Yliaktiivisuus saattaa olla yksi yleisimmistä koirien käytöshäiriöistä. Usein mainitaan myös eroahdistus, mutta kohtuullisen usein nuo liittyvät toisiinsa. Eivät toki aina, sillä välillä eroahdistus on aitoa ahdistusta, jossa koira ei kestä olla yksin – ei jatkuvaa touhuamista ja paikkojen sekä tavaroiden tuhoamista. Syitä on vähintään yhtä monta kuin koiraa ja omistajaakin, mutta syyttävä sormi osoittaa kuitenkin kasvattajia. Hermostuneiden ja ylivilkkaiden käyttö jalostuksessa on ongelmaroduissa enemmän sääntö kuin poikkeus. Oikeammin, luonneongelma ei ole jalostuksellinen este, ellei se estä koiraa saamasta hyväksyttyä luonnetestitulosta tai sertiä näyttelykehästä. Eivätkä aina nuokaan puutteet ole este astutukselle.
Yhtään ainutta koitaa ei saisi kuitenkaan käyttää jalostukseen, jos se ei sovellu hyvin tai erinomaisesti käyttötarkoitukseensa. Greyhoundeissa tämä tarkoittaa puhtaasti viehettä ajavaa ja nopeaa koiraa. Vaikka greyhoundia onkin joskus mainostettu maailmanhistorian pisimmälle yhteen käyttötarkoitukseen jalostetuksi roduksi, niin se ei pidä paikkaansa. FCI-maailmassa tuon tittelin ottavat kaikki muuta rodut yhdessä, muutamia poikkeuksia lukuunottamatta. Nykyajan koirarodut ovat kaikki jalostettu yhteen ja samaan käyttöön: olemaan hyviä seurakoiria. Jos koira ei kykene urbaaniin kotielämään yhdessä ihmisten kanssa ylivilkkauden, eroahdistuksen tai jonkun muun käytöshäiriön takia, niin se ei silloin toimi käyttötarkoituksessaan, eikä siten ole myöskään siitosmateriaalia. Siitosurosten kohdalla voidaan käyttää hieman suurempaa seulaa, mutta emänarttujen kohdalla ei kompromisseja saisi tehdä. On aivan herttisen yhdentekevää johtuvatko ongelmat ulkoisista tekijöistä, kuten kädettömistä omistajista, sillä emä opettaa pentulaatikossa jälkeläisensä hermostuneiksi.
Omistajia opetetaan joka puolelta touhuamaan koiriensa kanssa. Muistutetaan, että koiran aktiivinen aika täytyy olla pidempi kuin tunti vuorokaudessa. Jatkuvasti unessa oleva koira ei ole hyvinvoiva koira. Hevosta ei saisi seisottaa yksinään pienessä tarhassa ja syöttää sitä pari kertaa päivässä, sillä luonnon rakennekaavio väittää, että hevosen pitäisi kulkea hissukseen koko ajan eteenpäin syöden enemmän tai vähemmän jatkuvasti. Koska näin ei enää tehdä, niin tilalle ollaan saatu kavio-ongelmia, oireilevia vatsoja sekä pureskeltuja tolpanpäitä. Kaikki juoruavat aina ongelmista. Koirat ovat aivan vastaavassa tilanteessa. Ne eivät syö, liiku ja puuhastele kuten niiden käyttöohje edellyttäisi.
