Jodi (I) on eräs välttämättömistä ruuasta saatavista hivenaineista. Välttämättömyys mineraalien kohdalla on sinänsä turha määre, sillä aivan jokainen mineraali on aina välttämätön, sillä elimistö ei kykene niitä itse tekemään. Mineraalien yhdisteitä kylläkin, mutta se on eri asia. Välttämättömyys tässä yhteydessä korostaa sitä, että jos jodia ei saada ruuasta, niin koira sairastuu.

Erittäin harva kuitenkin miettii jodin saantia. Siihen ei suuremmin törmää ihmismaailmassa kuin enintään vanhojen suomalaisten elokuvien kautta, ja koirien ravintotietämys pohjaa suurelta osin koulun terveys- ja ravinto-opetukseen. Osa tietää, että ihmisillä jodin puute yhdistyy struumaan ja koska Suomessa on ruokasuolaa jodattu jo pitkään, niin varsinainen jodin puute ihmisillä on ollut harvinaisuus jo pitkään. Valitettavasti jodin puute on palannut, niin koirille kuin ihmisillekin.

Suurin osa koiraihmisistä törmää jodiin vain antiseptisenä puhdistusaineena. Käytännössä puhutaan betadinesta – käytän tuossa tarkoituksella pientä alkukirjainta, sillä Leiraksen Betadine on puhekielessä nimenä laventunut tarkoittamaan kaikkia jodipohjaisia puhdistusaineita. Jodia mietitään siis vain silloin kun haavanpuhdistuksessa kankaat tuhriutuvat tai onnistuu saamaan käsiinsä koira, joka on herkkä jodille.

Toinen kerta kun kuulee puhuttavan jodista, on ydinvoimaonnettomuuksien kohdalla. Joditabletteja käytetään suojelemaan radioaktiivisissa päästöissä kehoon kertyvää radioaktiivista jodia vastaan.

Jodi on ravintoaineena hieman samanlaisessa asemassa kuin K-vitamiini ja jopa D-vitamiinikin aikoinaan. Ainoat kerrat, kun siitä kuuluu puhuttavan, liittyvät epämiellyttäviin asioihin ja aineelle kerrotaan vain yksi, tarkka kohde. K-vitamiini yhdistetään aina pelkästään rotanmyrkkyihin, vaikka sillä on luustolle suuri merkitys. D-vitamiinin kohdalla puhutaan (tai puhuttiin, muutosta on tapahtunut viimeisten vuosien aikana) riisitaudista ja/tai luuston kehittymisestä, vaikka se osallistuu moneen muuhunkin eikä vähiten vastustuskyvyn puolella.

Jodin kohdalla mielleyhtymät rakentuvat joko ilkeisiin haavoihin tai ydinräjähdyksen sienipilveen ja vaikutus vain struumaan, joka on useimmalle nuoremmalle aikuisellekin vain epäselvä tautinimi. Mutta koska kilpirauhasen vajaatoiminta yleistyy niin koirilla kuin varsinkin koirien omistajille, ja koska jodi toimii kilpirauhasessa, niin mielenkiinto jodia kohtaan on heräämässä.

Jodin toiminta kehossa

Jodia tarvitaan elimistössä kilpirauhasessa. Ilman jodia ei saada valmistettua kahta hormonia: tyroksiinia (tetrajodityroniini eli T4) ja trijodityroniinia (T3). Molemmat ovat ns. kilpirauhashormoneita, joista T4 on epäaktiivinen ja T3 aktiivinen muoto. Näistä T4 on yleisesti tunnetumpi, koska epäiltäessä kilpirauhasen vajaa- tai liikatoimintaa, niin kilpirauhasen hormoneista yleensä mitataan ensimmäiseksi T4.

Kilpirauhashormoneita ei saada valmistettua ilman kolmea raaka-ainetta. Yksi on jodi. Kaksi muuta ovat aminohappo tyrosiini ja mineraaleista seleeni. Kun jostain kolmesta on puutetta, niin se näkyy kilpirauhasen kyvyssä tuottaa hormoneitaan, ja eläin (tai ihminen) sairastuu. Ei nopeasti, eikä radikaalisti romahtaen, vaan hitaasti ja hiipien, kuten jokainen kilpirauhasen vajaa- tai liikatoiminnasta kärsivä tietää. Tämä johtuu siitä, että hormonit ovat usein pitkäikäisiä, sillä ne toimivat viestinviejinä, käynnistäjinä ja katalyytteinä eli kiihdyttäjinä kehon erilaisissa kemiallisissa reaktioissa, jolloin ne eivät itse käytännössä suuremmin osallistu reaktioihin. Niitä siis ”kuluu” vähän ja elimistön varastot riittävät pitkään. Hormonitoiminta ravinnon puutteessa tai vajaasaannissa ei myöskään lopu kuin seinään, sillä jos ruuasta ei saada, niin elimistö alkaa purkamaan muita varastoja.

