Suomalaiset ovat kansaa, jotka elävät läheisessä vuorovaikutussuhteessa luonnon kanssa. Tai ainakin jossain suhteessa. Ehkä jopa siinä poikkeuksellisessa suomalaisten luontosuhteessa.
Kun joku ostaa itselleen uuden kameran, niin tutut ja tuntemattomat saavat nauttia virtaavista ojista, auringonlaskuista, ruohonkorsista, kivistä ja maisemista. Satoja kuvia, jotka liittyvät jotenkin luontoon.
Paitsi jos kyseinen kuvaaja on myös koiraharrastaja. Meidän muffe istuu, meidän muffe makaa; muffe edestä, muffe takaa. Ja sitten kaupan päälle satoja kuvia, jotka liittyvät jotenkin luontoon.
Eivät suomalaiset kuitenkaan osaa suunnistaa. Paitsi armeijan käyneet – ellei keskeyttänyt, osa sen suunnistusharjoituksen, osa intin. Muutama yläastelainen tyttö eksyi pieneen metsikköön. Heille ei tullut mieleen mennä talojen pihoille, tai vähän matkan päässä olevalle tielle. Luojalle kiitos kännykästä, jolla sai tilattua pelastuspartion.
Se, että meillä on kohtuullisen lyhyt urbaani historia, ei kuitenkaan tarkoita että ymmärtäisimme yhtään mitään luonnosta. Jossain määrin vuoden luontokuvan voittaja kuvaa sitä hyvin.
Me olemme urbaaneja metsäläisiä. Sekin saattaa olla hyvä asia. Ainakin jos vertaa aitoihin kaupunkilaisiin – vaikkapa San Fransiscossa, New Yorkissa tai ihan vain Tukholmassa.
Eivät suomalaiset osaa elää yhdessä luonnon kanssa. Vielä vähiten he, jotka eniten luonnon parissa ovat. Saamelaiset olisivat valmiita tappamaan kaiken, joka vain vilkaiseekin poronvasaa kohden.
Luonnon kanssa tasapainoisessa suhteessa elävät ymmärtäisivät, että jos suuremmat riistaeläimet elävät vapaina, niin ne ovat myös suurpetojen saalista. Olisivat onnellisia valtion maksamista petokorvauksista.
Onkin jossain määrin paradoksaalista, että fanaattisimmat luonnonsuojelijat löytyvät kaupungeista. Tai sitten ei. Ehkäpä heidän aatteensa perustuukin luontodokumenttien muovaaviin luuloihin. Ei luontoon, vaan ideaan luonnosta.
Lapset katsovat mielenkiintoisen ohjelman muurahaisista. Tai karvaisista madoista, joista syntyy kuvankaunis perhonen. Luonto on ihanaa, ja kaunista. Kun samainen lapsi menee maalle – isovanhempien kotitaloon tai perheen ostamaan mummonmökkiin – niin ihanuus ja kauneus alkaakin olla suhteellista.
Ei uskalleta mennä ulkovessaan, koska pitäisi kävellä muurahaisten valtatien yli. Ei uskalleta mennä pihalle, koska siellä mönkii karvaisia matoja. Ei uskalleta nukkua, koska pöllö huutaa pilkkopimeässä. Tähtitaivas on kylläkin kaunis. Kunnes oivalletaan, että ympäristössä lentää lepakoita.
Mutta pahin on vielä edessä.
Koulussa on tehty linnunpönttö. Se ripustettiin lähelle kuistia, koska silloin voi mukavasti istuskellen nauttia lintujen kauneudesta. Peippopariskunta näyttää, että raamatun opetuksia ei aina kannata ottaa sanatarkasti. Sillä taivaan linnut tekevät töitä. Taukoamatta.
Yhtenä aamuna perhe siirtyy heti aamusta kuistille. Auringonnousu kylläkin menetettiin, koska kukaan ei jaksanut ihastella sitä aikaisesta aamuyöstä. Mutta päivä on lämmin, ja peippolapset ovat pian lähdössä pesästä. Oikeammin, ne olivat jo lähteneet. Nimittäin heitettynä suoraan alaspäin.