Ihminen ei historian aamunmoitossa tarvinnut sutta. Hän tarvitsi aivan uuden eläimen, jolla on määrätyt suden vahvuudet ilman heikkouksia. Sutta pidetään nisäkkäistä ehkä tehokkaimpana metsästäjänä, jonka vahvuus on aivan sama kuin ihmiselläkin: kyky yhteistyöhön. Mutta siinä missä ihmisen sosiaalisuus, oppiminen ja uteliaisuus ylittää reviiri- ja jopa lajirajatkin, niin suden sosiaalisuus rajoittuu omaan perhe- ja laumayhteisöön. Kaikki muu, varsinki vieras, voi uhka niin yksilölle kuin laumallekin, ja sitä on vältettävä. Jos et voi syödä sitä, pakene sitä. Lyhyesti: susi on erittäin arka, ja arkuus oli este sellaiselle työkoiralle, jota ihminen tarvitsi. Koirien jalostuksessa suosittiin uteliaita, työhalukkaita ja tarpeellisen rohkeita yksilöitä. Tällaisia ovat luonnostaan pennut, joten ihminen eräällä tavalla painotti ”luonnevikaisia” – hän muutti suden täysikokoiseksi pennuksi. Oli syntynyt koira. Tämä domestikoitunut, infantiilisti käyttäytyvä suden lähisukulainen on se lopputulos, jonka kanssa nykyään painimme. Hyvässä ja pahassa.
Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta, kuten vaikkapa maailman ensimmäinen syli- ja seurakoira italianvinttikoira, koirat kuitenkin joutuivat ansaitsemaan ruokansa. ne tekivät töitä. Kun ihmiskunnan talous vaurastui, ja aikaa riitti muuhunkin kuin henkiinjäämiseen, niin oli varaa luksukseen. Kuten koiriin, joiden ainoa arvo oli olla kaunis ja mukava. Ei tämän suhteen puhuta kuin noin sadan vuoden aikajänteestä. Vaikka tuohon aikaan mahtuu useita sukupolvia, niin lajin muuttumiselle se on lyhyt aika. Pelkkä silmänräpäys. Kosmeettisia muutoksia saadaan aikaiseksi, mutta lajin perustoja on vaikea muuttaa. Ja kun jotain todella radikaalia onnistutaan muuttamaan, niin kyseessä on lähes aina joku heikkous. Luonnonkin on ollut aina helpompi tuhota kuin rakentaa – ei moinen ole ihmisten etuoikeus, vaikka siinä ansiokkaasti olemmekin menestyneet.
Ihmisillä makaa nykyään päivät pääksytysten sohvilla tai häkkikanaakin arveluttavissa pihahäkeissä koiria, joiden perimä on sudessa, ja joita on kymmeniätuhansia vuosia jalostettu tekemään työtä. Ratsutalleilla makaa tolkuton määrä pullamössöksi syötettyjä tuntihevosia, jotka viedään takaisin pilttuun siinä vaiheessa, kun ne on lönköttelyvauhdilla ratsutettu lämpimiksi. Kun koiralle tulee ongelmia, niin syytetään kaikkea mahdollista rokotteista vehnään – mutta ei koskaan itse koiranpitoa kokonaisuutena. Hevosilla taitaa suurin syypää olla kaura (jenkeissä tosin maissi, mutta mitäs pienistä). Mutta samasta on kuitenkin kyse kuin koirillakin – hevosen arkielämä on liian kaukana siitä, missä sen pitäisi olle.
Hengissäpysyminen ei ole sama kuin optimi.
Koiran ylivilkkaus johtuu aina kehnosta hermorakenteesta. Aina ja poikkeuksetta, jos koiralle ei anneta piristeitä. Perusta on jalostuksessa ja korvien välissä. Mutta ilmaantumiseen saattaa kyetä vaikuttamaankin. Mikäli koiralla on taipumusta hallitsemattomaan vilkkauteen, niin aktivointi on highway to hell. Kun koiran kanssa vietetään aikaa, niin silloin sitä aktivoidaan ja väsytetään sen minkä ehditään. Mutta kun se on yksin, tai on joutoaikaa, niin kaikki aktivointi poistetaan. Ei anneta kingejä eikä kongeja. Ei ruualla täytettyjä lautapelejä. Koiralle on opetettava, että kun ollaan paikoillaan, niin laiskotellaan ja torkutaan – ei puuhailla, ei puuhastella. Eikä koskaan ikinä milloinkaan koira päätä koska leikitään, riehutaan tai trenataan. Jopa ulkoilulenkeillä, aktiivisen puuhan välissä, voidaan ottaa hetki, jolloin ei tehdä mitään. Ollaan vaan.
