JormaP heitti kysymyksen vanhan blogin puolella: Miksi teorian tuntemus estää käytännön osaamisen? Ei se ehkä mennyt ihan juuri noin, mutta niin minä sen nyt tulkitsen. Tällä kertaa. Minun on helppo takertua nimenomaan kysymyksen tuohon muotoiluun. Ajattelen itse noin. Oikeamminkin, ihmettelen samaa.
Nyt on turha kenenkään nousta barrikaadeille, ja julistaa suureen ääneen: ristiriita! Minulla on paljonkin ristiriitoja. Mutta se, että tietoa tarvitaan taitoon, ei ole ristiriidassa sen kanssa, että tieto voi estää taidon.
Korkeakouluihmisiä olisi helppo syyllistää tässä asiassa. Jos tietää kaiken mitokondrioiden toiminnasta, eksyy äkkiä sivupoluille normiruokinnan energiapitoisuuksien suhteen.
Mutta samaa on tavattavissa meissä tavallisissa kuolevaisissa. Ehkä vielä vahvemmin. Kun tiede popularisoituu. Kun huomataan, että tutkimusten esittelyn ja johtopäätösten luku riittää, niin on suunnattoman helppo teorisoitua itse. Nousta eräällä tavalla sinne akateemiseen norsunluutorniin, niin maallikko kuin olisikin. Huipulla on yksinäistä. Vaikka sitten vain siinä itsetehdyssä, usein vain kuvitellussa, tornissa yli massojen. Oli sitten akateeminen tai hitsari.
Teorian tuntemus, jopa pseudoteorian, faktoideista puhumattaan, on helpoin tapa tuntea ja osoittaa ylemmyyttä. Paljon vaivattomampaa kuin tekeminen.
Tieteen ja tieteen tekijöiden kohdalla avaisana on erikoistuminen. Antiikin monitaitoisuus ei ole muodissa. Epäreilu heitto tuokin. Tiede oli siihen aikaan suppeampaa. Oli eräällä tavalla helpompaa osata kaikkea. Silti nykyajan tiedemieskin voisi olla kuten Sokrates. Osata soittaa huilua, runoilla ja painia. Ne pikkupojat voisi kuitenkin jättää rauhaan.
Kun tietää kaiken lihassolun sisäisestä energia-aineenvaihdunnasta, kun on uhrannut sen oppimiseen ja ymmärtämiseen koko elämänsä, niin on ehkä vaikea nähdä enää lihasta kokonaisuutena, joka liikuttaa vielä suurempaa kokonaisuutta. Ettei siitä voida ottaa yhtä pois, asiaa irralleen, ilman että menettää kokonaisuuden.
Kokonaisuus on osiensa summa, ei erotus. Ikiaikaista filosofiaa.
Erikoistuminen on opettanut meille niin paljon. Tuonut hyötyä, jopa terveyttä. Mutta ehkä myös sen takia olemme menettämässä otettamme luonnosta osana meitä. Ehkä siksi asiat ovat osaltaan suoraan sanottuna aika päin persettä. En minä muuta tiedä, kuin että mikään ei ole yksinkertaista. Paitsi typeryys.
Sama on nähtävissä arkipäivän elämässäkin. Ei osata enää sulaketta vaihtaa. Tosin en tiedä miten se liittyy mitenkään edellä olevaan. Koska jos asiayhteys säilytettäisiin, niin se edellyttäisi syvempää tuntemusta elektronien sielunelämästä. Edes sitä ei enää tiedetä, että sähkö tarvitsee kaksi johtoa kulkeakseen. Unohdetaan korkeataajuuksinen, vaikka sama periaate siinäkin toimii. Ja vaikka tiedettäisiinkin, niin ei ymmärretä miten polkupyörän dynamo toimii. Kun ei tajuta runkomaadotuksesta mitään. Vaihda siinä sitten sulake. Sehän vaatii insinöörin koulutuksen, ruuvaaminen vastapäivään, uusi tilalle ja ruuvaaminen myötäpäivään. Paitsi pikasulake. Se ei vaadi sitäkään. Sorry. Huono esimerkki tosiaan. Tuo kuvaa vain sitä kaiken kattavaa arkipäivän kädettömyyttä. Sitä, jota löytyy joka paikasta ja koko ajan. Ja sille minulla ei ole mitään selitystä. Ehkä se on sitten typeryyden ilmikuvaa.
