Esittelen auliisti näkemyksiäni nettimaailman turuilla ja toreilla. Osa perustuu faktaan. Osa on päätelty faktoista. Osa on mietitty kuvitelmista. Joukossa on puhdasta näkemystä. Minulta on muutamaan kertaan kysytty hoidon ja ravitsemuksen suhteen, että eikö ole vastuutonta neuvoa näkemättä ja tuntematta eläintä. Kyllä, sitä se nimenomaan on. Sen roolin aion pitääkin, täysin vastuuttoman.

Ihmisiltä on nimittäin unohtunut eräs perusasia. Foorumit ja yksityiset harrastuspohjaiset sivustot eivät ole kenenkään asiakaspalvelutiski tai tukipalvelu. Ne ovat vapaaehtoista vertaistukea, ajatusten ja kokemusten vaihtoa. Niissä ei voida vaatia, vaan saadaan mitä annetaan.

Kukin hoitaa sen leiviskän tyylillään. Toinen anteeksipyytävän varovaisesti, minä taasen helpostikin saarnaten. Mutta vastuu on aina ja poikkeuksetta lukijan. Hän ottaa tai on ottamatta. Valikoi. Joskus jopa oppii.

Vastuu on kuitenkin käsitteenä harmaa. On selviä ääripäitä, mutta puolessa välissä raja hämärtyy ja alkaa olla enemmänkin moraaliseettinen kysymys.

Foorumikirjoittelussa ei ole vastuuta. Rehellisyys on eri asia kuin vastuu. Sen sijaan eläinlääkäreillä vastuuta onkin, enemmän kuin muilla. Oli kysymys sitten eläinlääkäreistä, fysioterapeuteista, ravitsemusneuvojista tai kasvattajista, niin vastuusuhde syntyy siinä vaiheessa, kun raha vaihtaa omistajaa. Suurempi vastuu kuin vain puhdas kuluttajansuoja.

Ammattilaista käytetään aina silloin, kun omat taidot eivät riitä. Terveys, niin oman kuin lemmikinkin, on tärkeimpiä asioita maailmassa. Jo pelkästään siksi, että siinä asettaa oman henkensä tuntemattoman käsiin. Virheitä sattuu, mutta niitä ei saisi tapahtua.

Mutta silloin kun eläinlääkäri antaa ilmiselvässä tapauksessa väärän IMHA-diagnoosin, väittää ratagreyhoundille 186 hemoglobiinia turhan korkeaksi, kieltää Bepanthen-voiteen käytön sen sisältämän kortisonin takia, tekee kiimaneston esikiiman aikana, kieltää lisäraudan tarpeettomana, pitää suun kautta annettavaa kaliumia syanidia vaarallisempana tai diagnosoi nartun hiivan ilman tutkimuksia ruoka-aineallergiksi, joka pysyy kurissa vain ja ainoastaan lääkäriaseman myymällä ruualla, niin vastuu nousee aivan uuteen arvoon.

Eläinlääkärillä kun ei kuitenkaan käytännössä ole vastuuta. Huolestuttavaa on, että he eivät edes koe ole olevansa vastuussa kenellekään. He ovat Jumalasta seuraavia. Oikeastaan yläpuolella, koska voivat saada Jumalan vastaanotolleen.

Vastuullinen eläinlääkäri hyväksyy sen, että hänen diagnoosinsa kyseenalaistetaan. Ottaa jopa itsekin selvää, jos epäilys heitetään ilmaan. Jos hän havaitsee, että oma koulutettu arvaus menee pieleen, niin vastuullinen eläinlääkäri hyväksyy sen ja muuttaa hoitoa – jopa niin, että omistajalle ei koidu ylimääräisiä lisäkuluja.

Luojalle kiitos, että osaavia vastuunsa kantavia lääkäreitäkin löytyy! Meillä on ollut onni käyttää moisen taivaanlahjan palveluita hyväksemme. Toki häntäkin on jouduttu opettamaan, mutta se ei ole synti. Opista kieltäytyminen on synti.

Suomessa lisääntymisopin ammattilaisilla on ollut vaikeuksia saada greyhoundeja kantavaksi pakastesiemennyksillä. Syykin on selvä, ne on siemennetty aina liian aikaisin, sekä pakasteen käsittely on ollut asiatonta. Omistajan on paha mennä sanomaan lääkärille, että satsia ei paranisi lämmittää juoksevan hanaveden alla (siemen on lämpöherkkää, ja pelkkä paineenvaihtelu putkistossa muuttaa lämpöä liikaa) ja koko työ on sekuntipeliä. Ei siinä saa mennä välillä kahville.

Eräs tuoresiemennys meni peppulleen, kun lääkäri päivitteli ensin satsin kuolleen – kunnes muisti, että tämähän on jäähdytettyä, täytyykin lämmittää; onneksi oli mikrouuni lähellä.

Paria lukuunottamatta – joilla onkin nykyään erinomaiset tiinehtyvyysprosentit – oppia ei suostuta ottamaan sieltä, jossa siemennyksiä tehdään työkseen. Ylimielisyys on aina pahasta.

Mutta taas kerran, missä on vastuu? Jos eläinlääkäri kädettömyyttään tuhlaa tonnin spermat, niin taloudellista vastuuta on turha kysellä. Edes sen verran ei löydy vastuullisuutta, että tiinehtyvyysprosentit olisivat julkisia.

