Jos lyödään yhden katon alle nippu kissoja, lauma rottia ja pari muuta jyrsivää lajia, jokunen kani, ehkä hiukan käärmeitä ja papukaijoja, ja saadaan paikalle muuta koira, niin ollaan lemmikkimessuilla.
Kuten aina niin lemmikkimessuilla oman marginaalilajin ja -rodun harrastajat pääsevät tapaamaan toisiaan toivoen vakaasti, että heitä ei häirittäisi.
Sanotaan, että tehdään rotu- ja laji-infoa jakava stänsi, mutta tosiasiassa tehdään tapaamispaikka omalle alakulttuurille. Tietoa ei jaeta. En tiedä johtuuko se siitä, että ei haluta vai että ei osata. Vai ovatko lemmikkiständien pitäjät jo niin leipiintyneitä, että he tietävät lähes kaikkien kävijöiden pällistelevän sirkusfriikkejä ja etsivän lapsilleen kivoja kokemuksia: katso kani, tökkää sitä; hui käärme, mennään pois.
Oli syy mikä tahansa, niin miksi he lähtevät messuille? Eläimille se on stressaavaa ja nostaa tarttuvien tautien riskiä.
Ainoat jotka moisesta hyötyvät, ovat käärmekauppiaat – ja se bisnes on moraalisesti tuolla mallilla hyvinkin arveluttavaa.
Lyhyestä virsi kaunis. Minusta moinen messutarjonta on turhaa. Ainakin kävijän näkökannalta.
Kissat olivat söpöjä, ainakin osa. Kissaharrastajat ovat koiraharrastajiakin omituisempia, ainakin minusta. Ymmärrän, että kissaosio on kissaharrastajille suunnattu, jossa muu messuyleisö on enemmänkin sivustakatsojia, mutta miksi tulla messukeskukseen?
Kaipa siinä on samaa ajattelua kuin koiramaailmassa – vaan kun koiranäyttelyt yksinään täyttävät koko messukeskuksen, kissat veivät yhden kulmauksen. Toivottavasti he ovat saaneet kulmauksensa edullisesti, sillä muutoin kissat vain tukivat messukeskuksen bisnestä saamatta itse suurtakaan lisäarvoa.
Rottaharrastajat olivat tyypillisiä sisäänpäin kääntyneitä marginaaliharrastajia. Meillä on ollut rottia. Aivan mahtavia lemmikkejä, fiksuja ja seurallisia. Vaativat kylläkin työtä, ellei sitten halua koko tuvan tuoksahtavan.
Taas kerran, heille tapahtuma oli näyttely. Rotat kuorsasivat bokseissaan, eikä muulla messuyleisöllä ollut hajuakaan mitä tapahtuu ja miksi. Suottahan sitä omaa harrastustaan mainostamaan.
Minusta fretit ovat sympaattisia eläimiä. Haisevat tosin, mutta sellaista se on. Mutta frettiharrastajat taasen eivät olleet enää niin sympaattisia.
Se, että (taas kerran) kuuluu marginaaliryhmään ja ulkoisen habituksen on oltava main streamista poikkeavaa, ei häiritse minua. Mutta se, että rotuaan esittelevät harrastajat istuvat tuppisuina ja sen näköisinä, että olisivat valmiit puremaan raajansa irti päästäkseen pakoon tilanteesta, häiritsee minua suunnattomasti.
Minun teki mieli ottaa yhtä frettiharrastajaa hihasta kiinni ja kysellä että ovatko nämä nyt sellaista näyttelylinjaa, minua kun kiinnostaisi enemmän working ferrets – mutta minulle sanottiin, että älä kiusaa tyttörukkia, kun ovat jo muutenkin paniikissa.
Kaniagility kuuluu myös marginaaliharrastuksiin. En ota kantaa siihen kuinka stressaavaa messukeskuksen hälinässä aitojen hyppiminen on pakoeläimelle, mutta – anteeksi hirveästi – paljon sisäänpäin lämpenevämpää puuhaa on hankala löytää.
Nippu nuoria naisia istuu keskellä aluetta, sitten yksi taluttaa kania valjaissa esteisen yli, ja lopuksi yksi tytöistä nostaa pudonneet esteet takaisin. Ei kuulutuksia, ei selostetusta, ei mitään. Harrastajat varmasti ovat kartalla mitä tapahtuu, mutta muut seivovat aidan vieressä ja toteavat että onpa nättejä luppakorvia.
Minulle tuli samankaltaista myötähäpeän tunnetta kuin katsellessani kissa-agia, jossa kattiharrastajat kehuvat eläimiensä olevan yhtä fiksuja ja filmaattisia kuin koirienkin – olkoon että ne suunnilleen valuvat suoraa rataa kovinkin vaatimattomien esteiden yli.
Olen nimittäin nähnyt aitojen kanien ja vapaiden kissojen tekevän sellaisia liikkeitä, että koiranomistajat voivat vain haaveilla moisesta ketteryydestä.
En väitä, etteikö kaniagi olisi kaneille tapa saada liikuntaa, mutta jokin on pielessä jos se on se tavoitteellisin tapa liikuttaa kania. Mutta millään mittarilla se ei ole yleisölle markkinoitavaa harrastusta – ainakaan tuolla toteutuksella.
Käärmemyynti veti. Ainakin siltä vaikutti. On mielenkiintoista, että lemmikkikauppa- ja messumyynti on hyvinkin arveluttavaa kaikissa muissa eläinlajeissa paitsi jyrsijöissä ja käärmeissä.
