Täysi vai täydentävä lisä

Kun lukee arvioita ruuista tai lisäravinteista, niin saattaa törmätä kysymykseen onko joku hyödyllinen tai hyödytön sen perusteella täyttyykö koiran tarve vai ei. Välillä tuota asetelmaa käytetään oikein, välillä väärin ja aina joskus ollaan harmaalla alueella. Asetelma riippuu usein agendasta, mikä on tarve asian takana. Itse syyllistyn tähän usein.

Termien tarkistus

Lisäravinne tai ravintolisä on kansanomaista terminologiaa, joka kulkee käsi kädessä markkinoinnin kanssa. Koirille ei ole olemassa lisäravinteita, vaan kyse on tästä määritelmästä:

Rehulla tarkoitetaan tuotantoeläinten, lemmikkieläinten tai luonnoneläinten ruokintaan tarkoitettua tuotetta kuten rehuainetta, rehuseosta, rehun lisäainetta tai esiseosta. Myös elintarviketuotannon sivujakeina syntyvät ja eläinten ravinnoksi käytettävät tuotteet ovat rehuja. Rehuja ovat esimerkiksi eläinten ruokintaan tarkoitettu vilja, heinä, jauheliha, puruluu, C-vitamiini, säilörehun säilöntäaine sekä teollinen täys- ja täydennysrehu.

Ruokavirasto

Se mitä yleisesti kutsutaan lisäravinteeksi, vaikka kalsium tai E-vitamiini, on ylätermiltään rehu ja aivan tulkinnasta riippuen joko rehun lisäaine tai täydennysrehu. Kun puhutaan rehulisästä, niin tämä rotla on muistettava:

Rehun lisäaineet ovat rehuja, joita käytetään eläinten ruokinnassa.

parantamaan rehun raaka-aineiden tai eläintuotteiden ominaisuuksia,

tyydyttämään eläinten ravitsemuksellisia tarpeita,

edistämään eläintuotantoa vaikuttamalla erityisesti eläimen suoliston mikrobistoon tai rehujen sulavuuteen,

tuomaan eläinten ravintoon aineita, jotka edistävät erityisiä ravitsemuksellisia tavoitteita,

täyttämään ravitsemuksen hetkellisiä erityistarpeita,

estämään tai vähentämään eläinten ulosteiden aiheuttamia haittoja tai

parantamaan eläimen ympäristöä.

Rehun lisäaineista säädetään Euroopan unionin lainsäädännössä, ja vain EU:ssa hyväksyttyjä rehun lisäaineita saa unionissa saattaa markkinoille, käyttää tai prosessoida. Lisäaineelta vaaditaan hyväksymistä varten osoitus tehokkuudesta siinä tarkoituksessa, jossa sitä käytetään, ja haitattomuudesta ihmisille, eläimille ja ympäristölle. Rehun lisäaineita lisätään tarkoituksellisesti rehuun ja ne voivat olla kemiallisia yhdisteitä, entsyymejä tai mikro-organismeja, aineita tai valmisteita.

Ruokavirasto

Tai jos esitetään suunnilleen sama lakiteknisemmässä muodossa:

a) ”rehuilla” eläinten ruokintaan tarkoitettuja orgaanisia tai epäorgaanisia aineita, käytettynä yksinään tai seoksessa, riippumatta siitä sisältävätkö ne lisäaineita;

b) ”rehuseoksilla” eläinten ruokintaan tarkoitettuja orgaanisia tai epäorgaanisia aineita seoksena, joka on täysrehua tai tiivistettä, riippumatta siitä sisältääkö se lisäaineita;

c) ”päiväannoksella” 12 %:n kosteuspitoisuudella laskettua rehun keskimääräistä kokonaismäärää, jonka kunkin eläinlajin tietyn ikäinen ja tiettyä tarkoitusta varten kasvatettu yksilö tarvitsee päivittäin tyydyttääkseen koko ravinnontarpeensa;

d) ”täysrehulla” sellaisten rehujen seosta, jotka koostumuksensa vuoksi riittävät päiväannokseksi;

e) ”täydennysrehuilla” sellaisten rehujen seosta, jotka sisältävät korkeita pitoisuuksia tiettyjä ravintoaineita, mutta jotka koostumuksensa vuoksi riittävät päiväannokseksi vain yhdessä muiden rehujen kanssa käytettynä;

f) ”kivennäisrehuilla” tiivisteitä, jotka sisältävät pääasiassa kivennäisaineita ja joiden hehkutusjäännös on vähintään 40 %;

..

h) ”eläimillä” niihin lajeihin kuuluvia eläimiä, joita ihmiset tavallisesti pitävät, ruokkivat ja käyttävät hyödyksi;

i) lemmikkieläimillä: niihin eläinlajeihin kuuluvia yksilöitä, turkiseläimiä lukuun ottamatta, joita yleisesti ruokitaan ja pidetään, mutta ei käytetä hyödyksi.

