Sisäloiset ovat koiraharrastajien, varsinkin kasvattajien, keskuudessa vähintään yhtä suosittu keskustelun aihe kuin ulosteen koostumus. Asia, jota harrastukseen vihkiytymättömien on hankala ymmärtää. Jokaisella koiralla on matoja, sisäloisia. Määrät vaihtelevat vaikeasti löydettävistä munista aina täyteen aikuismuotojen invaasioon, mutta siellä ne silti piileskelevät.

Sisäloiset aiheuttavat jonkun verran terveydellisiä ongelmia, mutta pääsääntöisesti ne ovat kohtuullisen harmittomia, ainakin niin kauan, kun eivät pääse totaalisesti villiintymään. Koiralla ja sen sisäloisilla on eräänlainen symbioottinen suhde, kuten ylipäätään isännillä ja loisilla. Jos ei aina aivan symbioosi, niin ei normaali loinen kuitenkaan isäntäänsä tappaa yritä – se olisi itsemurha.

On arveltu, että satojen tuhansien vuosien aikana (luultavammin paljon kauemmin) koira on oppinut sietämään loisiaan ja hyödyn se saa vahvistamalla matojen kautta saaduilla ikään kuin mikroinfektioilla omaa puolustuskykyään. On heitetty ajatuksena ilmaan, että liioilla madotuksilla – merkityksessä huomattavan vähän matokuormaa suolistossa – ollaan aiheutettu osa allergioista ja yliherkkyyksistä.

Ehkä, ehkä ei ja oma mielipiteeni on, että moinen yleinen immuniteetin tappava degeneroituminen johtuu aivan muusta kuin matolääkkeistä. Siitä saadaan kiittää jalostusta.

Maailmalla on sisäloisia, jotka tappavat jollain aikavälillä koiran, mutta Suomen oloissa puhutaan tilanne on helpompi: vastaan tulee pääsääntöisesti suolinkaisia, hakamatoja ja harvemmin leveää heisimatoa eli lapamatoa.

Suolinkainen on käytännössä harmiton aikuiselle koiralle, mutta aivan pikkupennun se saattaa villiintyessään tappaa. Osaksi se heikentää yleiskuntoa käyttäessään suolistossa olevia ravinteita ja välillä suolinkainen saattaa aiheuttaa ulkoisilta oireiltaan parvon tyyppisen sairauden, jossa kyse on suoliston seinämien vahingoittumisesta johtuva suolistobakteerien aiheuttama raju yleistulehdus. Sama voi tapahtua madotuksessa, kun suuri matomassa kuolee kertalaakista. Ero parvoon tulee siinä, että nopeasti aloitettu antibioottikuuri pelastaa koiran jos syy on madoissa, mutta parvoon ei virustautina lääkettä ole. Joskus harvoin suolinkainen voi tappaa pikkupennun (tai kääpiörotuisen) puhtaasti tukkimalla suolen.

Hakamatoa on periaatteessa kahta eri kantaa, pohjoista ja eteläistä. Eteläinen on häijympi, eikä sitä meidän leveysasteillamme normaalisti esiinny. Hakamato on melkoinen peto, suu täynnä teräviä hampaita. Se pureutuu kiinni suolen pintaan ja käyttää verta hyväkseen. Pahoissa hakamatotartunnoissa koira sairastuu vaikeaan anemiaan ja saattaa jopa menehtyä siihen, sillä ei puhuta mistään millilitrojen hukasta, vaan isoa haavaa vastaavasta verihävikistä. Meikäläinen kanta ei ole aivan noin ilkeää, mutta veriarvoihin sekin kykenee vaikuttamaan. Välillä hakamatotartunta oireilee ihossa kuten kapi, mutta ero tule siinä, että madotus parantaa hakamadoista johtuvan ihotulehduksen, mutta ei kapia.

Leveä heisimato ei tee paljoakaan hallaa, mutta vie hieman ravintoaineita aiheuttaen laihtumista ja pitkällä aikavälillä hukkaa B12-vitamiinia, joka taasen johtaa anemiaan. Leveä heisimadon tekee hankalaksi sen vaikea häätäminen. Lääkkeet kyllä löytyvät, mutta vaaditaan niin iso annos (8x paratsikvanteelia), että lapamato ei kausimadotuksissa häviä.

