Hiilihydraatteja on runsaasti erilaisia, ja itse asiassa puhdas sokeri, glukoosi, on koiralle, ja ihan kaikille muillekin tumallisille eliöille ainoa todellinen energianlähde. Jokainen elävä solu käyttää energianaan glukoosia, myös kasvisolut.

Kasvit tuottavat glukoosia hiilidioksidista auringon valon avulla yhteyttämällä, mutta kun yhteyttäminen ei ole mahdollista, eli esimerkiksi pimeän aikaan, glukoosivarastoja käytetään kasvilla normaalien elintoimintojen ylläpitämiseen. Mekanismi on sama, kuin nisäkkäilläkin – soluhengitys. Myös kasvi vapauttaa pimeän aikaan hiilidioksidia ja vettä.

Kasvi on omavarainen, ja tuottaa energiaa eli hiilareita, useimmiten yli tarpeensa. Ylimäärä varastoidaan

• rakenteisiin, esimerkiksi soluseinien selluloosaan, joka on pitkäketjuinen hiilihydraattimolekyyli
• Tärkkelyksenä esimerkiksi mukuloihin tai jyviin (esim. peruna)
• Sokereina hedelmiin ja marjoihin

Hedelmien ja marjojen tarkoituksena on olla makeita, mikä houkuttelee helpon energian perässä olevia kasvinsyöjiä syömään niitä. Hedelmien syöminen saa kasvinsyöjän useassa tapauksessa syömään myös kasvin siemenet, mikä taas edesauttaa kyseisen kasvin maailmanvalloitusta.

Itseasiassa myös mukuloilla ja jyvillä on samankaltainen tarkoitus – levittää kasvia. Esimerkiksi perunaa harva kasvinsyöjä kuitenkaan syö kokonaisena, vaan se pureskellaan. Tärkkelys menee silloin kasvinsyöjän hyväksi ja sen mukulan mahdollisuudet jatkaa kasvua seuraavana vuonna ovat menneet. Mutta monet eläimet varastoivat mukuloita talven varalle maanalaisiin koloihin ja käytäviin – ja unohtuneet talvivarastot ovat mainio paikka aloittaa kasvu jälleen keväällä.

Jyvistä kokonaisena ruuansulatuskanavan läpi selvinneet voivat jatkaa sukuaan, kuten hedelmien ja marjojen siemenet, minkä lisäksi niitä varisee tähkistä maahan, kun tähkää mutustellaan ja viljakasvien seassa liikutaan.

Yhtä kaikki – kasvit ovat suojelleet lisääntymisyksiköitään siemeniä varsin monin tavoin – niistä osa on tarkoitettu selviämään aina seuraavalle kasvukaudelle. Ja näiden suojarakenteiden rikkomiseen ei pysty edes kaikkien kasvinsyöjien elimistö – miten siis lihansyöjän elimistöllä olisi tässä yhtälössä mitään sijaa?

Hiilarit ja lihansyöjä

Hiilihydraatit ovat koirien ruokinnassa olleet pinnalla jo melkoisen kauan, eikä syyttä suotta – niiden ”tarpeellisuus” koiran ravinnossa on muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta olematonta, ja ne aiheuttavat isoina määrinä reippaasti ongelmia. Varmaankin 9/10 ruokintaan liittyvistä ongelmista on ratkaistavissa vähentämällä hiilihydraattien määrää ruokavaliossa.

Pitkäketjuisemmat hiilarit, lähinnä kuidut ja tärkkelys eivät ole mitenkään optimaalista ravintoa, jos sekä mekaaninen jauhaminen eli pureskeleminen, sekä kuiturakenteisiin pystyvä bakteeritoiminta puuttuu. Ja lihansyöjiltä, myös koirilta, puuttuvat nämä molemmat. Mikä hinku niitä hiilareita on sitten syöttää?

No, hiilareiden etuna on ainakin edullisuus ja kuiva-aineiden helppo säilytettävyys. Ja monien koirien masu toimii paremmin, kun mukana on sopiva määrä kuitua. Hiilareista saadaan myös energiaa, kunhan ne kypsennetään hyvin. Kypsennys rikkoo kasvisolujen ”kovia” rakenteita, ja solujen sisältö, se energiapitoisin osuus, saadaan maha- ja suolinesteiden ulottuville ja sekoittumaan niihin, mistä se taas voidaan imeyttää elimistön käyttöön.

Hiilarit sopivat osaksi koiran ruokintaa ihan mainiosti, varsinkin, jos koiralla on ongelmia rasvan käsittelyn tai turhan vauhdikkaan suolen toiminnan kanssa. Mutta ne eivät ole missään olosuhteissa riittäviä tai sopivia koiran pääasialliseksi ruuaksi – se paikka kuuluu täysin oikeutetusti lihalle. Pieni määrä puuroa, keitettyä riisiä tai höyrytettyjä kasviksia mahtuu kyllä lisäkkeeksi. Puuroon tai vastaavaan mössöön on sitä paitsi helppo sotkea myös lisiä. Kunhan arvojärjestys on tämä, niin kaikki hyvin.

Hiilareiden syöttämisestä ei kannata potea omantunnon tuskia, jos koira voi ruokinnallaan hyvin. On vain ja ainoastaan hölmöä lähteä karsimaan pois puuroa, riisiä tai nappulaa, koska barf/raaka, jos koiran maha ei sitä karsimisesta tykkää. Tässäkin asiassa mennään takapuoli edellä – se mitä sieltä tulee, määrää sen, mitä toisesta päästä voidaan laittaa sisään.