Internetyhteisöissä – aiemmin foorumit, nyt Facebook ja vastaavat, wikit sekä muut somealustat – tunnetaan prosenttiporukka. Tiedän, että 1% tarkoittaa negatiivisempaakin asiaa kriminaalipuolella, mutta digitaalisessa ympäristössä on myös oma prosenttijenginsä – ja aivan erilaisessa sävyssä.

Harvat ja valitut

Sisällön kuluttamisessa suhteessa sisällöntuottoon on todistetusti olemassa 99-1 nyrkkisääntö:

• 99 % vain kuluttaa, eli lukee ja seuraa
• 1 % tuottaa kaiken sisällön

Tokikaan tuo sääntö ei päde pienissä yhteisöissä, mutta niissä ei päde ylipäätään mikään massojen teoria. Siitä syystä Facebook-ryhmät ovat yleensä rauhallisia ja käyttäjien mielestä mukavia noin 1000 jäseneen asti – koska osallistujien prosentti on korkeampi ja jokainen jakaa suunnilleen saman näkemyksen.

Kun jäsenmäärä ylittää 2000, niin ensimmäiset alkuperäisistä lakkaavat tuottamasta mitään sisältöä, johon kuuluvat niin aloitukset kuin kommentoinnit. Ryhmän sävy ja tyyli alkavat muuttumaan, koska uudet aktiivit muokkaavat ympäristöä. Kun ylitetään 10 000 jäsenen rajapyykki, niin alkuperäisistä ei ole enää kuin kourallinen jäljellä ja he muodostavat 1 % ydinjoukon.

Wikialustoissa tunnetaan 90-9-1 sääntö.

• 90 % vain kuluttaa
• 9 % muokkaa ja kommentoi
• 1 % tuottaa uuden sisällön

Facebookin ryhmissä tuo ei enää sinällään pidä paikkaansa, vaan siinä aktiivisten prosentit on käännettävä toisinpäin:

• 9 % tekee aloitukset (yleensä kysymyksiä ja kuvajakoja)
• 1 % vastaa

Digiyhteisöjen aktiivisuuksista on muodostettu useita erilaisia nyrkkisääntöjä. Yksi voisi olla 90-10-1 säätö (tuosta on hieman erilaisia variaatioita), jossa

• 10 % tuottaa 90 % kaikesta sisällöstä
• siitä sisällön määrästä 1 % tuottaa 90 %

Tuo kaikki tarkoittaa koko ajan yhtä ja samaa. Yhteisön maine, imago ja sisällön laatu on niin harvojen käsissä, että asia aina henkilöitetään. Ja henkilö on vastuussa kaikessa – kyllä, se prosenttijengi on niin vähälukuinen, että se voidaan miettiä yhtenä henkilönä, koska jokainen yhteisö väistämättä polarisoituu jossain vaiheessa ja samanmieliset jäävät tuottamaan samanlaista sisältöä.

9 prosentin vastuu

Prosenttijengi vastaa siitä, että tuleeko ylipäätään ketään yhteisöön ja onko siellä mitään kulutettavaa lopuille 90 prosentille. Sen sijaan se kommentoiva 9 % vastaa siitä, että pysytäänkö yhteissössä, onko siit hyötyä kävijälle.

Sisältöä tuottavat tunnetaan ja heidän tapansa tiedetään. Voidaan väittää, että he tekevät imagon. Sen sijaan kommentoijat ovat heitä, jotka paaluttavat maineen. Ja se vähemmistö on samalla sellainen, jota on pidettävä silmällä – ylläpidon näkökannasta. Samainen vähemmistö on se porukka, joka rakentaa tai tuhoaa yhteisön.