Ex tempore ostaminen on liian helppoa, eikä minkäänlaista ostajan motivaation ihmettelyä tai edes peruskoulutusta päästä tekemään. Mekin olemme ostaneet rottia, hiiriä ja käärmeitä vastaavista tilanteista. Jos myisin yhtä heikossa kunnossa ja yhtä helposti kuolevia koiria, niin olisin raastuvassa alta aikayksikön. Käärmeissä se ei ole niin tarkkaa.
Koirapuoli oli sitä vanhaa tuttua. Nippu rescue-järjesttöjä, joiden mielestä maailma pelastuu kun jokainen adoptoisi Espanjasta hylätyn tai tehtaillun koiran. En jaksa puuttua enää kysymyksiin espanjalaisten ja virolaisten kulurakenteesta ja mihin apu aidosti valuu.
En myöskään toiminnan eettisyydestä ja tuetaanko sinänsä animaalishumaanisella työllä vain ongelman jatkumista ja kasvua. En kysy kysele myöskään samaa toimintaa pyörittävien eri yhdistysten kustannustehokkuudesta.
Mutta minusta on silti koomisen masentavaa, että maailman omalla akselillaan ehkä kovinta eläinurheilua pyörittävä eläinurheilulaji, ratalinjaiset greyhoundit, esittelevät toimintaansa rescue-järjestöjen välissä. Ainoastaan powerdog-harrastajat ja valjakot puuttuivat, että oltaisiin saatu kontrasti täydelliseksi. Ja se kontrasti olisi kylläkin ollut harrastavien koirien eduksi.
Fanaattisimmat eläinharrastajat ovat aina oma alakulttuurinsa. Ja alakulttuuri vaatii omaa pukeutumistyyliään. Mutta jos asiaa yritetään myydä main stream -perheille, niin kannattaisiko myyjien lähestyä ulkoisella habituksellaan kohderyhmää? On aivan se ja sama mitä mieltä on, mutta kylmä fakta kuitenkin on, että nyt puhutaan perustason markkinoinnin psykologiasta.
Paikalla oli tietysti myös muutama koiranruokatrokari. Suurimmat merkit olivat edustettuina. Royal Caninin myyntipisteessä oli liikettä, varmaan siellä täytettiin arvontakortteja. Ostaa ei tarvinnut, koska heillä ei ollut myynnissä kuin piensäkkejä. Ilmeisesti iso firma on laskenut, että on pelkän markkinoinnin takia kannattavampaa roudata paikalle tusina myyjää esittelemään tuotteita, kuin rahdata myytävää.
Saattavat olla hyvinkin oikeassa. Kukaan ei ole nimittäin vielä ratkaissut logistista ongelmaa: miten ostajat saavat useiden kymmenien kilojen ostokset autolleen. Itse olisin ratkaissut sen ehkä myymällä messuilla ja jakamalla tuotteet parkkialueella rekasta, mutta se ei varmaan ole mahdollista – tokihan moinen olisi muutoin jo toteutettu. Sen verran ilmiselvä ratkaisu se kuitenkin on.
Hieman vinkkiä Acanan ja Orijenin myyjille. Olisi hivenen vakuuttavampaa jos myyjä tietäisi edes perusasiat tuotteestaan. Jos mahdollinen ostaja kysyy, että löytyykö sarjasta tiineelle ja imettävälle sopivaa ruokaa, niin vastaus täytyy tulla kuin apteekin hyllyltä. Siinä vaiheessa ei tihrustella myytävän (huoh) näytepussin kyljestä mitä siellä sanotaan.
Hillsin kolmea tyttöä ei kiinnostanut sellaiset pikkuasiat kuin myynti tai markkinointi. Mutta toisaalta, ei heidän ständillään asikkaita ollutkaan.
Tein kokeen. Olin olevani kiinnostunut tuotteista, mutta yksikään kolmesta neitosesta ei saanut keskusteluaan katkaistua. Olin siis vain häiritsevä tekijä. Kiitin myyntihyllyä ja siirryin RC:n puolelle.
Voidaan tietysti kuvitella, että minut oli tunnistettu, eikä siksi katsottu tarpeelliseksi nähdä vaivaa. En usko moiseen, mutta nimenomaan siinä vaiheessa Jakke Lehtoseen olisi taatusti kannattanut kiinnittää huomiota: on selviö, että tulen aiheesta julkisuuteen. Mutta minun maineeni tai roolini koiramaailmassa ei ole tärkeää. Tärkeää on, että mahdolliseen ostajaan ei otettu mitään kontaktia.
Minä en ymmärrä miksi tai kenelle PetExpo oli suunnattu. Suurinta osaa eläimiä ei saanut missään nimessä koskettaa, eikä osaa edes katsoa, koska ne stressasivat niin paljon – tai saattoivat purra. Ei sellaisten eläinten paikka ole messuille.
Tähän oli muuten olemassa poikkeus. Poikkeukset ovat mukavia, välillä. Papukaijaharrastajat.
Ehkä he ovat tottuneet siihen, että puhuvat paljon eläimilleen jotka saattavat jopa vastata. He esittelivät lintujaan, kertoivat mitä niille saa, voi ja ei saa tehdä. Piristävää oli myös eräs pöytä, jossa oli näytille parit crockisit ja kännykkä linnun jäljiltä.
Summa summarum: PetExpo ei tarjonnut mitään kävijöille, eikä suuremmin näytteille-esittäjillekään. Ainoa joka sai jotain oli messukeskus itse. Mutta jos hommaa ei mietitä uudestaan, niin ei hyödy kohta messukeskuskaan.