79/373ETY artikla 2 (tämä direktiivi on nyt muuttumassa)

Neljäs asia, joka on kerrattava myös heti alkuun, on tämä:

Rehujen on oltava turvallisia ja kohde-eläinlajin ruokintaan sopivia. Esimerkiksi kaikki ihmisille sallitut raaka-aineet tai lisäaineet eivät ole sallittuja tai sopivia koirien ja kissojen rehuissa.

Ruokavirasto

Nyt ollaan määritelty käsite, josta puhutaan lisäravinteena. Kun itse monta kertaa jaan lisät

lisäravinteisiin, jotka antavat yhden tai enintään muutaman tarkan aineen
ravintolisiin, jotka ovat ravinnon kaltaisia, mutta joita käytetään kuin lisäravinteita määrättyyn tarkoitukseen tai ruuan parantamiseen/muuttamiseen

niin jako on henkilökohtainen ja itseasiassa hyvin suora kopio siitä jaosta, mitä de facto humaanipuolella käytetään.

Nuo kohdat kannattaa sisäistää, sillä ne selittävät sen miksi koirille ei myydä varsinaista D-vitamiinilisää tai miksi sinkkisulfaatti puhtaana tuotteena poistettiin markkinoilta. Ne selittävät myös sen miksi ylipäätään koirien lisiä on niin surkean vähän markkinoilla – ainakin periaatteessa. Aidosti tuossa vaikuttaa kolme toisistaan riippumatonta asiaa:

koirien lisät ovat niin pieni markkina-ala Suomessa, että rehualan tuottajat eivät näe vaivaa; paitsi kun myydään funktionaalisia, kuten maitohappobakteereja, niin vaivaa nähdään aika paljonkin
Ruokavirasto, käytännössä aina yksi henkilö, päättää mikä saa luvan ja mikä ei. Vastahanka näyttäisi olevan jostain tuntemattomasta syytä kova. Sen sijaan tuonti olisi mahdollista, koska EU:ssa lupa kattaa koko unionin alueen.
EU on hyväksynyt vain kourallisen aineita koirien rehukäyttöön ja niiden käyttökohteena on kuivamuonien tarve

On vielä yksi nyanssi, joka kannattaa muistaa. Kaikki edellämainittu koskee rehualan toimijoita (tuotanto, valmistus, kuljetus jne.), mutta rehujen vähittäismyynti lemmikkialan kaupoissa ei kuulu rehualan toimijoiden piiriin. Tuo avaa mahdollisuuksia myynnissä, jota harvempi osaa, uskaltaa tai tajuaa ottaa käyttöön. Periaatteessa ihmisten lisiä saa myydä koirille, mutta niitä ei saa valmistaa. Samaten periaatteessa hevosten lisiä ei saisi tehdä koirille, mutta ei se ketään kiinnosta, ei Ruokavirastoakaan.

Markkinointia taasen rajoittaa useampikin laki ja asetus ulkopuolelta rehulain, mutta muistisääntönä voi pitää, että myyjä ei saa markkinoida ihmisten lisiä koirille. Mutta tuo on aidosti epäselvä alue, mutta – taas kerran – Ruokaviraston kanta on ollut, että markkinointikin on kielettyä.

Entä aktiivinen myynti tai asiakkaan kysyessä? Kyllä, se on sallittua – mutta toki ollaan harmaalla alueella. Silti kannattaa muistaa, että samassa liikeessä myydään hyvinkin yleisesti ihmisten ruokia sekä lisaravinteita ja eläinten rehuja sekä rehulisiä.

Kun tehdään koirille lisävalmiste, niin se menee ilmoituskäytännöllä ja melkoisen usein lisäksi omavalvonnan piikkiin, jolloin Ruokaviraston valvonta on jälkivalvontaa. Byrokratia tulee kuvioihin siinä vaiheessa, kun rehuun/rehulisään lisätään uutta ainetta, sellaista jota ei ole vielä hyväksytty.