Vastuullisuutta ei ole myöskään turhien testien teettäminen. Vastuullisuutta ei ole tehdä epäselvissä tapauksissa diagnoosi sen mukaan mitä muuta oheisroipetta lääkäriasema kauppaa. Vastuullisuutta ei ole laittaa omistaja maksamaan täysihintaisesti kokeelliset hoidot ja leikkaukset, joissa lääkäri itseasiassa vain kasvattaa omaa osaamistaan, eikä pääroolissa ole potilaan parantaminen – leikkaus oli onnistunut, mutta potilas kuoli.

Lastenlääkärit räjäyttivät vakuutusmaksut kattoonsa aikoinaan, kun jokainen pieni nuhakuumekin hoidettiin ns. pitkän kaavan mukaan. Toki huolestuneet vanhemmat suostuvat mihin tahansa, mutta hoito vain vakuutuksen takia on typerää. Mutta kieltämättä vakuutuksenhaltijat ovat mukava piristysruiske taseelle. Pitkässä juoksussa vastuunkantajina vain ovat (höynäytetyt?) omistajat, joiden maksut nousevat tai vakuutus irtisanotaan.

Hyvä eläinlääkäri muistaa aina, että hänellä ei ole koskaan samaa kokemusta kuin pitkänlinjan harrastajalla.

On se vastuu omistajillakin. Heillä on vastuu hoitaa eläintään parhaansa mukaan, ja olla typeryydellään tai kädettömyydellään aiheuttamasta ongelmia. Heillä on vastuu olla vaatimatta liikoja eläinlääkäriltä. He eivät edelleenkään ole Jumalasta seuraavia, vaan ainoastaan ihmisiä, joilla on takanaan yksi koulutushaara. He eivät ole ihmeidentekijöitä. Omistajalla on vastuu hankki lemmikilleen parasta mahdollista tutkittua hoitoa – täysikasvuinen, juridisesti pätevä henkilö voi ottaa itselleen mitä hoitoja lystää, mutta ei lapsille eikä eläimille.

Ylipäätään kaikki, joka liittyy tavalla tai toisella terveyteen ja josta laskutetaan, on vastuullista toimintaa. Tai ainakin pitäisi olla.

Pahimpina vastuunkiertäjinä pidän vaihtoehtolääkinnän harjoittajia. Heillä on lähinnä mystisyyteen perustuva uskonnollispohjainen ”koulutus”. He eivät ole poppamiehiä parempia. He syyllistyvät terveydessä pahimpaan syntiin: antavat katteettomia lupauksia ja toivoa paremmasta – laskuttaen samaan aikaan sääliä tuntematta.

Jos homeopaateilla, naturopaateilla, kukkaterapeuteilla ja muilla akupainajilla olisi tulokseen perustuva laskutus, niin koko ammattikunta olisi jo kuollut nälkään.

Säälittävän huvittavaa on kun he sekaantuvat lisäksi tutkittuihin asioihin. Tiesittekö, että elimistöllä ei ole suojautumismekanismia liiallista proteiinia vastaan? Että valkuaiset kerääntyvät elimistöön aiheuttaen kaikenlaista ikävää? Valitan naturopaatti, mutta elimistöllä on suojamekanismi. Sitä kutsutaan munuaisiksi. Eikä liika proteiini (oikeammin aminohapot, mutta mitäs turhista nyansseista vaihtoehtolääkinnässä) mihinkään kerry. Se pissitään pihalle.

Ennen kuin aromaterapian lisäksi alkaa antamaan ravitsemusneuvoja ”funktionaalisessa” raakaruokinnassa, jota täysin väärin myös koiran luonnolliseksi ruokinnaksi kutsutaan, niin olisikohan syytä tutustua elimistöön ja sen toimintaan hieman 5000 vuotta vanhoja kiinalaisia elimistön energiakarttoja paremmin?

Saatte yhden kerran arvata mitä mieltä olen eläinlääkäreistä, jotka antavat myös homeopaattista hoitoa? Se on ahneutta pahimmillaan.

Koirankasvattajilla vasta vastuuta onkin. Ongelma vain on, että turhan monet eivät kykene vastuutaan kantamaan. Ei riitä tietoa, ei riitä taitoa. Riittää vain kovaa ääntä. Mutta turha kasvattajien vastuusta on enempää jauhaa. Niin kauan kun omistajat ostavat roskaa, eivätkä todella vaadi kasvattajilta vastuunkantoa, niin he maksavat loppulaskunsa vaikkapa eläinlääkäreille.

Minullakin on vastuuni Katiskan kautta. Minun vastuulleni jää antaa niin pätevää tietoa kuin mahdollista. Kun kerron tulkintoja ja näkemyksiä, niitä ei saa peittää faktoidien kaapuu. Antaa ymmärtää, mutta ei ymmärrä antaa. Sama vastuu on ylipäätään jokaisella, joka jakaa tietoa muille. Jos järjestää treenin, niin on kutsujan vastuulla hoitaa asia niin, että tietämättömänpi, kokemattomampi tai ajattelemattomampi ei riko koiraansa.

Vastuu on ilkeä asia, koska viime kädessä vastuun kantaa lemmikki. Hengellään ja terveydellään.