Sisäloisista on kuitenkin selvästi mitattavaa haittaa, ja niiden hyöty on pelkkää ajatusleikkiä, joten on vaikea löytää rationaalista syytä olla madottamatta koiraa säännöllisesti. Tanskassa siirrettiin matolääkkeet reseptille, ja madotus voitiin tehdä vain ulostenäytteiden perusteella. Syynä oli lääkkeille vastustuskykyisen loiskannan kehittyminen. Samaa on vaadittu Suomeenkin. Unohdetaan vain kaksi asiaa. Tanskassa ongelman aiheuttivat sika- ja hevosteollisuus, eikä koirien madotuksilla ollut osaa eikä arpaa resistenssin kannan kehittymiseen, eikä ylipäätään käytännönkään tasolla matohäätöön. Suomestakin on tavattu hevosilla lääkeresistenssejä kantoja, ja siinäkin asiassa saavat tallit syyttää aivan itseään: hevosia alimadotetaan koko ajan rajusti. Jos jatkuvasti madotuksen jälkeen jätetään henkiin muutama vahvempi matonen jatkamaan sukuaan, niin ei siinä kohta ivermektiini enää tehoakaan. Tuolla perusteella  koiramaailman pitäisi alkaa kuljettamaan lääkärille vähintään kolmea ulostenäytettä saadakseen laajakirjoiset matolääkkeet? Koirilla ei käytännössä resistenssejä kantoja ole, ja se johtuu muutamasta syystä verrattuna vaikka hevosiin:

• koirat käytännössä aina ylimadotetaan painon suhteen
• synnyttävät ja imettävät nartut madotetaan tehokkaasti
• yleisimmin käytetään laajakirjoisia lääkkeitä, ei pelkästään aikuismuotoja tappavia

Kantava narttu on aina avainasemassa, sillä se tartuttaa jälkeläisiinsä jo kohdussa ensimmäiset loiset. Osa munista jää elimistöön horrostilaan, eikä niitä kyetä millään lääkkeellä häätämään. Noin tiineyden 42. vuorokaudella nartun oma hormonitoiminta herättää munat, jotka päätyvät istukan kautta pentuihin ja tartunta on tapahtunut. Seuraava tartunta tapahtuu synnytyksen jälkeen maidon kautta. Kolmas tartunta-aalto tulee ulkokautta pentulaatikossa emän siivotessa ja nuollessa pentujaan. Jotta jokainen ”tartuntatapahtuma” saataisiin minimoitua, niin emät ja myöhemmin pennut on madotettava rutiinisti ja huolellisesti – ilman poikkeuksia ja ilman mitään uskomuksia matolääkkeiden haitallisuudesta.

Törmäsin mielenkiintoiseen tutkimukseen tiineys- ja imetysajan ravinnosta suhteessa sisäloisiin. Tosin koe oli tehty rotilla, mutta tulos oli ajatuksia herättävä. Rottaemoihin tartutettiin nippostrongylus brasiliensis eli tutummin tunnettu rotan matona. Naaraille annettiin erilaiset määrät raakaproteiinia sekä energiaa ja katsottiin mitä tapahtuu loisinfektiolle. Havaittiin, että saadulla energialla ei ollut merkitystä, mutta proteiinilla kylläkin. Jos proteiinin saanti oli niukkaa, niin matoinfektio paheni, mutta jos annettiin enemmän raakavalkuaista, niin matojen määrä oli vähäisempi (Sakkas ym. 2011¹). Hyvä kysymys onkin, että miksi. En tiedä. Ehkä siksi, että osa raakaproteiinista ei koskaan sula, vaan se joutuu paksusuoleen bakteerien ravinnoksi. Ehkä se vahvistaa luonnollista bakteerikantaa niin paljon, tai muuttaa ylipäätään suoliston olosuhteet sellaisiksi, että madot eivät viihtyneet. Pointti on kuitenkin siinä, että kun kantava ja imettävä emä tarvitsee muutenkin korkeampaa proteiinia ravinnossaan, niin mikäs sen mukavampaa jos samalla saataisiin pidettyä sisäloiset kurissa – alkaa käydä vähiin perustelut pitää nartut alhaisella proteiinilla.

1. Panagiotis Sakkas, Jos G. M. Houdij, Leigh A. Jones, Dave P. Knox, Ilias Kyriazakis: Dietary protein and energy supplies differentially affect resistance to parasites in lactating mammals. British Journal of Nutrition 28 October 2011 106: 1207-1215[↩]