Netin turuilla ja toreilla törmää säännönmukaisesti muutamaan väitteeseen. Näitä koiramaailman urbaaneja legendoja ovat esimerkiksi kasvunopeuden säätely ruokinnalla, munuaisten tuhoutuminen valkuaista syöttäessä ja että koira jopa kuolee eri ruoka-aineiden erilaisista sulamisajoista.
Takerrutaan tällä kertaa tuohon viimeiseen, vaikka jokainen noista ohjaa melkoisestikin niiden koirien ruokintaa, joiden omistajat ovat ylipäätään edes jonkin verran kiinnostuneita siitä mitä koiraansa työntävät.
Kaksi ensimmäistä olisivat tietysti koiran terveyden kannalta huomattavasti tärkeämpiä, koska niiden perusteella tuhansilta koirilta evätään yksi tärkeimmistä ravintoaineista, proteiinit.
Mutta koska miljoonat lajitoverit ylipäätään elävät kehnolla ja aika ajoin riittämättömällä proteiinien saannilla – kuivamuonateollisuus on vahva – niin murretaan (taas kerran) perustaa yhdeltä myytiltä. Sillä teoria – kaunis sana, joka meikkaa piiloon sen kuvaavimman — luulo ruoka-aineiden erilaisten sulamisaikojen aiheuttamista riskitekijöistä vaikeuttaa aivan turhaan maailman helpointa hommaa: koirien päivittäistä ruokintaa.
Koira on peto. Tarkoittaa sitä, että sen koko ruokailukalusto suusta anaaliin on rakennettu syömään kaikkea, mitä eläimestä löytyy. Nahat, luut, elimet ja lihat. Lisäksi koko systeemi on nopea. Me puhumme neljän tunnin ”läpikulkuajasta”.
Se, että koira on suden lähisukulainen – kykenevät risteytymään – sotkee myös teorisointia. Susi on lähes kissan veroinen lihansyöjä, mutta koira on vuosituhansien aikana muuttunut raadonsyöjäksi ja tunkiorosvoksi.
Paitsi, että on houkuttelevaa perustella kaiken suden kautta, niin suteen kytketyt virheluulot onnistuvat kertautumaan koiriin kytkettäessä.
Väite, että susi syö ensimmäisenä vatsalaukun, on aiheuttanut mielenkiintoisia tulkintoja koirien ruokkimiseen.
Tuo pötsin popsimisen johtopäätös tehtiin stressaantuneilla tarhasusilla, joiden käytös poikkeaa useasti huomattavan paljon villeistä sukulaisistaan. Ei huomioitu sitäkään, että se on helpoin tie saaliin sisälle.
Luonnossa susi koskee vatsalaukkuun vain pakkotilanteessa, kun muuta ruokaa ei ole saatavilla. Silti tuota käytetään edelleenkin vahvana perusteluna kaninrehujen syöttämiseen. Koska susi saattaa syödä hirvieläimen pötsin, niin koiran on saatava joka päivä kasvissoseita. Oikeasti, mikä noissa on yhteistä?
Sutta käytetään esimerkkinä myös toiseen suuntaan. Koska susi ei laidunna viljapellossa, niin koira ei tarvitse viljaa. Ei tarvitsekaan, mutta ei tuo perusteluna toimi. Susi – tai kettu – saa juuri sitä, mitä pienemmät saaliseläimet, vaikkapa jänis, on juuri syönyt. Joskus ruohoa, joskus sokerijuurikasta, joskus vehnää. Kerron uutisen. Paitsi, että koiramme syövät ruohoa, niin omat ovat lounastaneet viljapellossakin. Vetivät tuoretta orasta urakalla ja mielihalulla.
Pitkähkö alustus pohjaa yhtä asiaa. Suden vatsalaukun sisältö riippuu siitä mitä se on syönyt. Kuulostaa itsestään selvyydeltä, mutta ei ole.
Teoria erilaisten sulamisaikojen ongelmista kaatuu siihen, että susi ei valikoi pienissä saaliseläimissä mitä se syö. Koko eläin menee.
