Greyhound racing on välineurheilua. Väite, joka saa monet takajaloilleen. Samalla tapaa kuin että Suomessa ovaaliradalla menestyvät nimenomaan ammattilaiset – pitkällä aikajänteellä. Molemmat väitteet ymmärretään väärin. Tai halutaan ymmärtää väärin. Välineurheilu ei tarkoita koirien välineellistämistä, kuten ammattilaisuus ei tarkoita suoraan ansiotoimintaa. Ansiotoiminnassakaan ei ole mitään vikaa. Kirjoitin aiheesta yli 20 vuotta sitten lyhyen ja erittäin kevyesti pintaa viistävän jutun Rakkaudesta lajiin, silti money matters. Se oli aikaa, jolloin kukaan ei tiennyt blogeista mitään.
Ammattilaisuuteen tulee suhtautua ideana, maailmankatsomuksena. Miten suhtautuu toimintaansa kokonaisuutena. Harkitsin pitkään välineurheilu-termin käyttöä. Tulin siihen tulokseen, että se puoltaa paikkaansa. Ehkä se herättää jotkut suhtautumaan koiriinsa toisin. Ymmärtämään, että niistä on pidettävä laajassa merkityksessä huolta. Ymmärtämään, että hoitamaton, huoltamaton ja treenaamaton koira radalla on pahinta mitä voidaan tehdä. Synti.
Jos ihminen tekee suorituksensa itse, niin se on urheilua. Puhdasta ja aitoa. Jos hän käyttää välinettä, niin sitä kutsutaan (halventavasti) välineurheiluksi. Suorituksen tekee joku muu, ihminen on ”vain” kontrolloimassa. Moniko juoksija painaa tartania ympäri paljain jaloin? Pitäisikö uimarit laittaa altaaseen alasti? Eläinurheilu on väliurheilua puhtaimmillaan. Paitsi ehkä laukka- ja raviurheilu, koska niissä jockeyllä tai ohjastajalla on suuri merkitys. Agilitystä puhumattakaan. Mutta maileri voi halutessaan juosta paljain jaloin. Agi-ohjaaja olisi omituinen näky juostessaan esteiden ympärillä yksinään. Siksi hän on myös välineurheilija. Kyyhkyt, metsästyshaukat ja greyhoundit lienevät väliurheilun huipentuma. Ihminen ei vaikuta eläimen suoritukseen, mutta ottaa siitä ansion, maineen ja adrenaliinikickinsä.
Autourheilu on välineurheilua. Lajin harrastajat ovat ylpeitä siitä. Autonsa osaavia, parhaita virittäjiä, arvostetaan lajin sisällä. Suomalaisten (entisessä) kansallislajissa hiihdossa innovatiivisimpia suksivalmistajia arvostettiin. Puhumattakaan voitelusta vastaavasta. Todella tärkeä linkki. Häntä haastateltiin ennen ja jälkeen. Yhtäläinen asia jokaisessa urheilulajissa, jossa välineellä on merkitystä.
Yksi poikkeus on. Suomalainen greyhound racing. Siinä jokaista hard core treenaria katsotaan vinoon. Säätäminen ja virittäminen on epäilyttävää. Ylipäätään lajin ja koiran osaaminen ja osaamisen soveltaminen käytäntöön on synti. Se vie hauskuuden. Mutta millä moottorilla he harrastavat, tulevat jokaiseen kilpailuun? Katkeruuden ja kateuden voimallako? Puhtaasta pätemisen halusta? Kyseessä on täydellä sydämellä eläminen, koirien kauneuden ja suorituksen harmonian kokonaisvaltainen arvostaminen. Siitä nauttiminen. Halu osata se mitä tekee. Tehdä niin hyvin kuin voi. Eräänlaista perfektionismia, kuitenkin höystettynä erehtymisen ja epäonnistumisen mahdollisuudella. Kykyä hyväksyä virheet, elää virheiden kanssa ja oppia virheistään.