Teoria ja tieto tiedon takia on saanut suhteettoman suuren painoarvon. Mutta se kuuluu osana länsimaiseen kulttuuriin. On aina kuulunut, jo kreikkalaisten aikana. Tavallaan jo egyptiläisten ja ennen heitä Mesopotamian aikana. Olkoonkin, että silloin tieto oli enenmmänkin luuloa ja taikauskoa. Mutta se oli tietoa silloisten kriteerien mukaan. Sama asia muissakin korkeakulttuureissa. Ilmeisesti tieto tiedon takia on perusehto korkeakulttuurin kehittymiselle. Luonnonkansat eivät vain välittäneet. vai onko aikamuoto väärä? Eivät vaan välitä.
Suomalaiset koiraharrastajat luottavat koiranruokateollisuuden markkinointiin. Tämä on tieteellisesti suunniteltua ja tieteellisesti valmistettua maissipuuroa kuivalihan kera. Ja kauppa käy. Tieteellisyys on pop. Jopa uskomuslääkinnän kannattajat nojaavat tieteeseen. Vaikka koulutiede ei tätä voikaan todistaa, niin meidän oma tieteemme todistaa sen oikeaksi. Lopputuloksen suhteenhan ei ole merkitystä, puhutaanko ”faktatieteestä” vai ”pseudotieteestä”. Ainoastaan suhtautumisella on merkitystä. Emän ei voi enää vain antaa imettää tai koiranpentujen syödä. On pakko säätää, tieteellisesti. Säädetään emän mainontuotannon määrää ja maidon laatua. Säädetään pentujen kasvunopeutta. Pelkkää ”pseudotiedettä”, mutta se on pakko tehdä. On tieteellistä. Ei voida luottaa siihen, että luonto osaa. Ja jos luonto tekee, niin asiat menevät perseelleen. Luonnossa kun vaikuttaa kaaosteoria. Kaaos on pahasta. Järjestys on hyvä. Järjestys on turvallista. Yksi plus yksi on kaksi.
Kun me muutimme Ruotsiin, niin sosiaalinen elämäni kärsi kohtuullisen paljon. Vielä siinäkin vaiheessa, kun kielitaito alkoi palata. Jutustelussa saattoi tulla tilanne, että minulla olisi ollut jotain sanottavaa. Yllättävää sinänsä. Mietin lausejärjestystä, se on tarkoin määritelty ruotsissa. Koitin ratkaista en ja ett sukujen välillä. Määräinen vai epämääräinen. Tiedättekö miksi suomalaiset tilaavat Ruotsissa aina kaksi olutta? Koska eivät tiedä onko se en vai ett öl. Kun sain tuon kaiken rakennettua, ja sanottua asiani, niin reaktiot olivat yleensä hämmentyneitä. Asia oli nimittäin ehtinyt sillä välin vaihtua muutamaan otteeseen. Sanomani ei enää liittynyt aiheeseen. Annoin itsestäni hölmön kuvan, Hurrit pohtivat, että onko finnjävel pelkästään hidas vai jopa vajaa. Asiat muuttuivat radikaalisti, kun pääsin tuosta yli. Aloin vain puhua. Hitot kieliopista, hitot jopa ääntämisestä. Jos hurrit halusivat, niin he ymmärsivät ongelmitta mitä sanoin ja mitä yritin sanoa. Aina he eivät halunneet ymmärtää. Mutta se on oman aiheensa väärtti.
