Nokkonen (Urtica dioica) on kasvismaailman ravinnepommi, ainakin paperilla, ja vaikka se on ainakin periaatteessa vähintään yhtä arvokas kuin valkosipuli tai hunaja, niin se on huomattavan unohdettu.

Johtuen ehkä siitä, että vaikka jokainen aikuinen Suomenmaassa tietävät vähintäin sen rautapitoisuuden, niin siihen suhtaudutaan kuten rikkaruohoon – joka se onkin. Eipä kukaan kerää piharatamoakaan, vaan ostavat mieluummin psylliumia kaupasta.

Nokkosella on omat ravintoarvonsa, jotka ovat hyvät, kun verrataan kasveja keskenään. Koiran ruokavaliossa nokkosesta ei kuitenkaan ole suurtakaan hyötyä.

Nokkosta voi periaatteessa käyttää barffissa myös hiilihydraattilähteenä, sillä kun tuoreessa perunassa on sadassa grammassa 65 kcal, niin nokkonen ei kauas jää: 43 kcal. Tosin nokkosta saa kiloa varten kerätä noin kottikärryllisen, joten logistiikan suhteen peruna on kylläkin voittaja.

Jos ns. kaninrehuja koiran raakaruokinnassa käyttää, niin nokkonen on huomattavasti perustellumpi vaihtoehto kuin jäävuorisalaatti, kurkku tai kesäkurpitsa. Ne, jotka koiranruokinnassa nokkosta käyttävät, käyttävät sitä yleensä raudan lähteenä. Osa käyttää sitä myös jonkin määrittelemättömän terveellisyyden, jopa terveyshyötyjen, takia.

Nokkonen on siitä mukava kasvi, että se alkaa kasvamaan keväällä aikaisin. Silloin sitä kannattaakin kerätä talteen, koska nuorissa kevään yksilöissä on parhaimmat ravintoarvot. Vanhaa nokkosta ei kannata käyttää, tai sitten kerää ainoastaan ylimmät kasvustot – kukkiminen tipauttaa aina ravintoarvoja. Toki koira voi syödä vanhempaakin kasvia, mutta nuorta käytettäessä myös isäntä ja emäntä voivat käydä koiran lisäravinnepurkilla ja jättää kaupan pakastealtaan pinaatin rauhaan.

Nokkosta ei polttiaiskarvojen takia tarvitse ryöpätä mikäli käyttää aivan nuorta lehteä – varret, kuten myös kukinnot, jätetään rauhaan. Nopea ryöppääminen saattaa kuitenkin olla järkevää, jos koiran kasvissoseen jälkeen käyttää tuoretta nokkosta myös ihmisten tuoresalaattiin. Hieman vanhemman nokkosen saa vähemmän tuliseksi myös parin päivän kuivaamisella.

Suurin osa kuivattaa nokkosen. Se on usein helpoin tapa saada se säilymään talveksi, sekä varastoida. Toki nokkosen lehteä voi myös pakastaa, mutta silloin se kannattaa laittaa rasiaan tilkassa ryöppäysvettään, jolloin se säilyy parempana ja mukaan saadaan myös veteen liuenneet kivennäiset.

Suurin osa koirista ei varsinaista rautalisää tarvitse, mutta hiukankaan enemmän liikkuville, ja varsinkin urheilukoirille, se saattaa joskus olla perusteltua. Jos nokkosta käyttää nimenomaan rautalisänä, niin kannattaa muistaa muutama seikka.

Lihan sisältämä hemirauta on koirille (ja ihmisille) helpoiten imeytyvät rautamuoto. Siksi punaista lihaa tulisi suosia. Mutta kanan, broilerin ja muun valkoisen lihan vallattua markkinat, pääosin halvemman hintansa takia – siihen ei ole muita terveydellisiä tai ravitsemuksellisia perusteita – niin myös tarve perusruokinnan rautalisälle on kasvanut.

Ainakin laskennallisesti. Käytäntö on kylläkin aivan toinen tarina.