Olisi muuten mielenkiintoista punnituttaa hapankaali ja sen terveysväitteet koirien rehutuotannossa. Jos jotakuta kiinnostaa, niin hän voi penkoa milloin hapankaalin yhteydessä markkinoidut maitohappobakteerit tulivat luvallisiksi koirien rehutuotannossa.

Katiska ja Lehtonen

Kaikki edellä mainittu koskee vain rehualan toimijoita. Se ei koske esimerkiksi minua Katiskassa. Siksi voin tehdä haluni mukaan tuotearvioita ja laskeskella ihmisten lisäravinteiden annostuksia koirille. Tai päinvastoin, sitäkin on tullut tehtyä.

Ja minä saan kutsua rehulisiä lisäravinteiksi ja ravintolisiksi ihan mieleni mukaan.

Mutta koska nuo määräykset koskevat, tai ainakin pitäisi koskea, ylipäätään tuotteiden mainontaa, niin aika ajoin valmistajan/myyjän väitteet menevät ristiin sen kanssa mitä minä väitän. Silloin kannattaa miettiä, että johtuuko moinen konflikti edellä olevasta, vai markkinoinnin epätarkkuudesta. Molemmat kun ovat mahdollisia.

Se, että valmistaja sanoo jonkun tuotteen olevan täydennysrehu, ja minä arvioin sen hyödyttömäksi, ovat molemmat oikein. Lain mukaan moinen on täydennysrehu, mutta minun laskujeni mukaan hyödytön.

On sinun asiasi päättää kumman puolen asiasta huomioit. Minä sanoisin, että on ihan se ja sama miksi laki vaatii jotain kutsuttavaksi, mutta jos tuote ei toimi siinä tarkoituksessa, johon se valmistusaineiltaan, myyntiväitteiltään ja annostukseltaan on tarkoitettu, niin se on hyödytön.

Lisäravinteet

Kuten mainittua, niin koirille ei ole lisäravinteita virallisesti olemassakaan, eikä lisäravinteelle ole muutenkaan mitään virallista määrittelyä. Minä niputan lisäravinteiksi kaikki sellaiset tuotteet, jotka antavat selvästi määrätyn tai määrättyjä ravintoaineita niin, että niiden määrät ovat tuoteselosteen analyysin mukaan tiedossa.

Vitamiinit ja mineraalit ovat lisäravinteita. Myös proteiinit, rasvat ja erilliset hiilihydraatit, kuten vaikka glukoosi tai maltodekstriini.

Myös multi-tuotteet ovat lisäravinteita, koska jokaisen osan määrä tiedetään.

Ja ei, nämä eivät ole todellakaan tarkkarajaisia jakoja, eikä niitä ole koskaan sellaisiksi mietittykään. Tuolla perusteella vaikkapa kalaöljy olisi ravintolisä, ei lisäravinne, koska rasvahappoja ja muita rasvan rakenneosia ei ole lisätty erikseen. Mutta jos sitä käytetään nimenomaan tuomaan määriltään tiedossa olevat omega-3 rasvahapot, niin meneehän se silloin kategoriaan lisäravinteet.

Mutta jos kalaöljyä, vaikka sitä Kennelrehun lohiöljyä, käytetään energialisänä täydentämään ruuan kaloreita, niin se on ravintolisä.

Joten niin rakenne kuin funktiokin määräävät luokittelua.

Lain silmissä kalaöljy on sellaisenaan rehu, mutta jos se sekoitetaan vaikkapa jauhettuun lihatuotteeseen, niin se muuttuu rehulisäksi. Joten ei tämä ole koskaan missään niin selvää asiaa.

Case nokkonen

Kun teen arviota jostain tuotteesta tai lasken annostelua, niin kriteerit vaihtelevat. Joskus sen mukaan mitä haluan tuoda näkyville ajateltavaksi, joskus sen mukaan, mikä on aito käyttötarve. Nuo eivät nimittäin ole sama asia.

