut talvisin kuutena päivänä viikossa treenaamista tai kolmen tunnin istumista lattialla koiria hieroen kolme kertaa viikossa. Se oli minun arkea ja vaikka välillä raskasta sellaista, se opetti, antoi uskoa omaa osaamiseen ja tuotti tulosta.  Minun koirat ovat voittaneet, kaksois- ja kolmoisvoittaneet, tehneet vinon pinon ennätyksiä, tuottaneet jälkeläisiä, jotka ovat menneet kovempaa kuin mikään Suomessa ennen. Itse asiassa olen saanut aivan kaiken koiriltani mitä olisin voinut pyytää ja vähän päälle. Mutta millä hinnalla se tuli? Varovasti arvioiden 70 % rodun ihmisistä vihaa minua. Minua on syytetty dopingista, väkivallasta, lähtöjen ja tulosten manipuloinnista. Kymmenestä vastaantulevasta kaksi sanoo päivää. Kun uusi kilpaileva ja tulostaulunkin mukaan pärjäävä ihminen huomaa, mikä on se aito mitalin kääntöpuoli, en ihmettele jos omistaja jää koira kainalossa sohvalle.

Kun nämä tarinat pahasta fibasta, huonosta tuurista, rikkinäisistä koirista ja huonolla tuurilla tilanteesta, missä ei jää kuin panta käteen, leviää someen, muualle nettiin ja lopuksi juoruihin, me luodaan sitä painetta paniikkiin ja pahaan oloon itse. Se yksi kerta kun sanot uudelle ihmiselle, että olehan varovainen tai muistathan kokeilla sitä tai tätä, me itse asiassa nostamme kattilassa painetta. Tungetaan ennestään täyteen päähän lisää tietoa, arveluita tai ennakkoasetelmia – puoliksi vahingossa. Me tarvitsemme, varsinkin uudemmille ihmisille, varaventtiilin. Reitti mitä kautta purkaa tuota tietomäärää häpeilemättä ja saada tukea siihen, että homma onnistuu kaikesta huolimatta.