Katiskan Facebook-ryhmä on (koiramaailmassa) poikkeuksellisen rauhallinen. Se, että aika moni on poistunut sieltä siksi, että sisältä on muuttumassa hissukseen samanlaiseksi kuin muissakin koiraryhmissä, on täysin 9+1 hallussa – jos sisältöä tuottavat eivät tuota sisältöä ja suuntaa tyyliä haluamaansa suuntaan, niin onko se silloin tyhjiön täyttävän uuden vähemmistön vika?

Rauhallisuus tulee moderoinnista. Katiskaa tituleerataan aika ajoin natsiryhmäksi, josta lentää helposti pihalle. Väite tulee aina sellaisilta, jotka ovat lentäneet ryhmästä pihalle. Katiska jäsenmäärästä potkittujen määrä on pysynyt koko ajan kohtuullisen vakaasti 0,1 % osuutena kokonaisjäsenmäärästä.

Natsimeininki tarkoittaa:

• estämistä, yleensä ylläpitäjien
• henkilökohtaiset hyökkäykset
• surkea käyttäytyminen
• spämmääminen

Takaan, että Katiskan facessa tulee pysymään natsimeininki. Mikään noista ei tule muuttumaan siksi, että – anteeksi – mulkut pahoittavat mielensä,

Oleva tyyli määrää kaikkien käyttäytymisen

Se, mikä kaikkia some-ryhmiä vaivaa, tulee siitä osallistuvasta 9 % ryhmästä. Tehdään uusi nyrkkisääntö: 9-1.

• 9 % osallistuu sisällön luomiseen, eli aloittavat ketjua ja vastaavat
• heistä 1 % myrkyttää koko ketjun

Ylläpidollinen ongelma on, että pääosin tuo -1 % (miinusmerkki viittaa asenteeseen) ei tee varsinaisesti sellaista, jonka takia heidät pitäisi sulkea sääntöperusteisesti. Heidän tapansa vastata, tai jopa vastaamatta jättäminen ja aiheen muuttaminen, sen sijaan ovat se ydinongelma.

Isoilla foorumeilla on pääosin moderaattorilinja, joka hakkaa 5-0 minkään Faceryhmän, mukaanlukien kirppikset, ylläpidollisen linjan. Ero tulee siinä, että Facessa linja on usein mielivaltainen, kun foorumeilla se on johdonmukainen.

• Offtopic suljetaan heti
• Huonolaatuiset vastaukset vievät toistuessaan käyttäjän oikeuden vastata
• Päällekkäiset kysymykset joko suljetaan tai yhdistetään

Tuo johtuu siitä, että jokainen (no, suurin osa) iäkkäistä foorumeista ovat ymmärtäneet yhden perusasian: suurin osa saapuu hakukonetuloksista suoraan sisältöön ja se mitä he lukevat, määrittelee suoraan heidän oman käyttäytymisensä.

Usein halutaan ajatella, että ihmiset osaavat lähtökohtaisesti käyttäytyä ja ajatella itse. Silloin unohdetaan sanonta porukassa tyhmyys tiivistyy. Jos ylläpito sallii surkean käytöksen, niin ne muutoin täysijärkiset ja peruskäyttäytymisen osaavat aikuiset siirtyvät silmänräpäyksessa liskoaivopuolelle – jokainen tietää mitä siitä seuraa.

Toksinen positiivisuus: suolaa haavoihin

Tein aikoinaan perustavaa laatua olevan virheen Katiskan face-ryhmässä. Sallin huonot vastaukset. Puolustan itseäni sillä, että asiat eivät ole aina niin selvärajaisia. Monet ovat kiitelleet vastauksia, jotka ovat saaneet minut läpsimään facepalmia urakalla ja ihmettelemään, että miten kukaan hyötyy mitenkään nollainformaatiosta.

Toksisuutta sen sijaan ei olisi koskaan saanut sallia. Siinä tein virheen – eikä enää ole viitseliäisyyttä korjata tilannetta.