Nokkonen ei todellakaan ole lisäravinne, vaan ravintolisä. Mutta kelvannee esimerkiksi paremman puutteessa. Kuuluuko sitä arvioida sen mukaan, että antaako se

raudan koko tarpeen
koiran raudan tarpeesta osan
jotain ihan muuta

Vastaukset vaihtelevat sen mukaan mikä on valokeilassa, mikä on jutun aito tarve. Kun on tarkoitus osoittaa, että väitteet nokkosen mahtavasta rautapitoisuudesta eivät ole tästä todellisuudesta, niin esille nostetaan tarvittava määrä kattamaan koiran koko rautatarve. Siihenhän tarvitaan aivan tolkuton määrä, koska nokkosessa ei ole todellakaan kovinkaan paljon rautaa – siinä on paljon rautaa, kun sitä verrataan muihin kasveihin joissa ei ole rautaa ollenkaan, tai kun päätetään aktiivisesti unohtaa kuinka suuri määrä yleisesti vertailuarvona oleva 100 grammaa on.

Mutta jos nokkosta mainostetaankin rautalisänä? Eli sen käyttötarkoitus on niin lain kuin ”yleisten” lisäravinnekäytäntöjenkin mukainen, niin muuttuuko tilanne? Silloinhan vaadittua nokkosmäärää ei kuulu verrata kokonaisvaatimuksen määrään. Tarkoitushan on lisätä jollain tasolla raudan saantia yli tarpeen, tai toisaalta täydentää saantia niiltä osin, kun ruoka ei riitä.

Tuo on niin suositusten, arviointien kuin lisän suhteen aivan mahdoton tilanne. Silloinhan meidän pitäisi hyväksyä toimivaksi lisäksi mikä tahansa, joka antaisi rautaa edes milligramman jollain mahdollisella syöntimäärällä, koska joku saattaa kaivata juurikin noin vähänlaisesti.

Finelin mukaan nokkosessa on rautaa 4,4 mg/100 grammaa eli kuiva-aineessa 10 % kosteudella jokseenkin 22 mg/100 g. Jos tuota myydään lisäravinteena, niin pitäisikö se arvioida hyväksi vai huonoksi, koska se antaa esimerkiksi 4 gramman annoksella alle milligramman, joka ei kata edes yhtä painokiloa? Muuttuuko asia, jos verrataan 4 kilon russelia tai 60 kilon mastiffia? Painon kautta ajateltuna teelusikallinen kuitenkin kattaisi sellaisen lähes 20 % russelin tarpeesta.

Jos olet lukenut arvioitani milloin mistäkin lisästä, niin olet taatusti törmännyt huomioon, että jokin on käyttökelpoinen pienille, mutta esimerkiksi 15 kilosta ylöspäin muuttuu joko kalliiksi tai kulutus on pakkaukseen nähden liian iso. Silloin on kokoluokka huomioitu, ja tuolta osin nokkonen toimisi rautalisänä pienille koirille, mutta ei isoille. Pikkukoiralle teelusikallinen on syötävä määrä, mutta mastiffille desi tai kaksi, jolloin purkki menisi parissa päivässä, ei enää olekaan.

Aika ajoin todetaan, että määrät ovat ok, mutta tuotteelle ei ole käyttötarkoitusta. Nokkonen menisi tähän kategoriaan niin että paukkuu. Se, että nokkosen rauta vaatisi kylkeensä C-vitamiinia, on oma juttunsa. Mutta aito kysymysmerkki tulisi siitä, että miksi rautalisää tarvittaisiin ja vielä niin huonosti imeytyvässä muodossa kuin ei-hemirautana? Jos koiralla on raudanpuutosanemia, niin se johtuu aniharvoi raudan puutteesta. Sitä saadaan riittävästi, mutta on ihan muut syyt miksi se ei muutu punaisten verisolujen hemoglobiiniksi. Ja jos koiran ruokinta on ollut niin peppullaan, että ravinnon rauta ei riitä, niin silloin on vajetta monesta muustakin ja korjaussarjana käytetään paljon parempia lihaa ja maksaa – tai aidompia rautalisiä.

Tarve ja funktio. Vaikka nokkonen vastaisikin kuivattuna kääpiörotuisten rautalisätarpeeseen, niin sen käyttö ei ole perusteltua ja koska nokkosesta ei ole hyötyä edes lisänä yhdellekään isommalla koiralle, niin juttuun iskee tarkoitushakuisuus eli hakata isolla vasaralla kaikkien päähän, että nokkonen on surkea raudanlähde ja juttu rakennetaan sen faktan päälle, että 30 kiloinen tarvitsisi päivässä kottikärryllisen tuoretta nokkosta saadakseen päivätarpeensa tyydytettyä – siitä huolimatta, että niin pyrkimys kuin toteutuskin tuohon pyrkimykseen ovat täydellisen epärealistisia.