Tämä on yksi, ja ehkä vahvin peruste siihen, että koiran ilmiasun seuraaminen tasapainoisen ravitsemuksen mittarina ei toimi. Kun merkit puutteesta tulevat näkyviin, niin koira on elänyt jo pitkään saamatta perustarpeitaan tyydytettyä ja puutteiden tullessa näkyviin ollaan jo niin sanotusti löysät housuissa. Perusteluna ilmiasu on aivan yhtä kestämätön kuin että koiralla on asiat hyvin, koska se heiluttaa häntäänsä.

Koska jodi itsessään ei tee elimistössä suuriakaan, vaan on hormonien rakennusaine, niin oleellista on, että mitä hormonit tekevät. Kilpirauhashormonit T3 ja T4 vaikuttavat aineenvaihdunnassa eli miten elimistö saa solutasolla energiaa ja miten uusia aineita kuten rasvoja ja proteiineja valmistetaan. Ne kiihdyttävät perusaineenvaihduntaa. Ne ovat ehdottoman välttämättömiä kun tehdään uutta kudosta ja korjataan vanhaa (puhutaan proteiinisynteesistä). Entsymaattiset reaktiot eivät toimisi tai olisivat liian hitaita. Rasvojen palaminen kaloreiksi solujen mitokondrioissa loppuisi tai hidastuisi pahasti. Ruuansulatus kärsisi, koska imeytyminen suolesta heikkenisi. Reaktiot mm. adrenaliiniin heikentyisivät. Solut eivät kasvaisi kunnolla ja kasvattajilla olisi käsissä lisääntymisongelmia.

Tuttu lista kun mietitään kilpirauhasen vajaatoiminnan oireita: lihavuutta pienellä ruokamäärällä (aineenvaihdunta hidastuu ja rasvaa ei polteta, vaan varastoidaan), turkki on matta ja kuollut, haavat eivät parane kunnossa, palautuminen rasituksesta hidastuu, koira on väsynyt ja apaattinen, kiimakierto häiriintyy ja astutukset jäävät tyhjiksi. Kaikki vain siksi, että parhaimmassa pahimmassa tapauksessa ruuassa ei ole tarpeeksi jodia. Toki kilpirauhasongelmat lienevät ainakin jossain määrin perinnöllisiä, ainakin ihmisillä on, ja vajaatoimintaan on jo pitkään liitetty olettamus iän vaikutuksesta, se vain laiskistuu vanhemmiten, sillä me ja koiramme elämme pidempään kuin mitä eräällä tavalla biologisesti ottaen pitäisi. Mutta jos asiaan voi vaikuttaa sillä, että huolehtii jodin saannista, niin siihen kannattaa kiinnittää huomiota.

Lista siitä mitä tyroksiini elimistössä tekee, tai mitä puute aiheuttaa, selvittänee myös miksi tyroksiini on dopingluokiteltu lääke, vaikka kilpirauhasen suhteen lääkitty koira onkin itseasiassa terve koira.

Liian vähän vai liikaa

Munuaiset säätelevät jodin määrää, kuten pääsääntöisesti kaikkia mineraaleja. Ylisaantia siedetään kohtuullisen hyvin, eikä sitä yleensä tarvitse säikkyä Tähän on olemassa pari poikkeusta, kuten aina. Jos koiralla on kilpirauhasen sairauksia tai munuaiset eivät toimi kunnolla, niin yliannostusta ei kannata harkita. Imeytyneestä jodista kilpirauhanen on ainoa, joka varsinaisesti sitä hyödyntää ja se varastoi noin 10 % jodista. Maksimissaan 80 prosenttia jää verenkiertoon eräänlaiseen välivarastoon kunnes sitä tarvitaan tai se poistetaan munuaisten kautta virtsaan. Plasmassa jodin puoliintumisaika on normaalitilanteessa noin 10 tuntia, mutta voi lyhentyä huomattavasti jos jodin saannista on puutetta.