Minun ongelmani oli yleinen. Maahanmuuttajien kielikurssilla opettajan mukaan erittäin tyypillinen juuri suomalaisille. Siksi suomalaisilla on Ruotsissa tuppisuun maine. Jos en osaa, niin perkele en sano mitään. Syy on selvä. Tulin siihen johtopäätökseen itse, mutta asia ei silti ole minun keksintöäni. Koulussa oli suunnattoman tärkeää sanoa aderton. Se oli kieliopillisesti oikein. Arton oli pelkkää puhekieltä, rahvasta. Mutta ei kukaan ole Ruotsissa sanonut enää aderton varmaan sataan vuoteen. Jos aineessa sotkit määräiset muodot, suvusta puhumattakaan, niin punakynä heilui ja pisteitä ropisi. Ei sillä ollut väliä mitä kirjoitit, pääasia että se oli kieliopillisesti oikein. Puhdasta tieteellisyyttä sekin. Minä osasin aikamuotojen erot, mutta en saanut kebabia tilattua. Elävä kielenkäyttö ei ollut koulussa tärkeää, muoto oli. Sen taakan minä kannoin mukanani Ruotsiin. Enkä edes oivaltanut sitä kuin ajan myötä.
Teorian osaaminen on tärkeää. Me opimme sen koulussa. Muoto on tärkeää, ei muodon ymmärtäminen. Claude Monet oli taidemaalari. On suunnattoman tärkeää tietää, että hän eli 1840 – 1926. On suunnattoman tärkeää tietää, että hän oli impressionismin perustajia. Ja jos olet vielä kaiken muun lisäksi taiteenharrastaja, on todellakin suunnattoman tärkeää tietää, miten hän käytti värejä. Muoto-oppi ennen muotoa. Monet itse sanoi: ”Ihmiset keskustelevat taiteestani ja ovat ymmärtävinään sitä, ikään kuin pitäisi ymmärtää silloin, kun yksinkertaisesti täytyy rakastaa”. Käytäntö ja soveltaminen, osaaminen ja ymmärtäminen, ovat jääneet teorian ja sääntöjen jalkoihin. Olemme insinöörien sukua. Ymmärtäminen ei ole tärkeää. Riittää että osaa ulkoa, yksi plus yksi on kaksi. Ei tarvitse ymmärtää miksi yksi plus yksi on kaksi. Vielä vähemmän mitä tarkoittaa kaksi. Puhumattakaan tilanteesta, että se olisikin kolme. Miten se menikään bonsai-kasvatuksen suhteen” ”Ennen kaikkea pitää osata säännöt, noudattaa niitä ja tuntea ne perin pohjin, ennen kuin rikkoo niitä ja saa aikaiseksi lähes täydellisen puun.”. Ei toimi meillä. Sääntöjä ei saa rikkoa.
Sanotaan, että Katiska opettaa teoriaa. Väärin. Ei se mitään opeta. Se esittelee, raapaisee pintaa. Sitä on syytetty käytännön puutteesta. Välillä ihan aiheesta. Mutta pyydetty käytäntökin on itseasiassa teoriaa. Se on silloin sitä, kun halutaan tarkat määrät. Vitamiineja tai juoksuttamista. Ei sellaista voi antaa. Ainoastaan ehdotuksia. Tarkat määrät eivät ottaisi huomioon kokonaisuutta, sitä koiraa. On mahdotonta opettaa miltä näyttää tasapainoinen juoksu. Mahdoton esittää sen kauneutta ja harmoniaa, jos sitä ei näe. Siksi on tyydyttävä esittämään syitä, jotka estävät tuon harmonian, vievät sen kauneuden. Juoksun ja suorituksen teorian tunteminen ei auta, jos ei näe koiraa sen teorian takaa. Jos ylipäätään ei näe koiraa. On tehtävä sama kuin bonsai-kasvattajat, tai minä ruotsin kanssa: opetellaan säännöt ja teoria – sitten rikotaan niitä. Ei rikkomisen itsensä takia, vaan päämäärän.
Kuva: Stuart Miles / FreeDigitalPhotos.net