Toksinen, myrkyllnen, lähestymistapa on kaikille tuttu:

• “Koirallani on ongelma X” – “Minulla ei ole koskaan ollut mitään ongelmia, eikä isovanhemmilla”
• “Mitä annan, että koirani saa kaiken/ravintoaineen X” – “Turhaa avaruustiedettä, minäkään en laske”
• “Miten saan sterkatun lapukkanartun laihtumaan” – “Ihanaa, meillä agia harrastava karjis-nartusta saatiin 100 grammaa läskiä pois, kun siirryttiin koko perhe syömään salaattia ja nyt kaikki jaksavat paremmin ja nollarataa pukkaa”

Itsekäs näennäispositiivisuus on ehkä pahinta mitä tiedän. Siinä annetaan illuusio auttamisesta, ja kuitenkin kyse on vain ja ainoastaan itsetehostuksesta ja -korostuksesta. Se tehdään hieromalla suolaa haavoihin ja tallomalla aloittaja.

Laihdutusryhmät ovat valitettavan kuuluisia tästä, mutta aivan sama käyttäytyminen on vahvasti vallalla kaikissa hyvinvointia, luonnollisuutta ja henkistä tasapainoa mainostavissa yhteisöissä – siinä sitä, paradoksia.

Laihdutusohjelmat perustuvat yhteisölliseen vertaistukeen. Palvelun myyvä tarjoaa minimaalisen marginaaliset lähtötiedot, joiden tuottaminen on lähelle ilmaista. Sen jälkeen jatkon hoitavat muut maksavat asiakkaat.

Ylipainoinen asiakas kysyy, että mitä tehdä kun paino ei laskekaan ja tarjottu ruokavalio alkaa tökkimään. Sen jälkeen tulee positiivisuutta uhkuva vastaus, jossa tsempataan kertomalla, että vastaajan paino tipahti ensimmäisellä viikolla 2 kiloa ja on enää 52 kg.

Tuo on toksista positiivisuuta. Siinä ei anneta neuvoja, ei edes vertaistukea. Siinä tullaan kertomaan tavoitteeseen pääsemättömälle, että itse onnistui – ja samalla muistetaan mainita, että itse muuten on normipainossa. Ainoa seuraus on, että kysyjän epäonnistuminen nostetaan valokeilaan.

Lopputulos on, että kysyjä poistuu ryhmästä ja myyjä pystyy esittämään mainoksissaan vain onnellisia onnistujia.

Minä kuulun vielä yhteen prosenttijengiin. Minä uskallan sanoa, enkä pelkää vastauksia.

Minä kysyisin laihdutusesimerkin vastaajalta, että

• etkö kovempaa enää pystynyt potkaisemaan munille
• oletko laihdutusryhmässä heikon kehonkuvasi takia, jonka hoito saattaisi olla enemmänkin mielenterveystyön alaa

Jokainen tietää mitä tuosta seuraisi. Vastaaja repisi ranteensa auki, koska hän vain halusi autaa (jota hän ei tehnyt, vaan mainosti itseään). Plus hänhän on niin positiivinenkin, että ei mitään määrää (paitsi että hän oli positiivinen vain omaan onnistumiseensa).

Esimerkki on aito. Mutta jokainen tunnistaa täysin saman kaikista koiraryhmistä. Pyrkimys on, että täältä sitä ei löydy.

Sosiaalinen perssilmä

Osalla on parempi sosiaalinen pelisilmä ja taju, He yleensä pärjäävät ryhmissä mahtavan hyvin. Useimmiten ongelma – minusta – on, että he myös välttelevät konflikteja, mutta myönnän toki, että tuo oli raju yleistys. Osa nimittäin ovat sosiaalisen tilannetajun myötä myös niin fiksuja, että osaavat valita hyökkäykselle ajan ja paikan, jossa ei voi hävitä – myönnän, että tuo on erittäinkin kyyninen näkemys.