Jodi saadaan pääasiassa jodidina eli sen ionimuodossa tai yhdisteenä jonkun muun mineraalin kanssa, esimerkiksi kalsiumjodidina tai natriumjodidina. Orgaanisessa muodossa jodia voidaan saada joskus aminohappoihin yhdistyneenä tai ulosteita syödessä. Jodi imeytyy verraten hyvin koko suoliston matkalta, eikä sen kanssa tarvitse käytännössä murehtia biosaatavuudesta – sen ilmoitetaan usein olevan yli 90 %. Jodin imeytymistä ja hyödyntämistä eivät muut mineraalit häiritse. On kuitenkin esitetty, että erittäin suuret määrät kalsiumia tai kaliumia saattaisivat vaikuttaa heikentävästi. Tuo on kuitenkin oletusta, ja niin korkeisiin määriin pääsevät tuskin edes paatuneimmat barffaajat. Jos jokin heikentää jodin imeytymistä, niin se on korkea kuidun määrä.

Jodin määrää elimistössä ei pystytä mittaamaan. Virtsatestejä kuitenkin välillä tarjotaan ja niissä on väitteenä ollut, että kun annetaan suurempi määrä jodia, niin 24 tunnin kulutta virtsan noussut jodimäärä todistaisi, että puutetta ei ole ja jos eritystä ei tapahdu, niin puute olisi todettu. Tuohon testaukseen ei luota yleensä kuin testiä myyvät ja vahvalla uskolla varustetut. Ylipäätään edeltävä jodin saanti vaikuttaa pitkään ja jodin hyödyntämiseen tai erittämiseen vaikuttavat mm. kilpirauhasta ohjaava lisäkilpirauhasen hormoni TSH ja miten kilpirauhanen on adaptoitunut jodin saantiin. Jodin puute tai tarve voidaan käytännössä todeta vain tutkimalla ruokintahistoriaa, oireita ja poistuvatko oireet jodilisän myötä.

Puutos

Koirilla on raportoitu jodin puutteesta johtuvaa oireilua (Nutrient Requirements of Dogs and Cats[ref]Nutrient Requirements of Dogs and Cats s. 182[/ref]). Merkit ovat hyvin samanlaiset kuin kilpirauhasen vajaatoiminnassa, mutta usein siihen liittyy myös kilpirauhasen suurentumista – siis vastaava kuin ihmisten struuma. Joissain tapauksissa tyroksiinin määrä oli myös laskenut, mutta ei aina. Belshawin ryhmän vuoden 1975 tutkimuksessa[ref]Belshaw BE, Cooper TB, Becker DV.: The iodine requirement and influence of iodine intake on iodine metabolism and thyroid function in the adult beagle. Endocrinology. 1975 May;96(5):1280-91. PMID: 1122886[/ref] arvioitiin parivuotiaiden beaglejen jodin tarpeeksi 140 µg päivässä. Kun määrä laskettiin 90 mikrogrammaan, niin seerumin T4 ja T3 eivät muuttuneet. Mutta kun määrää tipautettiin entisestään 20 – 50 mikrogrammaan, niin T4 laski T3:en pysyessä paikallaan. Kilpirauhashormonien ”varastomuoto” siis lähti laskuun ja ilmeisestä syystä: jodin määrä kilpirauhasessa ei enää riittänyt tuottamaan tarpeeksi hormonia. Sen sijaa aktiivinen T3 pysyi ennallaan, koska sen osuus on huomattavasti matalampi (keskinäinen suhde T3/T4 on noin 1:40) ja T4-määrät riittivät silti tuottamaan riittävän määrän aktiivista muotoa. Koska koe ei kestänyt riittävän pitkään, niin jää puhtaasti arvailujen varaan mitä olisi tapahtunut, kun jodin puutteen vuoksi T4 olisi ollut niin kauan alhaalla, että se olisi näkynyt T3-määrissä, jos olisi ylipäätään vaikuttanut.