Poikkeus tulee siinä vaiheessa, kun hyvänä riista-aikana kaadetaan vaikkapa hirvi. Koska ruokaa on yllinkyllin, niin susi keskittyy ainoastaan lihaan. Siitä saadaan energia. Se on pääasiallista ravintoa. Mutta luita menee myös – eikä susi tiedä, että se saattaa ripuloida tai jopa kuolla – koska lihalla ja luulla on erilainen sulamisaika vatsalaukussa.
Ollaan kuitenkin rehellisiä. Erilaiset sulamisajat ovat ongelma vain ja ainoastaan syötettäessä luuta ja kuivamuonaa yhtä aikaa, ainakin teorian mukaan. Äärilaidan barffaajien olisi syytä jollain tukevalla tavalla perustella miten kuivamuonan sulaminen luun kanssa aiheuttaa ongelmia samalla, kun he syöttävät iloisesti luiden kanssa lihaa ja kasviksia. Ihan ilman ongelmia. Prosessointi ei muuta sulamista, se saattaa vaikuttaa sulavuuteen, joka on eri asia – ja siinäkin kypsennys parantaa.
Kerrataan miten asiat koiran sisuskaluissa tapahtuvat.
Ohutsuoli on vatsalaukusta seuraava. Se on se paikka, joka hoitaa pääosan siitä, mistä yleensä puhutaan ruuansulatuksena – eli otetaan talteen kaikki ravinteet. Se taasen edellyttää, että ruoka on sulatettuna massana happo- ja entsyymikylvyn jälkeen. Jos joukossa on kokkareita, niin ne poistetaan. Ohutsuolesta ei voida oksentaa, koska alempi mahaportti on takaiskuventtiili – toimii vain yhteen suuntaan. ainoa tapa on siis ripuloida. Mutta koska ruoka-aineilla on erilainen haponsietokyky – sulaminen – niin vatsassa täytyy siis olla jonkinlainen jonotusnumerosysteemi sille, mitä ohutsuoleen päästetään. Sulamisajat kun ovat erilaiset – pätee kaikilla lajeilla, jotka syövät erilaista ruokaa – myös ihmisillä ja koirilla.
Kun ihminen syö kyljyksen perunoilla ja tuorevihanneksilla, sekä erehtyy vielä nielaisemaan luunpalankin huolimattomasti paloitellusta lihasta, niin noilla kaikilla on erilainen sulamisaika. Me emme kuitenkaan kuole, emmekä ripuloi. Ei myöskään koira. Tästä vastaa vatsalaukku, joka siirtää alemmalle vatsaportille sulanutta massaa päästäen sitä ohutsuoleen, mutta antaa kehnommin sulaneen olla pidempään happokylvyssä. Systeemi ei siis toimi idealla ensiksi tullut ensimmäisenä lähtee. Tämän osaa meidänkin vatsalaukku, mutta koira on evoluution myötä kehittynyt tehokkaammaksi – tässäkin.
Koiran vatsalaukku on päällystetty ikään kuin verkolla. Sillä on vain yksi tehtävä. Se pyydystää kehnosti sulavat osat. Käytännössä luut. Se sitoo sulamattoman aineksen itseensä, jolloin niiden sulamisaika voi olla huomattavan pitkä. Meillä on ollut ennätys varmaan kahdeksan viikkoa, ennen kuin viimeinen maissintähkän palanen tuli pihalle – sulamattomana (maissintähkät ovat oikeasti vaarallisia, broikun luut eivät).Vatsalaukun kyky seuloa ruuasta sellaiset, jotka eivät sula normaalissa jonotuksessa (mahaportille voi etuilla vain sulaneena, muuten joutuu jonon hännille), pelastaa omistajan monelta. Se jopa mahdollistaa barffin.
Kaikki eivät sula koskaan. Sulamaton aines on vaarallinen suolistolle ja se täytyy saada poistettua ennen kuin se edes pääsee sinne. Kaikilla pedoilla on korkea riski syödä jotain, jota vatsalaukku ei kykene käsittelemään. Siksi niillä on herkkä oksennusrefleksi. Yrjötään pihalle sellainen, joka ei elimistön mielestä ole millään mittarilla käytettävää. Ihmisten oksennuskyky on samaa perua. Jos söisimme pelkkää kasvista, niin oksennuskykyä ei tarvita. Hevonen on hyvä esimerkki tästä. Se ei syö mitään sellaista, joka ei sula sen järjestelmässä. Se ei myöskään ruoki jälkeläisiään muutoin kuin imettämällä. Ruuan oksentamista ei tarvita, koska jälkeläiset siiirtyvät suoraan ruoholle. Koska hevosella ei ole koskaan ollut mitään tarvetta oksentaa, niin sille ei ole myöskään kehittynyt kykyä oksentaa. Hevonen ei osaa oksentaa, eikä sitä saa edes oksennettua, koska siltä puuttuu tarvittava refleksi.