Osalla sosiaalinen taju on heikompi ja osalla se sosiaalinen pelisilmä on muuttunut sosiaaliseksi perssilmäksi. He eivät ole aidosti pahoja tai ilkeitä, vaan tosiaakin haluaisivat auttaa. Mutta heillä ei ole pienintäkään tajua sen suhteen, että kykenisivät edes perustason harkintaan ja miettimiseen, jotta tajuaisivat mitä voi sanoa ja missä — tai varsinais-suomalaisen negaation kautta: eivät tajua mitä ei voi sanoa.

Ylläpidollisesti moisia on mahdotonta erottaa toksisista posetiivareista, jos henkilöä ei tunne etukäteen. Toisaalta, lopputulos on kuitenkin aina sama. Kysyjä ei saa sitä vastausta, jonka ansaitsee, vaan pelkästään pahan mielen ja turhautuman – joka kaatuu yhteisön niskaan.

On kolmaskin ryhmä. Itse kuulun siihen, ja tunnistan vastaavat aika nopeasti. Kun ei enää välitä muiden reaktioista, ei jaksa silitellä eikä paijata, ja haluaa keskittyä asiaan. Tuolle tasolle pääsee, kun osaa asiansa, omaa teflonpinnan eikä pelkää ihmisiä.

He/minä ovat ongelma useimmiten siksi, että ihmiset etsivät small talkia ja asia pelottaa. Varsinkin pelkkä asia on todella uhkaavaa. Kun he/minä vielä hyvinkin herkästi toteavat ihmiselle, jotka eivät tiedä eivätkä osaa, että he eivät tiedä eivätkä osaa, niin konflikti on valmis.

Mutta inhoan arvotonta ja katteetonta positiivisuutta. Se ei johda mihinkään. Katiskan ympyröissäkin on pari henkilöä, jotka osaavat, ovat pääosin kilttejä (ja hakevat taistelunsa vain turvallisessa ja rajoitetussa ympäristössä…), mutta he eivät juuri samoista syistä saa sanomaansa eteenpäin. Kun vastapuoli ei saa vahingossakaan pahoittaa mieltään.

Yhden meemin mukaan:

Peace stagnates. Conflict mobilizes. Remember that.

Kysyjän vastuu

Läheskään aina ongelma ei ole vastaajissa, vaan kysyjässä. Tosin, kun kumpikin kuuluvat siihen 9 prosenttiin sisältöä tuottavien joukkoon, niin samassa aiheessa ollaan.

Olen kiukutellut tästä ennenkin. Useimmiten kylläkin suoraan ketjuihin, kun aloittaja alkaa valikoimaan vastauksiaan.

Asioista ja ongelmista kysytään, koska ei tiedetä. Kun ei tiedetä, niin mistä löytyy se tietotaito arvottaa vastaukset hyödyllisiin ja hyödyttömiin?

Toinen on asenneongelma. Oletetaan, että mikä tahansa face-ryhmä tai foorumi on ikioma henkilökohtainen tukialue, aspa, jossa voidaan vaatia palvelua kuten kaupan tiskillä. Valitan. Asia ei ole noin, ei sinnepäinkään.

Toki offtopikista voi valittaa. Ja kuuluukin. Silloin vastaaja on esimerkki jostain jo aiemmin esitellystä ryhmästä. Mutta siitäkään ei päästä yli eikä ympäri, että useimmiten aloituksissa kysytään väärää asiaa – varsinkin monimutkaisemmissa asioissa.

On ongelma, jota yritetään ratkaista. Kun itse mietitty ratkaisu ei toimi, niin pyydetään apua siihen ratkaisumalliin. Pitäisi pyytää apua siihen ongelmaan. Lähtökohtahan varmaan olisi, että halutaan saada ongelma hoidettua, ei se itsemietitty ratkaisumalli.

Esimerkkejä on lukuisia. Tyypillisin esimerkki koirissa, kylläkin nykyään jo melkoisen viaton, mutta barffin kulta-aikana taattu tapa päästä estolistalle, on kysymys luiden aiheuttamasta ummetuksesta. Kysymys muotoillaan aina malliin miten ummetusta hoidetaan. Kysymys kuitenkin pitäisi olla, että miksi koiralla on ummetusta.