Norris ym (1970) tutkivat pidempiaikaisen saannin vaikutuksia, tutkimusaika oli yli vuoden. He antoivat koirille ruokaa, jossa oli jodia 0,3 mg/kg (4000 kcalME/kg) eli noin kolmasosa nykyään kuivamuonista saatava määrä. Tuo vastaa annostusta 5,2 µg/kgEP. Yhdeksän kuukauden kuluttua koirilla alkoi näkymään merkkejä kilpirauhasen suurentumisesta. Jodi oli radioaktiivisesti merkittyä, joten pystyttiin seuraamaan sen imeytymistä. Kun kilpirauhanen reagoi jodin vähyyteen, niin se tehosti huomattavasti sisäänottoa. Seuraavien kuukausien aikana kilpirauhanen kuitenkin palautui ns. normaaleihin mittoihinsa, vaikka jodin hyödyntäminen pysyikin korkeana. Tämä antaa viitteen siitä, että koira kykenee jossain määrin mukautumaan jodin puutteeseen.

Viisi kuukautta kestäneessä tutkimuksessa koirat saivat noin 7,5 µg/kgEP jodia. Kun mitattiin aineenvaihduntaa ja kilpirauhasen toimintaa, niin arvot kertoivat selvästi riittämättömästä saannista. Ulkoisia oireita koirille ei kuitenkaan kehittynyt viiden kuukauden aikana – asia, joka on taas kerran syytä muistaa, jos arvioi ruokintaa sen mukaan miltä koira näyttää.

On epäselvää, että aiheuttaako jodin puute varsinaisesti kilpirauhasen vajaatoimintaa vai oireileeko jodin puute samalla tavalla. Saksassa oli jodiköyhillä alueilla tutkittu mahdollista yhteyttä kilpirauhasen vajaatoimintaan sekä sen kasvaimiin ja Prange esittää kahdessa tutkimuksessaan (2001a,b), että tapausten määrä olisi yhteydessä jodin puutteeseen. Samaa esittää myös Rantz ym. (2002).

 Goitrogeenit

Ihmisten kilpirauhasen vajaatoimintaa penkoessa ei voi välttyä termiltä goitrogeeniset ruuat. Goitrogeenit ovat yhdisteitä, jotka aiheuttavat struumaa estäessään jodin imeytymisen ja hyväksikäytön samalla estävät kilpirauhashormonien synnyn. Niitä löytyy mm. soijasta, kaaleista, palkokasveista kuten pavuista, bataatista ja maissista. Goitrogeenien merkitys kilpirauhasen terveydelle on realistinen riski silloin kun jodia ei saa ylipäätään tarpeeksi, ja goitrogeenejä sisältäviä ruokia syödään paljon ja käsittelemättöminä. Käytännössä tämä koskee Suomessa vain vegaaneja, ja koiria ei oikeastaan koskaan. Mutta koska raakaruokinnan määrätyissä sovelluksissa käytetään välillä paljonkin ihmisten vegaani- ja elävän ravinnon ruokalistoilta kopioituja ruoka-aineita, niin asia kannattaa kuitenkin huomioida. Goitrogeenit kuitenkin hajoavat ruuanvalmistuksessa, jos niitä liotetaan tai keitetään, joten ne uhkaavat ainoastaan suurissa määrissä käytettynä. Käytännössä riskialueella saattaisi olla silloin pienet koirat, koska niille on helpompi antaa kasvissoseita suurissa määrissä suhteessa koiran kokoon

Ylisaanti

Ylisaantia pidetään turvallisempana vaihtoehtona kuin puutetta, ja että sitä siedettäisiin melkoisen hyvin. Ihmisillä tiedetään, että Japanissa on ruokavaliosta johtuen huomattavan korkea saanti jodista kuin Euroopassa, jopa 10 kertaa enemmän, eikä sen ole havaittu aiheuttavan ongelmia. On myös väitetty, että Japanissa olisi vähemmän kilpirauhasongelmia, mutta tuon tueksi en löytänyt tutkittua faktaa.

Ylisaannille tunnetaan kuitenkin kotieläimissä kliinisiä oireita, kuten kyynelvuotoa, lisääntynyttä kuolaamista ja mattaa turkkia. Pelkästään oireiden perusteella voisi kysyä, että kun foorumeilla kysellään seuraavan kerran turkin värjäytymisistä silmäkulmissa, niin vastakysymys voisi olla, että saako koira paljonkin merilevää ravintolisänä. Oireet johtuisivat silloin liian korkean jodin määrän nostamasta tyroksiinin määrästä verenkierrossa. Tuo olisi periaatteessa helppo todeta koirilla. Jos T4 on huomattavan korkea, ja koira saa merilevää, niin syy olisi jodissa, koska koirilla on huomattavan harvoin kilpirauhasen liikatoimintaa.

