Koirilla on dopingvaroajat harrastuksissa. Liittojen välillä on eroja varoaikalistoissa ja Kennelliitto on tiukin doping-vaatimusten suhteen. Tiukkuus löytyy kuitenkin vain säännöistä, ei toiminnassa.
Blogi koiraharrastuksen ja koiran kasvatuksen arjesta, sekä motivaatiosta tai sen puutteesta.
Meillä opettelee uusi sukupolvi jumppapallon käyttöä. Ne, joiden mielestä se on kivaa, muuttuvat addikteiksi yhden kokeilun jälkeen. Tolkkua ei ole ja jos sitä ei ihmisen puolelta keskeytä, niin puuhaavat itseltään jalat alta. Se on nimittäin kaikessa helppoudessaan päättömän raskasta. Kultainen perussääntö on, että sitä treenataan mitä tarvitaan ja pikajuoksijoilla jumppapallon kanssa könyäminen on siinä rajoilla, mutta palvelee lihasvoimaa ja nimenomaan lähtönopeutta. On siitä muutakin etua, koiralle ja suoritukselle.
Leikin hieman iPadin kanssa. Oikeammin kokeilin onko siitä videoeditointiin kuten mainostetaan. On siitä, erittäin huomattavan yksinkertaisiin projekteihin. Eli käytännössä ei ole. Vuonna 2013 olimme greyhound racingissä käytännössä voittamattomia. Pari kertaa jäimme kakkoseksi, mutta ne olivat tilastotappioita. Heinäkuun alussa juostiin Oulun Virpiniemen radalla 520 metrillä greyhoundien Suomen Mestaruudet – kummallekin sukupuolelle oma. Veimme molemmat. La Tua Cantante paransi (taas) matkan RE:tä voittaen nartut ja sen emän täysveli Zefyros vei urosten mestaruuden erinomaiselle ajalla. On meillä ollut parempiakin päiviä, mutta ei montaa.
Tuulen koirat on (oli, se foorumi ei kestänyt aikaa) vinttikoiraorientoitunut foorumi. En ole enää aikoihin roikkunut siellä, koska ainakin aikoinaan siellä oli hyvinkin omituinen moderointikäytäntö – sellainen kotiinpäin vetävä – mutta se lienee kuitenkin netin suurin suomenkielinen vinttikoirayhteisö.
Ei, nyt ei ole kyse koira jahtaa kissaa videosta. Eikä raflaavammasta kissa jahtaa koiraa. Earth Unplugged kuvasi huippulaatuista slow motion videota greyhoundin laukasta ja sitä verrattiin gepardin liikkumiseen. Gepardihan kykenee parhaimmillaan optimiolosuhteissa noin 100 km/h vauhtiin – käytännössä maastossa ei noin lujaa päästä – ja greyhound taasen myöskin optimilosuhteissa päälle 80 nopeuteen; kummassakin puhutaan siis normaalia nopeimpien huipuista, ei tyypillisestä nopeudesta.
Turku Classic on kauden ainoa greyhoundien pitkän matkan klassikko, ja Turun Metsämäessä taivallettavaa matkaa 0n 785 metriä. Vuoden 2013 koitosta sponsoroi Vetman.
Koirarotujen jalostusta ei pilannut koiranäyttelyt, vaan että siitoseläimiä ei enää valikoitu. Roduista tehtiin samanlaisia.
Greyhound vastaan Mazda on niin eilispäivää. Mutta mitä sitten, kun laitetaan ihminen, tai pari miestä, keskimatkan kopeille juoksemaan pyöreät 90 metriä ja greyhoundit starttaavat lyhyen 275m matkan kopeilta? Eeppinen kilpailu, se siitä tulee.
Sen jälkeen kun Laura (La Tua Cantante) voitti Finnish Greyhound Derbyn, eli maan suurimman arvokilpailun, niin se sai ihan itse valita mitä se halusi palkinnoksi. Pienten tulkkausongelmien jälkeen tulimme siihen tulokseen, että se vaatimalla vaati itselleen uuden jumppallon – vipukat kun rikkoivat vanhan. Ja senhän se tietenkin sai.
Minulta kysytään säännönmukaisesti, että miksi Nordicin greyhoundit pärjäävät. Miksi me olemme vuosi toisensa jälkeen Suomen huipulla.
Rata-greyhoundit ovat Irlannissa iso kilpailulaji ja tärkeä maatalouden sivuelinkeino.