Mistä revitään lisän hyödyllisyys

On jo selvinnyt, että lisäravinteen hyödyllisyys tai edes tarpeellisuus on laaja asia, johon vaikuttavat monet eri asiat. Kukin rakentaa omat rajansa ja ohjenuoransa, mutta itse pyrin käyttämään muutamaa sääntöä.

1. Lisän hyöty ruuan täydellistämisessä

Tämä koskee yleensä niitä lisäravinteita, joita käytetään antamaan koko tarve. Tutuimmat lienevät sinkki, D-vitamiini, kalsium ja merilevä jodin suhteen. Määrä lasketaan käytännössä aina per koirakilo, eikä ruokintaa huomioida kuin enintään 50/50-tyylissä.

(Onko täydellistäminen edes sana?)

2. Lisän hyöty ruuan säätämisessä ja buustaamisessa

Säädöt ja buustit ovat vaikea asia mitata ja laskea, oikeammin täysin mahdottomia. Useimmiten siksi, että tarvittava määrä on täysin koirakohtainen tai sille ei ole olemassa mitään tolkun rajaa. Tyypillisiä ovat rasvalisät, kun haetaan lisää potkua kaloreihin tai omega-3 saantiin, tai kuitu suoliston toiminnan säätelyssä.

Jos hinta/kulutusvertailua tehdään, niin se otetaan jostain yleisemmin käytössä olevasta, kuten per tee/ruokalusikka tai kapseli.

3. Lisän hyöty erikoistarpeissa, kuten liikkuvien tai sairaiden lisät

Aivan kuten ruuan säätämisissä, niin tässäkin ongelmaksi tulee mitoittaminen.

Melkoisen tyypillinen mittari urheilulisissä on 30 kg ratagreyhoundin/valjakkokoiran tarve tai käytäntö – sitä sitten pyöritellään muihin tarpeisiin. Aika pitkälle siksi, että noita kahta on tutkittu ja ne ovat rasitustyyppien ääripäät: maksimaalinen anaerobinen ja ylimaallinen aerobinen kestävyys. Kaikki muut menevät johonkin kohtaan noiden kahden välille.

Sairaat ovat vielä vaikeampi asia. Annostus ja sitä myöten ihmettelyt hyödyistä ja kannattavuudesta tulevat eläinkokeista, ihmiskäytöstä, yleisestä käytännöstä…

4. Lisä täydentänä lisänä

Hankalin luokittelu on yleisterveelliset lisät, joita mainostetaan tasapainottamaan ruokaa tai täydentämään tarpeita, jos normaali ruoka ei riitä.

Ensinnäkään ruuassa ei ole mitään tasapainotettavaa, koskaan. Ruoka joko on täysravintoa, joka antaa kaiken tarvittavan tai sitten se ei ole, kuten raakaruokinta, joka koostetaan täysravinnoksi ryhmän 1 lisien kanssa. Ja se siitä.

Jos normaali ruoka ei riitä, niin ollaan tyypillisesti luokan 3 lisissä, eikä niiden tarvetta voida ennakoida ja vielä vähemmän annostella valmistajan suosituksella. Tiedän, että laki vaatii annostelun, mutta kun kaikki tiedämme, että laskenta ei perustu mihinkään, niin ei sitä mainoskärkenä kannata käyttää.

Useimmiten kyse on multi-tuotteista, ja minulle nämä ovat vaikeimpia arvioitavia. Yleensä valmistaja itse päättää lähestymistavan. Koska monituotteiden mitoittaminen reseptiikassa on ehkä haastavimmasta päästä – koska mitään realistista kiintopistette ei ole – niin valmistajat menevät siitä mistä aita on matalin ja noudattavat kahta tapaa.

Tässä välissä on muistutettava, että ei ole olemassa yhtään ainutta aidosti koirien tuotetta. On hevostuotteita, joita muutetaan soveliaasta kohdasta koirille mahdollisesti sopivammaksi (tai tuodaan sellaisenaan uudella etiketillä) tai on ihmistuotteita, jotka on hyväksytetty lemmikeille.