Liikunta lisää liikunnantarvetta. Mitä parempaan fyysiseen kuntoon koira (tai hevonen) tulee, niin sitä herkemmin ja mieluummin se liikkuu – ja kerta toisensa jälkeen kauemmin. Lihavat ovat leppoisia ei välttämättä päde henkiseen käyttäytymiseen, mutta kylläkin liikkumis- ja työntekohalukkuuteen. Ylipaino ja kehno fyysinen kunto takaavat, että kovinkaan pitkään ei jaksa riehua. Mutta tuota ei kannata pitää lääkkeenä, koska silloin voidaan ihan aiheellisesti kysyä, että kumpi on pahempi: sairaus vai lääke.
Jatkuvasti aktivoidulla koiralla on realistinen vaara saada eräänlainen psyykkinen ylikunto. Fyysisessä ylikunnossa kyse on nimenomaan hermostollisesta ärtymisestä. Sama seuraa jatkuvassa stressitilanteessa – jota aktivointi ja jatkuva työnteko on, vaikka sitä ei sellaiseksi mielletäkään. Onhan koiralla hauskaa.
Ruokinta tuskin tekee koira ylivilkkaaksi, enkä usko että sillä saadaan ADHD-koiraa parannettuakaan. Mutta muutamaa kikka kolmosta voi kokeilla.
Hevosilla kauran väitetään lisäävän energiaa. Nousevan päähän, ja tekevän pollesta kuuman. Ennen kuin toisin todistetaan, niin en usko hetkeäkään että ongelma on nimenomaan kaurassa, vaan sen sisältämässä energiassa. Jos eläin on edes joltisessa fyysisessä kunnossa, niin energia itsessään lisää jaksamista ja tekemisenhalua. Yliaktiiviselta kannattaa pudottaa turha energia pois, ja antaa sen jopa paisua hiukan. Ei tietenkään lihota, mutta antaa painon nousta normaalin ylärajalle.
Kaikki vanhemmat tietävät, mitä tapahtuu kun lapselle antaa illalla sokeria. Alkaa sekopäinen riehuminen, joka ei lopu ennen kuin sokerihumala haihtuu. Jos sokeria on saatu turhan paljon ja turhan myöhään illalla, niin vaikka uni tulee simmuun nopeasti insuliinipiikin romahtaessa, niin yöuni ei piristä. Lapsi on seuraavana päivänä väsynyt ja huonotuulinen. Tai muuten vain seko. Sama pätee koirallakin. Yliaktiiviselta täytyy poistaa hiilihydraatit. Mitä korkeampi glykemiaindeksi, niin sitä ehdottomampaa kielto on. Ei siis mitään keksejä, ei aktivointiin, ei palkitsemiseen. Eikä missään nimessä ennen yksinjääntiä. Yksinollessa on tarkoitus olla rauhallisesti, jopa nukkua. Ei antaa lisäenergiaa, joka on niin mukava purkaa isäntäperheen sohvaan tai sähköjohtoihin.
Ruoka annetaan kerran päivässä. Normaalikoiralle ilta-aika on usein käytännöllisin, mutta yliaktiivinen kannattaa syöttää tuntia tai kahta ennen pidempää yksinjääntiä. Kylläinen koira on aina rauhallisempi kuin nälkäinen.
Hevosilla uskotaan B-ryhmän vitamiinien rauhoittavan. Osa uskoo saman toimivan koirillakin. Näkemykset eroavat, mutta eipä kokeilemisesta ole mitään haittaakaan. Samaan kauppaan voi antaa ekstra-annoksen E-vitamiinia.