Mutta ylisaanti myös vähentää kilpirauhasen toimintaa, kun se on tarpeeksi suurta ja kestää riittävän kauan. Kissoilla havaittiin, että kun ravinnon jodimäärä ylitti 14 mg/kg, niin kilpirauhashormonien määrä laski. Samaa asiaa on tutkittu koiranpennuilla (Castillo ym. 2001a[ref]Castillo VA, Lalia JC, Junco M, Sartorio G, Márquez A, Rodriguez MS, Pisarev MA.: Changes in thyroid function in puppies fed a high iodine commercial diet. Vet J. 2001 Jan;161(1):80-4.[/ref]). Ne saivat 5,6 mg/KAkg jodia, ja se vaikutti kilpirauhastoimintaan ja kilpirauhanen otti pienempiä määriä jodia käyttöön. Castillo jatkoi tutkimuksiaan (2001b[ref]Castillo VA, Pisarev MA, Lalia JC, Rodriguez MS, Cabrini RL, Márquez G.: Commercial diet induced hypothyroidism due to high iodine. A histological and radiological analysis. Vet Q. 2001 Nov;23(4):218-23.[/ref]) ja havaitsi huolestuttavampaa. Kun jodia annettiin jopa 775 µg/kgEP, niin pennuille syntyi luuston kehityshäiriöitä. Kissoilla on jo pitkään tiedetty, että yliannostus jodia johtaa ajan myötä kilpirauhasen liikatoimintaan, mutta koirilla yhteys on tuntemattomampi ja näyttäisikin aiheuttavan vajaatoimintaa.

Possuilla tehdyssä kokeessa sen sijaan havaittiin, että erittäin suuret määrät jodia alkuvaiheessa hidastivat painon nousua, mutta loppujen lopuksi sillä ei ollut merkitys kasvuun. Jodi kertyi mm. kilpirauhaseen, lihaksistoon, maksaan, munuaisiin ja jopa ihoon, mutta ei vaikuttanut kilpirauhashormonien määrään (Li ym. 2012[ref]Li Q, Mair C, Schedle K, Hammerl S, Schodl K, Windisch W.: Effect of iodine source and dose on growth and iodine content in tissue and plasma thyroid hormones in fattening pigs. Eur J Nutr. 2012 Sep;51(6):685-91. doi: 10.1007/s00394-011-0247-7.[/ref]).

Tarve

Kukaan ei tiedä mikä on pentujen tarkka jodin tarve. Norrisin 1970 tutkimuksesta tiedetään, että vaikka 5,2 µg/kgEP aiheutti mitattavia ongelmia, niin ne eivät näkyneet pentujen ilmiasussa ja kilpirauhasen toiminta oli palautunut normaaliksi ensimmäiseen ikävuoteen mennessä. 1975 Belshaw ryhmineen totesi, että aikuisille beagleille vaaditaan jodia 12 µg/kgEP (23,6 µg/MEkg), jotta kaikki tunnusluvut olisivat normaaleja.

Näistä on haarukoitu suositus[ref]Nutrient requirements of dogs and cats, s. 183[/ref], jonka mukaan (15 kg koiralle) suositeltava päiväsaanti jodia olisi 15 µg/kgEP tai 29,6 µg/kgME. Kasvaville pennuille edellytettäisiin 40 µg/kgEP tai 61 µg/kgEP. Tiineyden loppupuolella oleva tai imettävä 22 kg narttu, jolla on kahdeksan pentua tarvitsisi 50 µg/kgEP tai 108 µg/kgME, jos ruuan energia on 5000 kcalME.

Korkeinta suositeltavaa määrää ei ole kuitenkaan kyetty määrittelemään koirille.