Silloin näennäisesti oikea vastaus on antaa turvotettua pellavansiemenrouhetta, Levolacia tai jotain muuta. Aidosti oikea ja ongelman ratkaiseva vastaus kuitenkin on, että lakkaa antamasta sitä poronjauhelihaa, koska ummetus syntyy liiasta luun määrästä.

Arvatkaa kumpi vastaus kelpaa?

Itsekkyyden kupla

Ihmiset ovat tolkuttoman itsekkäitä. Tai itsekeskeisiä. Minulle on aina ollut hieman epäselvä noiden kahden ero. Oma napa kuitenkin näkyy aina vastauksissa.

Jos haluaa ostaa hevosen ja määrittää, että haluaa 140 senttisen eestinhevostamman, yli 10-vuotiaan, joka osaa vain perusteet ja hintakatto on 2000 euroa. Voi olla varma, että PM-laatikko täyttyy vastauksista, joissa myydään 5 vuotiasta PV-oria, joka hallitsee kouluratsastuksen kiemurat ja hintapyyntö on 20 tonnia.

Tuo on itsekkyyttä. Tai itsekeskeisyyttä. Ei olla kiinnostuneita siitä mitä joku kysyy, vaan siitä mitä itsellä on.

Kun joku koiraryhmissä pyytää ehdotuksia ruuasta närästävälle suolisto-ongelmaiselle, niin hetken kuluttua ketju täyttyy

• kaikista markkinoilla olevista kuivamuonista
• vannomisesta raakaruokinnan nimeen raaka-aineilla, joilla närästys on taattua
• ehdotuksista tehdä eliminaatio yhdellä kuivamuonalla
• toteamuksista, että omaa koiraa ei ole koskaan närästänyt. Eikä isoisälläkään.

Jos jätetään viimeinen pois, niin kaikissa muissa vastauksissa ihmiset ovat hyväntahtoisia ja haluavat auttaa. Ongelma on siinä, että he eivät kuitenkaan auta eivätkä vastaa kysymykseen. He kertovat mitä itse tekevät tai mistä itse pitävät.

Samasta syystä mikä tahansa ravintolisäketju täytyy hetkessä mielensäpahoittaneista ja loukkaantuneista vastaajista, jos tuote kyseenalaistetaan. Ihmiset eivät halua oppia eivätkä parantaa tekemistään siinä vaiheessa, kun he ovat ottaneet neuvojan roolin. Tilanne, jossa joutuisi myöntämään, että oma osto ei kerro muuta kuin omasta ostosta, ja että ehkä on tullut tehtyä turha, hölmö tai haitallinen valinta, on ylitsepääsemätöntä.

Minulle tuo on aivan mahdoton käyttäytymismalli ymmärtää. Minä olen aina ollut kiitollinen, kun joku on osoittanut paremman ratkaisun. Mutta toisaalta, minun on aina kiinnostanut enemmänkin tavoitteen saavuttaminen.

Kun kysyy närästävälle riskaabelia ruokavaliota suosittelevalta, että miksi moinen, miksi se auttaisi, mitä aloittaja saa, niin ranteet valuvat taas. Tällä kertaa vedotaan kokemuksiin. Se, että kysyjä saattaa kysyä kokemuksia närästäville sopivasta ruokavaliosta johtuu vain ja ainoastaan ikuisesta sekä globaalista perustotuudesta: ihmiset eivät tiedä mitä pitäisi kysyä.

Kyllä, hyödyttömiä kokemuksia on. Aika paljonkin itseasiassa. Jos ette usko, niin otetaan ääripään esimerkiksi: menkää vilkaisemaan kuinka paljon positiivisia kokemuksia löytyy homeopatiaryhmistä.