Se söpö lintulaudalta auringonkukansiemenet varastanut kurre oli päättänyt kerätä hieman enemmän varastorasvaa talven varalle. Ja pisti poskiinsa peiponpojat. Siinä kaupunkilainen peruskoulun kasvatti on ihmeissään, kun terassin vieressä istuskeleekin orava naama veressä puoliksi syöty peippolapsi tassuissaan. Puurotta suoraan helvetistä.
Siitä ei kuitenkaan päästä mihinkään, että kun hyönteinen lakkaa olemasta hyönteinen ja kasvattaa jalkamääränsä kahdeksaan tai yli, niin se muuttuu suunnattoman ällöttäväksi. Silti ne katonrajassa roikkuvat seitit harvemmin ovat hämähäkinverkkoja, vaan ihan pölyä.
Koira-aiheisilla foorumeilla törmää säännönmukaisesti erääseen kysymykseen. Koirani söi kuolleen myyrän tai koirani pääsi syömään kuollutta rusakkoa. Mitä tehdä, paniikki on melkoinen.
Ja aivan yhtä säännönmukaisesti ensimmäinen ohje on madottaa koira. Joskus jopa oksettaa, tai antaa lääkehiiltä. Ymmärrän hiilen ja oksettamisen jotenkin myyrän kohdalla, koska pelätään rotanmyrkkyä. Tosin riski siihen, että myyrä on kuollut nimenomaan rotanmyrkkyyn, on häviävän pieni. Silläkään ei ole mitään väliä, koska myyrään – tai hiireen – mahtuva myrkkymäärä ei tee yhtään mitään koiralle. Eikä rottakaan, tosin koira syö rottaa suunnattoman harvoin.
Mutta jänis tai rusakko… miksi ihmeessä oksetuttaa, jos koira on syönyt sille hyvinkin lajityypillistä saaliseläintä? Madottaminen on vieläkin omituisempaa. Ilmeisesti luullaan, että pidemmälle mädäntyvässä olevat toukat ovat jotain sukua koirien sisäloisille.
Paljastetaanpa salaisuus: siitä toukkamerestä syntyy isona kärpäsiä. Eikä kärpänen ole koirankaan sisäloinen.
Luojan kiitos kärpänen tai sen toukka ei syö elävää lihaa. Paria harvinaista poikkeusta lukuunottamatta. Jos söisi, niin meillä olisi aika ikävät oltavat. Kärpäsiä, ja niiden lapsia, on enemmän kuin meitä.
Eräs (oletettavasti) nuori tyttö pelkäsi sitä, että koira saa jonkun myrkytyksen, koska söi KUOLLUTTA lihaa.
Tämä voi tulla yllätyksenä, mutta aika useasti pedot syövät kuollutta lihaa. Joko saalis tapetaan, tai aterioidaan haaskalla. Ilmeisesti yhteys ruuan ja elävän eläimen välillä on jossain vaiheessa katkennut. Ainakin kytkennän ymmärtämisessä. Ehkäpä oikeasti luullaan, että liha tulee lihatehtaasta ja maito maitotehtaasta.
Minkki on kaunis eläin. Eivätkä minkkitarhat ole mukavia paikkoja. Mutta minkki on erittäin verenhimoinen peto, jolla ei ole luontaisia vihollisia Suomen luonnossa.
Kettutyttöjen ja muiden evvk-EVR:läisten kannattaisi joskus jäädä paikan päälle ihastelemaan rakkauttaan luontoon ja eläimiin päästettyään minkkitarhallisen vapaaksi. Suurin osa ei pärjää luonnossa, ja kuolee kurjan kuoleman. Muutama jää henkiin. Jonka jälkeen paikallinen lintuyhteisö kuolee kurjan kuoleman.
Porkkalanniemen linnusto on arvokasta. Ehkäpä kettutyttöjen olisi kannattanut käydä siellä ihastelemassa käsiensä töitä – liuta vapaaksi päästettyjä, villiintyneitä, minkkejä tekee mielenkiintoista jälkeä. Niitä jälkiä korjaillaan edelleen, vuosien jälkeen.
