© sir Rupert Mackeson
Coursing, The Pursuit of Game with Gazehounds
Jakke Lehtosen lisäyksin ja määrätyin muutoksin.

Irlantilainen coursing voidaan jakaa kahteen ajanjaksoon: ennen ja jälkeen 12.9.1916. Silloin lordi Sefton NCC:n, National Coursing Club, kokouksessa ilmoitti irlantilaiselle delegaatiolle, että pitkällisen pohdinnan jälkeen komitea oli päättänyt antaa irlantilaisille päätäntävallan coursingasioissa Irlannissa. Pian tämän jälkeen perustettiin Clonmelissä Irish Coursing Club.

Ennen ICC:tä

Organisoitu coursing oli kulkeutunut Irlantiin jo 1700-luvun jälkimmäisellä puoliskolla, sillä on olemassa kirjallisia merkintöjä ensimmäisestä coursing klubista vuodelta 1790, The Coursing Society.

1800-luvun puoliskolle asti on paljon tarinoita parijuoksuista Curraghin niityillä – lähellä Dublinia, paikassa jossa nykyään on Irlannnin kuuluisin laukkarata. Noina aikoina jokainen paimen hoiti oman niittynsä jänikset ja sai puolikkaan kultapunnan, enemmän kuin kuukauden palkka, jokaisesta slipistä eli greyhoundien päästämisestä jäniksen perään. Jänikset olivat vahvoja ja monesti lähes yhtä nopeita kuin takaa-ajajansa. Ei ollut mitenkään poikkeuksellista nähdä satoja ladyja ja herrasmiehiä ratsastamassa koirien perässä handlereiden tullessa jalan perässä koirien yhä ajaessa. Iso vedonlyönti oli silloin tavallista coursingissa, josta siihen aikaa käytettiin nimeä Matches. Coursingia saatetaan vieläkin kutsua Irlannissa nimellä Coursing Matches.

1850 paikkeilla perustettiin lisää coursing klubeja, joista tärkeimmäksi 1870 paikkeilla muodostui Leinster Club. Se järjesti vuodessa neljä isoa tapaamista. Lisäksi sen jäsenistöön kuului neljä tai viisi, jotka saivat nimetä koiran kuuluisaan Waterloo Cupiin.

Aikana 1860-1900 irlantilainen coursing kukoisti. Irlantilaiset koirat voittivat molemmin puolin kanaalia, puhumattakaan Waterloo Cupista. Legendaarinen mustavalkoinen uros Master McGrath puolusti voitokkaasti Irlannin värejä 1868, 1869 ja 1871. Saman teki Honeymoon 1875 sekä Donald 1876. Vuoden 1874 kakkonen Surprise oli myös irlantilainen. Ylipäätään irlantilaiset voittivat Waterloo Cupin viidesti yhdeksässä vuodessa, joka osoittaa ainoastaan irlantilaisten kovaa tasoa.

1880 monet irlantilaiset klubit liittyivät NCC:hen ja ottivat käyttöönsä sen säännöt.

Tuona aikana coursing ei ollut suuren yleisön urheilua, mutta ihmiset tunsivat ja kunnioittivat nimekkäitä hyviä coursingkoiria. Eikä ehkä vähiten siksi, että tavalliset maalaiset harrastivat omilla maalaisilla greyhoundeilla tai lurchereilla coursingia metsästyksen itsensä takia – tai salametsästyksen, riippuen kenen mailla he sattuivat koirineen olemaan. Tämä oli se kipinä, joka sai coursingin pysymään hengissä yli vuosisadan vaihteen vaikeiden vuosien Irlannissa.

Jälkeen ICC:een

Irlantilaisten saatua oman päätäntävallan 1916 paikallinen coursing ei missään vaiheessa luovuttanut, vaan kasvoi ja kehittyi koko ajan. Tästä suurin ansio voidaan antaa ICC:n ensimmäiselle sihteerille Tom Morrikselle. Itsenäisyystaistelun, sitä seuranneen sisällissodan sekä yleisen talouslaman aikana hän teki jatkuvasti työtä irlantilaisen coursingin eteen ja valoi sen pohjan, jolle nykyaikainen coursing, sekä ratajuoksu, Irlannissa perustuu.

Viimeisen 70 tai 80 vuoden aikana irlantilaiseen coursingiin tuli ominaisuuksia joita ei muualta löydy. Irlannissa harrastetaan open field coursingia, tai traditionaalista, sekä park coursingia – olkoonkin että open coursing on paria kokoontumista lukuunottamatta kuollut 90-luvun aikana.