Jos oksentaminen ei auta, ja jos pidennetty happokylpy vatsalaukussa ei auta, niin siinä vaiheessa sulamaton aines joutuu ohutsuoleen. Sieltä se poistetaan nopeimmalla mahdollisella tavalla, ripuloimalla. Se on siis elimistön viimeinen puolustusjärjestelmä. Se ei johdu siitä, että jokin aines sulaa hitaammin tai nopeammin kuin toinen, vaan että jokin ei ylipäätään sula. Ongelma ei ole kuivamuonan ja luun erilaisissa sulamisajoissa, vaan että luu ei ylipäätään sula. Ollaan annettu koiralle liikaa luuta. Sama tapahtuu niin kasvismössöjen kuin aidon lihankin kanssa. Jos joukossa on luuta, jota ei saada oksennettua tai pidemmällä aikavälillä sulatettua, niin koira ripuloi.
Joku kysyi kerran Lemmikkipalstalla, että miksi koira menee löysäksi jos antaa luuta ennen kuivamuonaa, mutta ei jos luu tarjotaan muun syömisen jälkeen. Minulta löytyi teoria tähänkin, ja on mielenkiintoista miten se on jäänyt elämään ja läpikäy meemievoluutiota muuttuen joksikin muuksi. Lainataan yhtä väitettä:
Syy siihen ettei nappulaa ja luita suositella syötäväksi yhtä aikaa on se, että nopeammin suolistossa etenevä nappulamassa työntää vielä sulamattomia luun paloja liian aikaisin eteenpäin. Näin ollen ne voivat tukkia tai rikkoa suoliston. Normaalisti, jos nappulamassaa ei suolistossa ole, luu saa sulaa rauhassa ja liian suuret palat tulevat suun kautta pois.
Vastasin aikoinaan, että yksi syy saattaisi olla, että luiden jälkeen syöty kuivamuona estää massallaan vatsalaukun harrastaman seulonnan, jolloin luut pääsevät ohutsuoleen ja siitä seuraa ripulointia. Jos luut syödään jälkeen, niin tätä ei tapahdu. Meemi on siis siltä osin alkuperäisessä muodossaan, mutta jotain ei ole oivallettu: tuolla ei ole mitään tekoa sulamisaikojen tai kuivamuonan kanssa. Vastaava onnistuu millä tahansa, jonka määrä on riittävä. Lihalla tai salaatillakin.
Oli tuossa lainauksessa toinenkin selvä päättelyvirhe. Jos ei puututa siihen, että suolistossa ei enää varsinaisesti sulateta yhtään mitään, vaan oletetaan että kyseessä on samanlaista arkikieltä kuin mahan löysyys, kun tarkoitetaan suoliston ongelmia, niin virheajattelu tulee rauhassa sulamisessa. Kun koira pureskelee – toinen paremmin, toivon mukaan suurin osa ahneemmin – ja pilkkoo ruokansa nielemistä varten, niin noin 4 -12 tunnin kuluttua omistaja ihmettelee pitäisikö kasa siivota muovipussiin ja pyrkii miettimään, että kertooko ulosteen koostumus jotain oleellista. Luiden sulamisajoissa puhutaan päivistä, välillä viikoista. Sulamisaikateorian mukaan koira pitäisi pitää paastolla luuateriaa seuraavan viikon, jotta luu saisi sulaa rauhassa; onko tässä yksi syy lisää siihen minkä takia niin monet luu/salaatti-barffia harrastavat koirat ovat liian laihoja?
Sulamisajoilla ei ole mitään merkitystä. Ruoka-aineilla on. Ja erotetaan vihdoin ja viimein yksi toinenkin asia. Raakaruokinta ei ole barffia, eikä barffin perusta saa olla luissa. Koira elää lihalla, ei luulla!