Minkään muun rodun ruokintaa ja ravitsemusta ei ole rotutasolla tutkittu yhtä paljon kuin greyhoundien. 1900-luvun puoleen väliin asti sekarotuiset olivat hyvinkin edustettuja, ja toki labrabeagleistä löytyy paljon. Suomalaisia valjakkoja on tutkittu myös jonkun verran, mutta niilläkin varsinaiset tutkimukset jäävät kouralliseen. Greyhoundien käyttöä tutkimustyöhön helpotti amerikkalainen suljettu kilpailusysteemi. Muutamalla sopimustreenarilla olivat kaikki koirat radalla, ne asuivat samanlaisissa kenneleissä, syötettiin samalla tavalla, hoidettiin samalla tavalla ja kilpailutettiin samalla tahdilla – jenkkiläistä tehokkuuta parhaimmillaan ja pahimmillaan. Mutta se antoi hyvän pohjan ruokintatutkimuksille, päinvastoin kuin yritykset seurata kotikoirien ruokintaa.
Coursing on maailman vanhin koiraurheilu. Coursing käännettynä tarkoittaa juoksemista tai juoksuttamista, ja nimenomaan koiraa elävän riistan perässä. Coursing yhdistetään yleensä greyhoundeihin, mutta sitä voi, ja ollaan harrastettu, kaikilla muillakin roduilla ja koirilla, jotka ylipäätään ajavat elävää riistaa näköyhteydellä. Varsinainen kilpacoursing taasen on ollut käytännössä greyhoundien heiniä. Espanjan galgoilla tosin coursingia harrastetaan nykyään, mutta galgo on enemmänkin greyhoundin espanjalainen muunnos, joka on eriytynyt omaksi rodukseen.
Coursingin historia on yhtä pitkä kuin greyhoundinkin. Voitaisiin jopa sanoa, että yhtä pitkä kuin ihmisenkin. Metsästysaseet eivät olleet tarpeeksi tehokkaita, joten ihmisen oli käytettävä koiria. Osan tehtävä oli jäljittää ja pysäyttää saaliseläin, osa jäljitti ja ajoi saaliin metsästäjälle. Osa taasen jäljityksen jälkeen osoitti saaliin paikan. Kaikissa tapauksissa metsästäjän oli kuitenkin itse saatava eläin hengiltä, useimmiten tehottomilla ja epätarkoilla aseilla. Siksi metsästykseen kehittyi huomattavan aikaisin täsmäaseita. Käytettiin eläimiä, jotka kykenivät saamaan saaliin kiinni ja hengiltä. Nämä eläimet ovat kautta aikain olleet kalliita ja arvostettuja, nimittäin haukka ja greyhound, ja muutama muu vinttikoira.
Greyhoundeilla ehkä yleisin tapa treenata on vetoharjoittelu. Joko koiraa huudetaan ihmiseltä ihmiselle matkalla x toistoilla y, joiden välissä on palautumisaika z. Tai sama käsivieheelle.
Greyhound on jalostuksellisesti nopea rotu, josta saa treenaamisella vielä nopeamman kilpakoiran.
Ratagreyhoundeilla on muutamia kirjoittamattomia sääntöjä tai tapoja. yksi sellainen on, että kun keskenkasvuinen aloittaa ratatreeninsä, niin viimeistelyssä tulee usein kiire, koska kauden lopussa oleva Junior Derby painaa päälle. Se on ikäkausikilpailu kaudella kaksi vuotta täyttäville. Suomeksi tämä tarkoittaa sitä, että nuorten kanssa kuuluu opetella rataa huolellisesti sekä pitkään, ja antaa koirien aikuistua rauhassa.
Ratalinjaisia greyhoundeja arvostellaan monesti siitä, että ne eivät ole rotumääritelmän mukaisia, että ratajalostus olisi hukannut greyhoundin tyypin. Kauneus on katsojan silmissä, samaten rotumääritelmän tulkitseminen. Voidaankin kysyä, että onko ns. geelien liioitteleva rakenne rotumääritelmän mukainen.
Greyhound on monellakin tavalla esimerkki äärijalostuksesta. Sen takia monet rodun ominaisuuksia tai suorituskykyä kuvaavista arvoista ovat myös äärimmäisiä.
OAKS on greyhoundeissa narttujen kilpailu, mutta sama pätee hevosissa esimerkiksi tammoille. Niitä on eri ikäluokille, matkoille, radoille jne., mutta maan se nimenomainen kaikille nartuille avoin kilpailu eli OAKS on yleensä…
Derby on yleensä arvostettu klassikkokilpailu. Missään ei ole kuitenkaan määritelty millainen kilpailun täytyy olla, että siitä voidaan käyttää nimeä Derby. Mutta yleensä - tosin ei aina - kilpailun järjestäjillä on…
Kautta aikain koira- ja vinttimaailmassa treeni on ajettu kahteen eri tyyliin. Lyhyillä vedoilla tehdään nopeita sprinttereitä ja parannetaan anaerobista kykyä. Fillarilenkeillä taasen rakennetaan aerobista, pitkäkestoista kestävyyttä. Näinhän asia periaatteessa on, mutta kestävyyden rakentaminen pitkillä lenkityksillä vaatii melkoista viitseliäisyyttä omistajilta, kunnosta puhumattakaan. Sillä aika iron man saa olla, että kestävän koiran kävelylenkeillä väsyttää – polkupyörällä toki onnistuu.