1916 jälkeen klubien määrä kasvoi tasaisesti. Vielä 70-luvulla Irlannissa oli nelisenkymmentä klubia, jotka järjestivät open coursing tapaamisia – suurin osa Corkin alueella, sekä noin 90 jotka järjestivät park coursingia. Englannissa klubit eivät olleet paikallisia, vaan ne järjestivät ympäri maan kilpailuja, olkoonkin että jäsenistön maanomistus toki keskitti jossain määrin niiden toimintaa. Irlannissa taasen klubit keskittyivät nimenomaan määrätyn kylän tai paikan ympärille, ja he järjestivät tapaamisia pelkästään siellä. Lisäksi ainoastaan muutama isompi irlantilainen klubi järjesti useamman kuin yhden tapaamisen vuodessa.

Vaikka Irlannissa järjestettiin erittäin vaativia coursing cupeja 1900-luvun puolessa välissä, niin yksi oli ylitse muiden: National Open Cup, joka järjestettiin marras- tai joulukuussa Newbridgessä. Sen voittaja arvostettiin korkealla vedonlyönnissä, jos se matkusti Altcariin Waterloo Cupiin. Irlantilaiset saivat kuitenkin odottaa 1950-luvulle saakka, ennen kuin he saivat taas suurempaa menestystä Englannin coursingkentillä. Voidaan kuitenkin kysyä, että johtuiko se erilaisesta jalostuksesta, ratakilpailujen huomattavasti korkeammasta suosiosta vai siitä, etteivät irlantilaiset saaneet nimeämisoikeuksia kilpailuihin.

Open coursing-tapaamisten määrä väheni koko ajan park coursingin kasvattaessa suosiota. Vuosituhannen vaihteessa Irlannissa ei enää käytännössä juostu open coursingia ollenkaan paria pientä, yksityisempää tapaamista lukuunottamatta.

Jalostuksen muuttuminen

Kun ICC sai oman itsenäisyytensä 1916, niin Irlanti oli vaikealla tiellä. Ensiksi Ensimmäinen Maailmansota, sitten itsenäisyystaistelu Iso-Britanniaa vastaan ja sitä seurannut sisällisota. Vuonna 1929 iski kansainvälinen lama, ja sitä seurasi taloudellinen sota Iso-Britannian kanssa, ns, tariffisota, joka tukahdutti Irlannin kaupan naapurimaahan tehokkaasti. Sitä kesti vuoteen 1939. Nämä kaikki ongelmat eivät missään nimessä rohkaisseet isoja englantilaisia kenneleitä kilpailemaan Irlannissa, sillä Englannissa oli riittämiin tasokkaita coursingkilpailuja. Irlanti oli siis käytännössä eristyksissä coursingrintamalla.

Park coursingin kasvattaessa suosiota 1920 ja 30-luvuilla ICC ymmärsi, etteivät niin vetoalyövä yleisö kuin omistajatkaan pitäneet siitä, että johdossa ollut koira hävisi kilpailun pistelaskun takia. Siksi slippien pituudet kasvoivat ja kasvoivat, kunnes tavaksi muodostuivat juoksut, jossa jänis käännettiin noin 25-65 metriä ennen sen pakopaikkaa. Jäniksen päästäminen näin lähelle pakoa ei enää mahdollistanut sen varsinaista ajamista. 30 vuodessa, 1916-1946, onnistuttiin kehittämään kokonaan uusi urheilulaji: park coursing siinä muodossa, jossa me sen tänään tunnemme.

Vanhat coursingmiehet valittivat, ettei uusi park coursing ollut enää tarpeeksi kova ja koirien kykyä mittaavaa. Mutta sitä ei kukaan kyseenalaistanut, etteikö se olisi ollut erittäin jännittävää ja suosittua. On kiihdyttävää kun kaksi tasaväkistä greyhoundia tulee rinta rinnan loivaa rinnettä ylös noin 250 tai 350 metrin matkan täydellisesti juosten.