Joko hevostuotetta laimennetaan niin paljon, että se ei anna mitään järkeviä määriä millään kriteerillä laskettuna. Tai sitten otetaan yksi määrätty ainesosa, johon valvontaviranomaiset voisivat puuttua sen mahdollisen myrkytysrajan tai muun haitan perusteella, ja reseptiikka tehdään siten, että tuosta yhdestä aineesta saadaan jollekin kohdepainolle NRC:n mukainen tarve. Yleensä niin, että suositusannos antaa painokilon mukaisen tarpeen.

Jos et ole vielä lukenut tätä, niin nyt olisi hyvä väli: Monituotteiden näennäisyys

Määräävä ainesosa on käytännössä aina A-vitamiini, erittäin harvoin D-vitamiini ja oikeastaan koskaan mitoitusta ei ole tehty seleenin kautta – mutta tuo kolmikko on se, jonka määriä valmistajat eivät uskalla laittaa NRC:n kokonaissuositusta suuremmiksi. A-vitamiini on useimmiten rajoittavana juurikin siksi, että koirien monituotteet on rakennettu hevosten lisistä. Urheilulisien kanssa saa muuten olla hereillä, jos ei halua antaa koiralleen isoa määrää suolaa.

Jos yksikin aidosti jotain merkitsevä ravintoaine kattaa koiran koko tarpeen, niin lisän käyttö tulisi laskea ja miettiä luokan 1 lisänä, jolloin käytännössä kysymyksen asettelu on, että korvaako tämä maksan.

Mutta jos halutaan miettiä täydentämistä, tai että saadaan hieman lisää, vaikka perustarve olisikin ravinnolla tyydytetty, niin ollaan vaikeilla vesillä. Mihin vetää raja?

Yleensä yritän hahmottaa mikä olisi sellainen yksittäinen ravintoaine, jonka takia tuote olisi käyttökelpoinen. Vaikka kalium palauttamiseen tai glukosamiini nivelille, ja arvioin koko tuotteen siltä lähtökohdalta; mitä muuta saadaan vai saadaanko aitoa vaikuttavaa ainetta ylipäätään mitään järkeviä annoksia tolkun hinnalla.

Jos mitään muuta ei löydy, niin käytän 20 % sääntöä: lisän on annettava järkevällä annostuksella hyödynnettävää ravintoainetta 20 % päivän kokonaistarpeesta.

Sivuhuomiona, että Ruokavirasto on jonkun aikaa ollut hieman tällä akselilla. Jos purkissa on ns. puhdasta ainetta, niin siitä on tullut noottia, koska ilman jatkeainetta – eli laimentamista – se ei enää olisikaan täydennysrehu. On ilmiselvää, että moinen ajattelutapa on kiero, sekä tietysti myös lainvastainen.

Ravintolisät

Ravintolisät ovat ehkä se ryhmä, johon haluan vähiten sekaantua. Miten voidaan arvioida jonkun palsternakkasekoituksen tai viherjauheen hyödyllisyys tai kulujen mittakaava?

Valkosipuli, joka lienee kaikille tutuin, on hyvä/huono esimerkki. Tutkitut terveysvaikutukset ovat kohteliaasti sanottuna epäselvät, mutta ihmisten syy käyttää sitä, kuten vastustuskyky, tulehdusten ja sairauksien parantaminen tai punkkihäätö, ovat täysin kestämätöntä huuhaata.

Joten täytyisikö valkosipulia silloin arvioida sen

aidon, mutta tuntemattoman funktionaalisuuden suhteen
mainosväittämien kautta
ihmisten luulojen ja odotusten mukaan

Ja mihin verrata hintaa – kaupan tuoreen valkosipulin vai rehulisänä myytävän hevosten kuivatun valkosipulirouheen suhteen (joka on muuten hyvä mauste omassa keittiössä)?

Kuivattu ruusunmarja on samanlainen. Mietitäänkö sen antioksidanttipotentiaalia vai prosessissa hävinnyttä C-vitamiina, joka ei ole vitamiini koirille ja joka ei auta niveliin, vaikka ostajat niin luulevatkin.

Karpalo lienee hyödyllinen virtsatieongelmissa, mutta miten luokitellaan mustikan terveellisyys?

Tämä kaikki on syynä siihen miksi en oikeastaan koskaan käsittele ravintolisiä kuin silloin kun niihin on ladattu bullshit-tason huuhaata, kuten punkkien häädöissä tai nivelterveydessä.