Meillä on pääsääntöisesti vain hyviä tai normaaleja kokemuksia pentukaupoista. Koirat ovat lähteneet tavallisiin perheisiin, eikä siltä osin mitään ongelmia ole. Mutta aika ajoin asiat menevät eeppisesti perseelleen — onneksi ei edes joka vuosikymmen.
Ratalinjaisia greyhoundeja arvostellaan monesti siitä, että ne eivät ole rotumääritelmän mukaisia, että ratajalostus olisi hukannut greyhoundin tyypin. Kauneus on katsojan silmissä, samaten rotumääritelmän tulkitseminen. Voidaankin kysyä, että onko ns. geelien liioitteleva rakenne rotumääritelmän mukainen.
Lukekaa kaikki mitä saatte harrastuksestanne käsiinne. Kyselkää, haastatelkaa, kyseenalaistakaa. Mutta tärkeintä on lukea koiraa! Sen oppii ainoastaan pitämällä silmät auki. Koiran normaalitila täytyy tietää ja tuntea, selkäydintasolla. Silloin on mahdollista tunnistaa poikkeamat ja selvittää onko koirassa joku vika. Jos koiransa ”tavallisuuten” ei ole tutustunut, niin on aivan turha edes yrittää selvittää ongelmia. Silloin jäävät vaihtoehdot vähiin: lääkäri tai sosiaalinen media. Kumpikaan ei ole yhtä luotettava kuin oma tietoon, taitoon ja osaamiseen perustuva intuitio. Ja siihen intuitioon on sitten syytä luottaa – jo ennen kuin mitään näkyvää on edes olemassa.
Tämä postaus on vanhempaa perua, ja löytyy aivan väärältä päivämäärältä. Se kertoo miten Lehtonen ja huusholli palasi Irlannista Suomeen. Tämä on osa suomalaisen greyhound racingin historiaa, ja siksi ansaitsee paikkansa Katiskasta. No okei, on se ainakin minun historiaani.
Vanha tarina monille. Moneen kertaan kerrottu. Mutta laitetaan näkyviin, maailmalle. Jotakuta se voi huvittaa, osaa varmasti vahingonilosta. Voi se olla opettavakin. Vaikka ei olekaan Aisopoksen satuja. Ei tässä ole moraaliopetustakaan. Eikä eläimiä, paitsi muutama greyhound. Ja me. Eikä tämä ole satukaan. Ihan aito tapahtuma. Se kertoo siitä, miten Ruotsista matkustetaan Irlantiin. Autolla Euroopan halki. Ja miten hommat eivät ihan aina mene niin kuin suunnittelee. Koska menisi?
JormaP heitti kysymyksen vanhan blogin puolella: Miksi teorian tuntemus estää käytännön osaamisen? Ei se ehkä mennyt ihan juuri noin, mutta niin minä sen nyt tulkitsen. Tällä kertaa. Minun on helppo takertua nimenomaan kysymyksen tuohon muotoiluun. Ajattelen itse noin. Oikeamminkin, ihmettelen samaa.
Greyhound, tai englanninvinttikoira, on maailman nopein pystylähtijä ja nisäkkäiden kakkonen gepardin jälkeen. Kennelmaailmassa koirat on jaettu tyypeittäin, ainakin periaatteessa, ja Kennelliitossa kaikki vinttikoirarodut kuuluvat samaan ryhmään. Ainakin periaatteessa.
Osta pentu ainoastaan tunnetulta ja menestyneeltä kasvattajalta. Suostu ainoastaan yleisiin ehtoihin. Ja osta aina pentusi rahalla.
Greyhound racing on välineurheilua. Väite, joka saa monet takajaloilleen. Samalla tapaa kuin että Suomessa ovaaliradalla menestyvät nimenomaan ammattilaiset – pitkällä aikajänteellä. Molemmat väitteet ymmärretään väärin. Tai halutaan ymmärtää väärin. Välineurheilu ei tarkoita koirien välineellistämistä, kuten ammattilaisuus ei tarkoita suoraan ansiotoimintaa. Ansiotoiminnassakaan ei ole mitään vikaa. Kirjoitin aiheesta yli 20 vuotta sitten lyhyen ja erittäin kevyesti pintaa viistävän jutun Rakkaudesta lajiin, silti money matters. Se oli aikaa, jolloin kukaan ei tiennyt blogeista mitään.
Kävimme koirien kanssa Irlannissa ollessa Banteeran schooling-radalla, koulutusradalla. Ainahan me kävimme, vähintään viikonloppuisin. Jos jotakuta kiinnostaa tietää, niin siellä radan kastelu ja lanaus vaikuttaa 480 metrillä noin neljä kymmenystä. Puhutaan siis useammasta koiranmitasta. Tämän ei pitäisi olla uutinen yhdellekään greyhound-treenarille. Kunhan muistutin asiasta. Asioilla on tietysti kaksi puolta. Vähintään. Jos välillä kastellaan kunnolla, välillä ei, niin siitä on se hyöty, että rata ei ”suosi” aina samaa koiratyyppiä. Kastellulla, nopealla radalla pärjäävät maksiminopeuskoirat, kun taas kuivalla, raskaalla, radalla taasen nopeuskestävät. Ei puhuta turvallisuudesta. Jokaisen pitäisi muistaa se asia ulkoa. Me opimme sen asian silloin kun Nereidi rikkoi ranteensa Turun Vätin radalla. Se ei mennyt rikki tiukkojen kaarteiden takia. Se meni rikki siksi, että rata oli rutikuiva ja siinä oli kerros irtonaista, liikkuvaa hiekkaa sementinkovalla alustalla. Siperia opettaa. Kuulemma.