Ravinto jodin lähteenä

Maailmassa on kaksi hivenainetta, josta on paikoin melkoisesti puutta: jodi ja seleeni. Kumpikin osallistuvat kilpirauhasen toimintaan. Koska on jo pitkään tiedetty, että molempien puute aiheuttaa vakaviakin terveysongelmia, niin riippuen ympäristöstä, on ruokiin, eläinten rehuihin tai lannoitteisiin lisätty jodia ja seleeniä. Jodi lisättiin suolaan, koska se on ylisaanninkin suhteen turvallinen. Seleeni taasen lisätään lannoitteisiin ja rehuihin, koska sillä on kapeampi turvallisuusmarginaali ja myrkytys on mahdollista saada. Katsottiin siis turvallisimmaksi tavaksi ”kierrättää” seleeni ravintoon kasvien ja eläinten kautta.

Periaatteessa mineraalien kiertokulku ihmisiin tapahtuu siten, että ensin kasvit liuottavat ja imevät sen, jonka jälkeen kasvin syö joko ihminen tai eläin, ja ihminen syö taas eläimen. Normaali ravintoketju siis. Käytännössä jodin ja seleenin kohdalla ongelmaksi tulee maaperä. Suomen maaperässä on vähän jodi ja määrät vähenevät mitä kauemmas mennään merestä. Rannikoilla on enemmän jodia maaperässä kuin ylemmillä mailla. Kuten aina, niin meret vaikuttavat koko elämäämme. Seleenistä sanotaan, että sitä ei löydy Suomen maaperästä. Käytännössä totta, mutta periaatteessa ei. Meillä on maaperässä riittävästi seleeniä, mutta se on muodoissa, jotka eivät liukene eivätkä siten pääse kasveihin.

Jodin (ja seleenin, näitä kahta ei voi erottaa toisistaan) pääasiallinen saanti on siis ruokaan, lannoitteisiin ja rehuihin sekoitettu lisä. Ihmisillä tärkein on ollut suola, mutta vaikka suolan saantia on vähennetty, niin rehujen ja lannoitteiden jodaus on turvannut erotuksen muun ravinnon kautta. Koirilla tärkein saantitie on enemmistölle kuivamuonat lisätyn jodin takia. Raakaruokituille sen sijaan kala ja merilevä, mutta toki lihoistakin jodia saadaan.

Nyt ensimmäiset tarkkaavaiset heräävät käsillä olevaan ongelmaan. Luomutuotannossa ei saa käyttää lisiä. Ei edes niitä mineraaleja, joita ei maaperästä saada, mutta ovat silti elintärkeitä. Jos unohdetaan vakavat eläinsuojelulliset kysymykset mitä luomutuotannon puutoksilla, kuten vaikka seleeninpuutoksella, aiheutetaan naudoille ja hevosille, niin kysymys kuuluukin luomulihaa käyttäville: mistä koirat saavat jodin (ja seleenin), jos ei ole huolehdittu riittävästä kalan ja merilevän saannista?

Sama kysymyksenasettelu koskee myös Snellmanin lihatalon omistamaa Mushia, jossa ideologiana on, että koirien ravintovaatimukset ja -tarpeet eivät koske raakaruokittavia, vaan ne ovat olemassa vain kuivamuonateollisuudessa. Jos ei analyyseillä ole todistettu, että liha/luusekoituksissa on riittävästi lihan ja elimien myötä jodia (ja mm. seleeniä), niin miten sitä voidaan väittää täysravinnoksi? Samoilla homeopaattisilla perusteilla kuin Minesyl mainostaa omia lisiään?

Ongelmat eivät lopu tähän. Suomessa lannoitteiden hinnat räjähtivät käsiin. Muut miettikööt kuinka suuri merkitys on kilpailun puutteella ja monopoliasemilla, mutta tosiasia on, että ulkolaisten halvempien lannoitteiden käyttö on lisääntymässä. Niissä ei ole automaattisesti seleeniä ja jodia joukossa, sillä ne on tuotettu markkinoille, joilla ei ole samoja ongelmia kuin meillä. Kun teollisempaa maataloutta harrastava päätyy käyttämään lannoitteita, joita ei ole mineraalien suhteen suunniteltu tänne, niin ollaan käytännön lopputuloksen kannalta samassa tilanteessa kuin luomutuotannossakin: kasveihin ja lihaan ei pääsy sitä mistä on puutetta.

Terveellisyys on monisyinen asia, myös luomussa.