Se on ammattilaista suhtautumista. Se on välineestä huolehtimista. Varmistaa, että kaikki on kunnossa. Ruokinta. Lisäravinteet. Tietää mitä tehdä ja miksi. Tai jos ei tiedä, niin pyrkiä tietoon. Virittämistä. Koiran treenaamista. Treenaamaton ei voita. Tunnistaa ongelmat ennen kuin niistä tulee ongelmia. Ja kun ongelmia kuitenkin väistämättä tulee, niin huolehtia ne kuntoon. Greyhound racingin ammattilainen ei tuo keskenkuntoista tai sairasta koiraa kilpailuihin. Hän ei riskeeraa välineen rikkoutumista. Hän ei uhraa välinettään.
Mitä tekee amatööri, joka vihaa välineurheilua. Hän joka haluaa, että koiralla on kivaa. Ruokkii miten sattuu. Lisäravinteet ovat turhia. Pelkkää hifistelyä. Homojen hommaa laskea grammoja. Hän kiihkoilee, selittää olevansa muita parempi koska ei esineellistä koiraa – hänhän ei harrasta välineurheilua. Hän tuo radalle liian laihan koiran. Mallityttö sadan metrin sprintillä. Hän tuo radalle liian lihavan koiran. Ahtisaari maratoonilla. Hän tekee liian vähän, tai liian paljon. Koska ei tiedä. Eikä hän halua oppia. Se olisi välineurheilua. Silti hän ei juokse radalla, koira juoksee. Hän syyttää rataa vammoista. Koska rasitusvammat, kuten lihasrevähtymät tai kinnermurtumat, eivät yksinkertaisesti voi olla hänen syytään.
Kaikki epäonnistumiset ovat aina jonkun muun syytä. Jos koira ei aja keinoviehettä, vaan kanssakilpailijaa, niin sekään ei johdu omasta koirasta tai omista tekemisistä. Syy oli vieressä juosseen. Se katsoi pahasti. Tai juoksi liian lähellä. Hän tuo koiran radalle, koska koirasta on kivaa juosta kilpailuissa. Ei koira kilpailuja kaipaa. Greyhound haluaa juosta, omasta tahdostaan. Omasta valinnastaan. Ammattilainen välineurheilija tietää, että ratakilpailu on aina pakko koiralle. Vietit pakottavat greyhoundin vieheen perään, juoksemaan ovaalin voimiensa äärirajoille ja yli. Siksi hän pitää huolen siitä, että koira kestää rasituksen. Että koira saa palautua ja toipua rasituksesta. Amatööri harrastaja, ilosta ja riemusta juoksuttava, on vakuuttunut että koira näkee unta seuraavan viikonlopun kilpailusta ja palkintopallista. Se juoksee koska sillä on kivaa. Siksi se voidaan laittaa juoksemaan aina ja aina ja aina uudestaan. Mikä rasitus? Sillähän on kivaa. Häntä heiluu. Mikä viettivoima, mikä viettipäämäärä? Ei kiinnosta, teoria on liian raskasta. Vie hauskuuden.
Onko kukaan tullut ajatelleeksi, että greyhoundien kasvatuskin on välineurheilua? Siitosuros on tärkeä. Siitä ollaan valmiita maksamaan. Sen muutama menestynyt jälkeläinen tuhannesta on hehkutuksen arvoista. Paljonko olikaan promille? Narttu on tärkeä, mutta siihen kelpaa huonompikin. Ainakin amatöörillä harrastelijalla. Mutta mikä on kasvatuksen tärkein väline? Ei, se ei ole siitoskoira, eikä pennutkaan. Se on omistaja. Hän, joka ostaa pennun ja tekee siitä kilpakoiran. Tästä ei pidetä. Mutta kasvattajan menestyksen salaisuus on saada ostajikseen kokeneita harrastjia. Niitä ammattilaisia. Heitä, jotka osaavat. Ja tekevät osaamistaan. Pennunomistajat tekevät kasvattajan, ei jalostus.
Ammattilainen välineurheilija on paras tae koiran hyvinvoinnille. Amatööri harrastelija uhka. Kumpikaan ei riipu harrastusvuosista. Erottaja on suhtautuminen, halu ja omistautuminen. Kokonaisuuteen.