Greyhound, tai englanninvinttikoira, on maailman nopein pystylähtijä ja nisäkkäiden kakkonen gepardin jälkeen. Kennelmaailmassa koirat on jaettu tyypeittäin, ainakin periaatteessa, ja Kennelliitossa kaikki vinttikoirarodut kuuluvat samaan ryhmään. Ainakin periaatteessa.
Greyhound racingissä koira juoksee ilman ihmisen vaikutusta. Toki ihminen ohjaa viehettä, mutta sen enempää koiriin ei vaikuteta. Treenari ei juokse vierellä ja kannusta, ei sanoilla eikä raipalla. Jos koira ei halua juosta, niin se ei juokse. Mutta kuten yleensäkin koirat, niin myös greyhound on viettiensä orja. Sille toiminnon laukaiseva tekijä on saaliinomaisen hahmon liike. Ja kun se ajaa, niin se ei näe eikä kuule mitään muuta. Se antaa kaikkensa.
Greyhound racing on välineurheilua. Väite, joka saa monet takajaloilleen. Samalla tapaa kuin että Suomessa ovaaliradalla menestyvät nimenomaan ammattilaiset – pitkällä aikajänteellä. Molemmat väitteet ymmärretään väärin. Tai halutaan ymmärtää väärin. Välineurheilu ei tarkoita koirien välineellistämistä, kuten ammattilaisuus ei tarkoita suoraan ansiotoimintaa. Ansiotoiminnassakaan ei ole mitään vikaa. Kirjoitin aiheesta yli 20 vuotta sitten lyhyen ja erittäin kevyesti pintaa viistävän jutun Rakkaudesta lajiin, silti money matters. Se oli aikaa, jolloin kukaan ei tiennyt blogeista mitään.
Kävimme koirien kanssa Irlannissa ollessa Banteeran schooling-radalla, koulutusradalla. Ainahan me kävimme, vähintään viikonloppuisin. Jos jotakuta kiinnostaa tietää, niin siellä radan kastelu ja lanaus vaikuttaa 480 metrillä noin neljä kymmenystä. Puhutaan siis useammasta koiranmitasta. Tämän ei pitäisi olla uutinen yhdellekään greyhound-treenarille. Kunhan muistutin asiasta. Asioilla on tietysti kaksi puolta. Vähintään. Jos välillä kastellaan kunnolla, välillä ei, niin siitä on se hyöty, että rata ei ”suosi” aina samaa koiratyyppiä. Kastellulla, nopealla radalla pärjäävät maksiminopeuskoirat, kun taas kuivalla, raskaalla, radalla taasen nopeuskestävät. Ei puhuta turvallisuudesta. Jokaisen pitäisi muistaa se asia ulkoa. Me opimme sen asian silloin kun Nereidi rikkoi ranteensa Turun Vätin radalla. Se ei mennyt rikki tiukkojen kaarteiden takia. Se meni rikki siksi, että rata oli rutikuiva ja siinä oli kerros irtonaista, liikkuvaa hiekkaa sementinkovalla alustalla. Siperia opettaa. Kuulemma.
Kuonokoppa on mielenkiintoinen vekotin. Osa pitää kuonokopan käyttöä suurimpana syntinä mitä maailma päällään kantaa. Greyhoundeilla sitä kuitenkin pidetään pääsääntöisesti normaaliin ulkoilupukeutumiseen kuuluvana varusteena siinä kuin kaulapantaa, talutinta ja kävelyttäjän kenkiä.
Aina silloin tällöin törmää näkemykseen, että greyhound on monikäyttökoira – pentuja käyttöön ja näyttöön. Että sillä voi harrastaa mitä mielii. Periaatteessa näin onkin, sillä kyse on vain ja ainoastaan omistajan tavoitteellisuuden ja vaatimuksien tasoista. Toiset tyytyvät vähempään kuin toiset. On kuitenkin muistettava, että greyhoundia on jalostettu satoja vuosia tuhansien vuosien käyttötarkoituksen jälkeen vain yhteen suuntaan: juoksemaan kilpaa mahdollisimman nopeasti noin 30 sekuntia.