Tilanne on filosofismoraaliseettisesti outo. Nokkosta käyttävät eniten barffaajat, jotka mainostavat ruokintaansa luonnonmukaiseksi, tarkoittaen kuitenkin pyrkimystä lajityypilliseen ravintoon. Silti he silmät hehkuen kehuvat käyttävänsä nokkosta rautalisänä, eivät lihaa – he kuitenkin syöttävät petoa.

Koira (ja ihminen) kykenee kuitenkin hyödyntämään ei-hemiraudan lähes yhtä hyvin kuin (veripohjaisen) hemiraudan. Mutta siihen tarvitaan apua C-vitamiinilta. Ja nyt tulee se koukku.

C-vitamiini kestää kohtuullisen hyvin pakastamisen ja siitä tuhoutuu enintään 25 prosenttia. Mutta C-vitamiini kestää kehnosti jauhamista, valoa, ilmaa, keittämistä ja varsinkin hidas sulatus on tappavaa.

Jotta nokkosen (ja muiden kasvissoseiden) C-vitamiinipitoisuus pysyisi mahdollisimman korkeana, niin nokkonen tulisi kuivattaa mahdollisimman pimeässä, mielellään niin nopeasti kuin mahdollista, hienontaa vain sen verran kuin on pakko, ryöpätään nopeasti vain jos on välttämätöntä ja tarjoillaan hivenen jäisenä jos on pakastettua. Kuivattu nokkonen säilytetään aina pimeässä ja viileässä.

Oleellista on kuitenkin se, että C-vitamiinilisää tarvitaan nimenomaan kasvimaailman ei-hemiraudan imeytymisen avustamisessa. Eläinpohjainen hemirauta, tuli se sitten lihasta tai maksasta, imeytyy erittäin hyvin sellaisenaankin.

Tuokaan ei riitä. On lisäksi huolehdittava B-ryhmän vitamiinien saannista, kuten myös kromin, kuparin ja kourallisen muita hivenaineiden saannista.

Nokkosessa on kolmaskin ongelma. Sen sisältämät fytaatit estävät tehokkaasti ylipäätään kaikkien mineraalien imeytymisen, mutta eniten ”kärsivät” kalsium ja rauta.

Tuoreessa nokkosessa on rautaa 4,4 mg sadassa grammassa. Joten jos nokkosta antaa raudan lähteenä, niin paljonko sitä sitten olisi annosteltava? Otetaan ääripään esimerkki, joten siitä on sitten helpompi laskea oman rekun tarvetta alaspäin.

30 kg treenattu rata-greyhound, jolla on hemoglobiini noin 220, tarvitsee normaaliruokinnassa yleisen käsityksen mukaan lisärautaa 12 – 30 mg päivässä. Kun oletetaan, että sadassa grammassa nokkosta on hiilihydraattia 1,3 %, rasvaa 0,7 %, proteiineja 5,9 %, kuitua 4,1 % ^{(lähde: Fineli)} ja mineraaleja 2,3 % ^{(lähde: Wikipedia)}, niin kosteusprosentiksi jäisi silloin 85,7.

Joten kun 100 g nokkosta kuivataan, niin jää jäljelle 14,3 grammaa, josta siis saadaan se 4,4 mg rautaa. Nopea yhteen- ja kertolasku, ja kuivattua nokkosta tarvittaisiin esimerkkimme greyhoundille noin 40 grammaa  – vajaa 300 grammaa tuoretta. Tai suuremmassa määrin vajaa sata grammaa kuivattua, eli vajaa 700 grammaa tuoretta— joks noin kolmeneljäsosa kottikärryllistä, joka päivä.

Kukin miettikööt onko tuo määrä mahdollista laittaa ruokakuppiin – meillä se 30 kg´greyhound syö talvisaikaan ehkä 800 grammaa lihaa ja kahvimukillisen, hiukan toista, kuivamuonaa – sata grammaa nokkosta on mahdollista laittaa tuohon annokseen, mutta kuidun määrä nousee samalla.

fifty-sixty tilanne, sanoisin.

Kuva: Sirpale79