Evira (edit: nykyään Ruokavirasto) ohjeistaa kuluttajapuolella uutisoinnissa: Nimen pitää yksilöidä elintarvike täsmällisesti.
Ihmisillä on kautta aikain ollut petovihaa. Oikeampaa olisi kylläkin puhua haittaeläinvihasta, koska antipatiat ja tappohalut eivät kohdistu läheskään aina nimenomaan petoihin. Jokainen eliö, joka uhkaa elämäämme, omaisuuttamme tai reviiriämme saa oman osansa. Eikä uhan tarvitse olla edes aito. Pelkkä kuvitelma riittää. Osa vihasta (tai pelosta) on atavistista perua.
Jokainen kaipaa joskus neuvoja. On epävarma tai ei tiedä. Tietämättömyys tietenkin edellyttää jotain pohjatietoa, koska muuten ei tiedä, ettei tiedä. Itsestäänselvyys, mutta tuppaa monelta unohtumaan. Mikään ei ole niin varmaa ja vankkumatonta kuin väärä varmuus – joka kasvaa ja versoo tietämättömyydestä.
Ei laadukkaan penturuuan lisäksi lihaa, koska kasvaa liian nopeasti ja luusto kärsii. Liha vasta täysikasvuisena.
Koirien omistajat ja kasvattajat uhraavat aikaa monimutkaisiin teorioihin koirista ja jalostuksesta. Silti yksinkertaisin selitys on usein oikea. Siitä syystä allergia ei saa olla koskaan ensimmäinen koiran diagnoosi.
Aina silloin tällöin törmää näkemykseen, että greyhound on monikäyttökoira – pentuja käyttöön ja näyttöön. Että sillä voi harrastaa mitä mielii. Periaatteessa näin onkin, sillä kyse on vain ja ainoastaan omistajan tavoitteellisuuden ja vaatimuksien tasoista. Toiset tyytyvät vähempään kuin toiset. On kuitenkin muistettava, että greyhoundia on jalostettu satoja vuosia tuhansien vuosien käyttötarkoituksen jälkeen vain yhteen suuntaan: juoksemaan kilpaa mahdollisimman nopeasti noin 30 sekuntia.
Esittelen auliisti näkemyksiäni nettimaailman turuilla ja toreilla. Osa perustuu faktaan. Osa on päätelty faktoista. Osa on mietitty kuvitelmista. Joukossa on puhdasta näkemystä. Minulta on muutamaan kertaan kysytty hoidon ja ravitsemuksen suhteen, että eikö ole vastuutonta neuvoa näkemättä ja tuntematta eläintä. Kyllä, sitä se nimenomaan on. Sen roolin aion pitääkin, täysin vastuuttoman.
Tieto luo tuskaa. Mutta vasta sitten, kun tietää ettei tiedä. Sitä ennen menee hilpeästi hoilotellen. Jossain vaiheessa elämääni minäkin uskoin väitteeseen, että kanamunaa ei saa antaa koiralle, koska se tekee kalvon vatsalaukkuun ja estää proteiinien imeytymisen.
Kirjoittelin muutaman jutun ruokintatavoista. Ne ovat herättäneet mielenkiintoa melkein yhtä paljon kuin ajatukseni eläinlääkinnän muutamista ongelmakohdista. Mutta näyttää siltä, että yksi asia on jäänyt painottamatta. Varmasti niitä on enemmänkin, mutta tähän törmään useimmin. Mitä tehdä silloin, kun koiralle ei sairauden tai vajavuuden takia voi syöttää mitään muuta kuin vaikkapa broilerisiipiä ja riisiä? Täytyykö omistajan tuntea syyllisyyttä siitä, ettei pysty tarjoamaan rekulleen Jagsterin mielestä parasta mahdollista ravintoa?
Vastaus on yksinkertainen. Ei tietenkään kuulu.
Kuivamuonien raaka-aineet aihettavat koirille ruuansulatusongelmia, eikä hinta ole laadun tae.
Kouluissa on opetettu ravintoympyrä, mitä kaikkia ravintoaineita ihmisen on saatava päivittäisestä ruuastaan – tai edes hieman pidemmällä aikavälillä. Koiralla tämä ympyrä on hieman erilainen.
Allaoleva lainaus kommentti, jonka nimimerkki juho26v tipautti merkintään Sädekehää ja välittämistä eräässä blogin historian vaiheessa. Tuo on niin vahvasti asennoitunut väite, että se on syytä ottaa omaksi merkinnäkseen. Ainakin pintapuoliseen tarkasteluun.
Galgoja ei tapeta julmasti polttamalla ja hirttämällä Espanjassa. Väitetyt määrät ovat myös tyypillistä espanjalaista liioittelua. Suomeksi valehtelua, jota rescue tukee.
Ihmiset ovat vieraantuneet luonnosta, koska aito elämä on erilainen kuin videoidut dokumentaarit.