Lähteet

Kuivamuonaa käyttävien ei tarvitse murehtia riittävästä jodin saannista. Valmistaja on sen asian toteuttanut noudattaessaan FEDIAF:n (tai muiden ohjaavien ja määräävien instanssien) ravintoprofiileja. Ongelma on siis vahvin raakaruokkijoilla, joiden on huolehdittava itse riittävästä saannista

Raakaruokinta

Raakavalmistajat eivät noudata koirien ravintosuosituksia. Ei olisi tarvettakaan, jos tuotteet myytäisiin raaka-aineina ruuanlaittoon (kuten ihmisille jauheliha). Mutta jos tuotteita myydään täysravintoväitteillä, kuten tekee ainakin Mush ja NEU, niin saantisuosituksia olisi syytä noudattaa. Ehkä joskus Ruokavirasto saa niin paljon itsestään, että alkaa vaatimaan katetta väitteille ja lyö stopin virheelliselle markkinoinnille, mutta ennen sitä omistajat ovat omatoimisuutensa ja tietämyksensä varassa ilman tukea, turvaa ja suojaa (kyllä, tilanne ärsyttää minua suunnattomasti, eikä rehutilanne koske kuluttajansuojaakaan).

Tyylikkäin tapa saada jodia olisi kala. Silloin saataisiin eräällä tavalla kaupan päälle hyviä omega-3 rasvoja. Mutta ainoana lähteenä se edellyttäisi niin suuria määriä, että se ei ole mahdollista. Myös liha ja kananmuna toimivat täydentävinä jodin lähteinä – toki olettamuksella, että teuraseläimet sekä kanat ovat saaneet jodia omasta ruokavaliostaan. Teollisessa tuotannossa näin pääsääntöisesti on. Ehdottomasti järkevin ja helpoin tapa on kuitenkin merilevä, jos jostain syytä haluaa välttää suolaa. Mineraalisuola on harkinnan arvoinen merilevän tilalle.

Taulukon arvot ovat oletuksella, että ruoka-aineet olisivat ainoa lähde. Näinhän useinkaan ei ole ja siksi varsinaiseen lisätarpeen selvittämiseen koko ruokinta olisi laskettava.

Jos oletetaan Katiskan raakaruokinta vs. barf infograafin annokset, ja käytetään pessimistisiä arvoja jodin määristä raaka-aineissa, niin 30 kg koiran jodin saanti on:

• raakaruokinnassa enintään 30 µg, jolloin puutetta tulee 420 µg päivässä
• barffissa enintään 6 µg, jolloin puutetta tulee 444 µg päivässä

Vaje on kohtuullisen suuri, mutta aidossa ruokinnassa jodin saanti lienee kuitenkin suurempi, mutta ei niin suuri, että se kattaisi koko tarpeen. Luomuruokinnassahan tilanne on jodin suhteen katastrofaalinen. Vaikka useat luonnonmukaista ruokintaa julistavat väittävätkin, että eivät käytä purkkeja ja purnukoita lisäravinteisiin, niin tosiasiassa aika moni käyttää. Nimittäin merilevää. Gramma tai alle riittää täydentämään jodin saannin – puolikas teelusikallinen tai alle.

Kuivamuonat

Kuivamuonien pitäisi täyttää koirien jodin tarve, koska valmistajat noudattavat ravintosuosituksia. Koska se ei kuitenkaan ole automaatio, niin tarkistetaan asia. On muistettava, että Royal Canin on ilmeisesti ainoa, joka ilmoittaa ruuan todellisen jodimäärän, kun muut vaivautuvat ilmoittamaan ainoastaan lisäämänsä jodin – tilanne on vuodelta 2014.

• Royal Canin Maxi Adult: 5,9 mg/kg eli 590 µg/100 g
• Acana Classic Adult Dog: 3 mg/kg eli 300 µg/100 g (suurin ruuista osa antaa 3 mg/kg)
• Belcando Adult Grain-Free 2 mg/kg eli 200 µg/100 g

Koska yleisenä nyrkkisääntönä voidaan pitää, että koiran tarve olisi noin 15 µg/kgEP huomioimatta ruuan energiaa, niin jokainen ruoka täyttää tarpeen, jos sitä syödään noin 20 grammaa painokiloa kohden. Tämä edellyttää 30 kg koiran annokseksi 600 grammaa. Jos koira syö vähemmän, niin erotus olisi katettava muulla tavoin, kuten vaikka merilevällä. Tämä on otettava huomioon esimerkiksi 50/50-ruokinnassa.