Koiraharrastuksessa on yksi kautta-aikainen ongelma. Mistä löytää tekijöitä ja miten estää aktiivien väsyminen ja kyllästyminen. Jos teet, niin turhan monet kokevat lisäksi oikeudekseen puukottaa tekemisestä. Onko syitä sepissä, sysissä vai onko tämäkin yhteiskunnan vika? Lisäksi esitellään meidän Wilma Da Russelin nykytila.
Kaffepaussi hoitui ajassa 16:00 minuuttia.
P.S.
Videossa viitattiin Hesarissa julkaistuun Laura Grönqvistin kolumniin Mokkapalavuoro voi paisua palkattomaksi osa-aikatyöksi.
Ollaan totuttu, että maksamalla saa vaivatta asioita.
Koulutuspalveluissa näkyy myös viitseliättömyytenä tehdä asioita arjessa saati ymmärtää, että koiran omistaminen, kasvattaminen ja kouluttaminen on työlästä. Seurat ja muu vapaaehtoinen toiminta (jonka tarkoitus on toki palvella vuorollaan jokaista yhteisön jäsentä) kuolee, ostetaan kursseja ja harrastajat, joilla voisi jotain annettavaakin olla, keskittyvät touhuamaan omiensa kanssa. Siellä se vastavuoroisuus edelleen elää.
Vaatiminen asioita kuin maksava asiakas, vaikka ei ole aidosti maksava eikä asiakas, on osa ongelmaa. Se, että yhteisöt/yhdistykset toiselta puolen ovat alkaneet laskuttamaan jäseniään kuin maksavia asiakkaita, on toinen pää samaa ongelmaa.
Se, että ostetaan vaikka sitten koulutuksia, on vain hyvä asia. Se, että myytävien koulutusten laatu sitten saattaakin olla jotain muuta kuin hintansa väärtti, on ikiaikainen ongelma ja enemmän akselia kuluttajansuoja. Mutta omissa koulutettavissa näen turhan usein ajatusvääristymän, että annan täyden paketin ja sitten jotenkin ilman minkäänlaista työtä, vaivaa ja omaa panosta se sitten muuttuu mystisesti kattavaksi osaamiseksi. Ja tuo… tämä suututtaa monet… henkisen laiskuuden konsepti sitten näkyy myös muussa tekemisessä, tai oikeammin tekemättömyydessä.
Silti väitän, että iso osa talkooporukan vähyydestä pohjaa kahteen:
On kolmaskin syy, ja tämä on huolestuttavaa. Ei ymmärretä rajoitteita, jotka tulee