Park coursingin yksi etu open coursingiin oli, että siinä pystyttiin takuuvarmasti järjestämään mielenkiintoista coursingia. Lisäksi yleisö tiesi, että yleensä nopein koira voitti. Omistajien kannalta hyvä puoli oli se, että park coursingissa yksi slippi kesti yleensä noin 20-25 sekuntia. Koiraa voitiin kilpailuttaa jopa 25:ssä coursingissa kauden aikana. Jos omistaja ei ollut täysin epäonninen, eli hänen kohdalleen tulikin jänis, joka ei mennytkään turvaan, vaan juoksi takaisin alas, niin hän saattoi olla varma, ettei koiralta juoksutettu jalkoja alta. Yleinen murehtimisen aihe 1930-luvulla, jolloin samat koirat kilpailivat niin coursingissa kuin radallakin, osa lisäksi myös open coursingissa.

Samaan aikaan kun park coursing oli kehittymässä aivan omaksi urheilulajikseen, niin irlantilainen greyhound muuttui myös. Viime vuosisadan alkupuoliskolla englantilaiset omistajat halusivat vahvan koiran, jolla oli hyvä työkyky jänistä ajaessa. Tämän johdosta kehittyi linjoja 50- ja 60-luvulle, jotka eivät koskaan pysähtyneet, mutta niiltä puuttui nopeutta. Toisaalla taas irlantilaiset kasvattajat kehittivät nopeutta koko ajan, mutta kestävyyden kustannuksella. Vielä 20- ja 30-luvulla oli tapana viedä todella nopeita englantilaisia koiria Irlantiin. Vuoden 1930 International Cupin finaali Clonmelissa oli kahden englantilaisen ja englantilaissyntyisen koiran taistelu – molemmat olivat samasta isästä, De Novosta. 1932 kolmas De Novon poika voitti Connaught ja Kingdom Cupit. Sen jälkeen yksikään englantilaissukuinen koira ei ole kyennyt esittämään mitään isommissa irlantilaisissa Cupeissa.

Englantilaiset omistajat myivät järjestään erittäin nopeat koirat Irlantiin. Yksi syy oli irlantilaisten halu saada aina vaan nopeampia. Toinen taasen se, että englantilaisessa open coursingissa erittäin nopea koira oli aina altavastaaja. Sen oli huomattavasti vaikeampaa saada itseään jäniksen toiseen kääntöön, jolloin hitaampi oli ehtinyt jo kerätä pisteitä. Mutton Cutlet oli huippuluokan uros, joka ei kelvannut brittiläisille kasvattajille, koska se oli Waterloo Platen kakkonen. Se myytiin Irlantiin ja vuodesta 1927 dominoi jalostusta kymmenen vuoden ajan. Sen jälkeläisillä oli huipputason nopeutta, työkykyä, päättäväisyyttä ja kestävyyttä.

Samaan aikaan kun irlantilaisista tuli nopeampia, niin niistä tuli myös kookkaampia kuin englantilaisista. Koska puhdas nopeus oli tärkeämmässä asemassa kuin open coursingin vaatima työkyky, niin irlantilaiskasvattajilta ei vienyt turhan pitkään havaita, että jos vastaikkain olivat hyvä iso koira ja hyvä pieni koira, niin yleensä isompi voitti. Alkujaan coursing koirat olivat 30 kilon molemmin puolin, nykyään 36 kiloa on normaali eivätkä 45 kilon greyhoundit ole poikkeuksellisia.

Eräs asia, joka on muistettava, kun puhutaan nopeudesta nopeuden takia, on juostava matka. Monien mielestä Waterloo Cup voittajat johtaisivat irlantilaisessa park coursingissa ensimmäiset 130-180 metriä. Se on matka, jolla yleensä esimerkiksi Altcarissa jänis käännetään ensimmäisen kerran. Tuon 180 metrin kohdalla irlantilainen greyhound luultavasti menisi ohi, ja tultaessa vaikka Clonmelin rinteen huipulle, noin 310 metriä slipperistä, jossa jänis usein käännetään, niin se johtaisi englantilaista koiraa noin 8-12 mittaa. Tämän 180 ja 310 metrin eron ymmärtämisen mahdottomuus molemmin puolin Irlannin merta on ollut monen riidan siemenenä coursingmaailmassa.

Tosin on kuitenkin muistettava, että nykyaikana irlantilaiset park koirat ovat voittaneet ainakin neljästi Waterloo Cupin, englantilaista coursing-jalostustakaan ei ole ollut enää pariin vuosikymmeneen ja englantilaiset koirat ovat saman kokoisia ja näköisiä kuin irlantilaisetkin.