Ratalinjainen greyhound on äärimmäinen koira. Triviaali data kertoo kuinka ihmeellisestä eläimestä on kyse.
Jos koira tekee täydellisen suorituksen radalla, voitti se tai ei, niin sen ainoa informaatio treenarille on, että kaikki on kunnossa – tai paremmin kuin muilla. Mutta kaikki poikkeuksellinen kertoo jostain ongelmasta. Useimmiten kysymys on aika tyypillisistä asioista, ja poikkeaman tapahtumapaikka radalla sekä mitä koira teki, antaa jo itsessään vahvan viitteen siitä, mikä on ongelman aiheuttajana. Erinomaista treenaria ei tunnista nopeasta koirasta, siihen ei tarvita kuin geneettinen lahjakkuus, vaan hänen kyvystään löytää ja ratkaista ongelmat.
Kävelyttämistä ja polkupyörälenkkejä on pitkään pidetty tehokkaimpana tapana treenata kestävyyttä. Ainakin niiden parissa, joilla on huomattavan pitkä historia greyhound racingissä tai ovat siirtyneet greyhoundeihin esimerkiksi whippetien kautta. Kävelyttämisen ja ravauttamisen hyöty – aerobinen treeni – on kuitenkin kyseenalaistettu jo pitkään. Varsinkin niiden treenareiden suunnalta, jotka ovat kokeilleet kumpaakin tapaa: anaerobisempaa vetoihin perustuvaa sekä aerobisempaa kävelyttämistä.
Kun koira on lopettanut kiivaimman nopeuskasvunsa, niin aloitetaan ratakoulutus. Tosin mitä kauemmin malttaa odottaa, niin sitä pienempi on loukkaantumisriski koulutusvaiheessa. Ratakoulutus on pääsääntöisesti helppo tehdä, ja siksi onkin täysin mystistä, miksi niin monella se jätetään itseasiassa tekemättä. Jos itse ei vielä osaa, niin koiran kasvattajan velvollisuus on hoitaa se.
© sir Rupert Mackeson
Coursing, The Pursuit of Game with Gazehounds
Jakke Lehtosen lisäyksin ja määrätyin muutoksin.
Irlantilainen coursing voidaan jakaa kahteen ajanjaksoon: ennen ja jälkeen 12.9.1916. Silloin lordi Sefton NCC:n, National Coursing Club, kokouksessa ilmoitti irlantilaiselle delegaatiolle, että pitkällisen pohdinnan jälkeen komitea oli päättänyt antaa irlantilaisille päätäntävallan coursingasioissa Irlannissa. Pian tämän jälkeen perustettiin Clonmelissä Irish Coursing Club.
(lisää…)
Nuoren koira alkukausi on kriittistä aikaa. Kilpailukauden pituuden, oikeammin lyhyyden, takia puhutaan käytännössä aika loppukeväästä ja alkukesästä. Täysin riippumatta koiran syntymäajasta. Treenarit ovat odottaneet koko talven kauden alkamista, ja talvisen kunnonrakennuskauden jälkeen – joka useimmiten puheista riippumatta ajoittuu huhtikuulle – niin treenareiden kuin koirienkin akut ovat täydessä latingissa. Into on hirivittävä, halu tehdä voittaa usein jopa järjen. Alkukaudella voidaan nopeasti tuhota koira, sen nupuillaan oleva ura sekä tuoreen treenarin polttava into. Voi käydä toisinkin. Leivotaan uusi supersankari, suurvoittaja. Laji saa uuden treenausgurun, jonka maine, vastoin yleistä luuloa ja julkisuuskuvaa, lepää täysin koiran kykyjen varassa. Eivätkä nuo kyvyt yleensä johdu treenaustaidoista, vaan niistä huolimatta.
Ruokinta on eräs suurimpia mielipiteitä jakavia asioita greyhoundin treenauksessa ja hoidossa. Tyylejä ja teorioita on yhtä paljon kuin ruokkijoitakin, ja joskus noiden teorioiden takana on ihan faktaakin. Useimmiten kylläkin luuloa, folklorea ja väärinymmärryksiä. Urheilukoirien ruokintaa, pääosin nimenomaan greyhoundeilla sekä rekikoirilla, on jossain määrin tutkittu. Vaikka nuo kaksi ovatkin eniten tutkittuja, niin silti ruokinta ylipäätään on lähes valkoista aluetta koiranhoidon kartassa. Teolliset valmistajat mainostavat tutkittuja ruokiin, mutta tosiasiassa niiden takana ei ole suuremmin tieteellisiä kriteerejä täyttäviä tutkimuksia, vaan lähinnä käyttäjäkokemuksia sekä johtopäätöksiä viitteistä.
Selko-KATISKA: Selkokielinen versio