Sen jälkeen kun greyhound racing meni määrässä, kasvussa ja jalostuksessa omille teilleen 1930-luvulla, niin Irlanti on ollut greyhoundien pääasiallinen toimittaja Englannin radoille. Englannissa coursing ja greyhound racing lähtivät todella aikaisin täysin omille teilleen. 30-luvulla suurin osa coursingkoirien omistajista olivat rikkaita aatelisia, jotka palkkasivat tai antoivat koiransa treenareille, jotka eivät halunneet olla missään tekemisissä uuden urheilun kanssa. Radat taasen menivät nopeasti suljettuun systeemiin, jossa neljä tai viisi treenaria toimittivat radan kilpailevat koirat. Irlannissa tilanne oli toinen. Coursing kasvatti suosiotaan, koska suurin osa omistajista oli tavallisia ihmisiä – eikä heillä ollut mitään vastaan juoksuttaa koiraa sekä radalla että coursingissa. Ja parhaimmassa tapauksessa saada hieman ylimääräistä tuloa myymällä koira Englantiin. 1930-luvun alku oli todella vaikeaa Irlannissa talouden laman takia. Maataloustuotteiden hinnat romahtivat ja Iso-Britannian kanssa oli käynnissä kauppasota. Siksi yhtä äkkinen ratakoirien kysyntä ei olisi voinut osua parempaan saumaan. Irlantilaisen coursingin vahvin voima olikin siinä, että samat ihmiset olivat tekemisissä kummankin urheilun kanssa. Tästä asiasta suuri kiitos kuuluu ICC:lle, sekä myöhemmässä vaiheessa Bord na gConille, Irish Greyhound Boardille – greyhound racingin keskusliitolle.

Suuret siitosurokset

Alkuaikoina ei ollut mitään eriytynyttä coursing- ja ratajalostusta. Kaikki koirat olivat ”dual-purpose” koiria ja kilpailivat molemmissa. 30-luvun myötä jalostus alkoi kuitenkin eriytyä, mutta täysin omiksi linjoikseen ne eivät tulleet koskaan. Vielä tänäkin päivänä niitä yhdistellään, olkoonkin että nykyään on yleisempää käyttää rataurosta coursingpuolelle kuin päinvastoin.

Irlannin coursingin ehkä suurimmat siitosurokset ovat olleet Mutton Cutlet, Fourth Of July ja Newdown Heather.

Mutton Cutletin kulta-aika oli 1920-luvun lopulta 1930-luvun alkupuolelle. Fourth Of July vaikutti 50-luvun lopulta 60-luvun alkuun ja Newdown Heather aloitti 60-luvun lopulta vaikuttaen 70-luvulle. Jokainen näistä dominoi siitosmarkkinoita ainakin viisi vuotta ja jokaisella on vähintään yksi Irish Cup, Derby ja Oaks-voittaja. Newdown Heather jätti lisäksi Englannin Derby-voittajan.

National Meeting

Clonmelissa helmikuun alussa järjestettävä National Coursing Meeting – eli käytännössä Derby ja Oaks – on kuitenkin ehkä maailman tunnetuin ja suurin coursingtapaaminen. Derby ja Oaks ovat 64 koiran ikäkausikilpailuja kaksivuotiaille, ja jokainen osallistuja on voittanut aikaisemmin juostun trial stakesin, useimmiten kaksi päiväisiä 32 koiran kilpailuja, vaikkakin osa on yhden päivän kilpailuja 16 koiralle. Derby on uroksille ja Oaks nartuille, sukupuolet eivät siis kilpaile toisiaan vastaan. Tämä systeemi tarkoittaa sitä, että jokainen noista 64 alkuerän koirasta, ovat kilpailleet tappioitta joko viisi kertaa kahtena päivänä tai neljä kertaa yhden päivän kilpailussa. Derbyn ja Oaksin voittaja on lisäksi kyettävä tappiottomaan suoritukseen kuusi kertaa kolmessa päivässä.

Clonmelin coursingrata on kaupungin laukkaradalla – jonka muuten greyhoundväki omistaa. Suoran pituus on noin 410 metriä, juoksu kestää noin 25-30 sekuntia kaikkiaan ja jänis käännetään useimmiten 310 metrin kohdalla noin 10-12 sekunnin vapaan juoksun jälkeen. National Meetingin kolmen päivän aikana nähdään noin 200 coursingia, joka tekee siitä maailman suurimman coursing-kilpailun.