Lapamato eli virallisemmin leveä heisimato (Diphyllobothrium latum) on ehkä kalaa ruokinnassaan käyttävien raakaruokkijoiden suurin yksittäinen pelonaihe. Suomalaiset ovat ilmeisesti saaneet jo äidinmaidossaan terveen varovaisuuden leveää heisimatoa kohtaan, mutta eivät selvää faktatietoa lapamadon uhasta. Se yleensä tiedetään, että järvikalat ovat riski, mutta siihen se jääkin. Tietämättömyys ei ole mikään yllätys, sillä vaikka lapamato Järvi-Suomessa entisinä aikoina jonkinlainen terveysriski olikin, niin nykyään se on enemmänkin osa katoavaa kansanperinnettä. Tuskin kukaan tuntee ketään jolla olisi lapamato ollut, ja se onkin harvinaistunut niin paljon, että alkaa olla jo lähes sukupuuton äärellä.

Lapamato on kaikkien nisäkkäiden sisäloinen. Se voi siis tarttua mihin tahansa eläimeen, joka syö sen väli-isäntänä olevan kalan, mukaan lukien tietysti ihminen ja koira. Suurin osa sisäloisista tarvitsee väli-isännän, kuten myös lapamato. Lapamato ei siis voi tarttua aikuismuodon munimista madoista tai sen jaokkeista, kuten esimerkiksi suolinkainen pystyy, joka ei tarvitse väli-isäntää. Lapamadon elinkierto onkin jossain määrin monimutkainen, ja se selittää osaltaan myös miksi merikaloista ei lapamatoa voi saada ja miksi makean veden kaloista osa on riskialttiimpia kuin toiset.

1. Aikuinen lapamato munii munan, joka joutuu vesistöön. Niistä kuoriutuu ripsitoukkia. Kaksi äyriäissukua, Diaptomus ja Cyclops ,taasen syövät ripsitoukkia. Ne ovat hankajalkaisia äyriäisiä ja kooltaan millin osista viiteen milliin.
2. Niiden sisällä ripsitoukka kehittyy varsinaiseksi ensimmäisen asteen toukaksi (proserkoidi). Äyriäiset ovat siis ensimmäinen väli-isäntä eikä mikään muu ripsitoukkia syönyt kelpaa varsinaisen toukkamuodon kehittymiseen. Järvivettä voi siis juoda mielin määrin jos vaan veden laatu sen sallii. Samasta syystä lapamatoa ei löydy merikaloista. Vaadittavia äyriäisiä elää vain makeassa vedessä.
3. Pikkukala syö vuorostaan äyriäisen, jonka jälkeen ensimmäisen asteen toukat pääsevät siirtymään kalan suolistosta sen lihaksistoon ja kehittyvät siellä toisen asteen lihastoukiksi (pleroserkoidi). Pieni äyräiäisiä ja muuta planktonia syödä kala on siis toinen väli-isäntä.
4. Ravintoketju jatkuu ja petokala syö pikkukalan. Silloin toisen asteen lihastoukat pääsevät sen suolistosta lihaksistoon odottamaan petokalan syöntiä. Tässä vaiheessa toukat ovat kapeita ja valkoisia, pituudeltaan 5 – 20 mm. Tämä vaihe ei ole välttämätön lapamadon toukalle, mutta ei myöskään estä sitä.
5. Varsinainen pääisäntä eli nisäkäs pyydystää petokalan ja saa sen kypsentämättömästä lihasta lihastoukkia, jotka kiinnittyvät ohutsuolen seinään ja kasvavat kuukauden aikana täysikasvuisiksi. Tartuntatie on vaikea, eikä lapamadon onnistu läheskään aina tarttumaan. Siksi yleensä löytyy vain yksi lapamato, mutta useammankin tarttuminen on täysin mahdollista. Lapamato voi elää jopa 20 vuotta ja sinä aikana se munii tuhansittain munia, jotka taasen osaltaan joutuvat (makeaan) vesistöön ja kierto alkaa uudestaan alusta.

Oireet

Lapamato on kaikesta huolimatta kohtuullisen vaaraton, kuten kaikki suolistoloiset, jotka ovat oppineet elämään isäntäeläimen kanssa. Niin loinen kuin onkin, niin se ei halua tappaa isäntäänsä, vaan hyötyä siitä. Petoloiset ja väärään isäntään joutuvat, kuten vaikka ketun heisimato, ovat oma tarinansa.

Useimmiten lapamato on lähes oireeton. Se saattaa aiheuttaa löysyyttä ja vatsakipuilua sekä painon alenemista. Koska se kilpailee samoista ravintoaineista isäntänsä kanssa, niin pitkällä aikavälillä lapamato saattaa aiheuttaa aliravitsemusta. Yleensä se on kuitenkin lievää terveillä yksilöillä. Koirilla lapamatotartunta saattaa näkyä vaikkapa hoikkuutena ja kehnona turkkina.

Ihmisillä on kuitenkin kerrottu lapamadon aiheuttavan myös kroonista päänsärkyä ja migreeniä. Koirilla moisten oireiden havaitseminen on mahdotonta.

Lapamadon varsinainen haitta on, että se heikentää B₁₂-vitamiinin hyödyntämistä, joka johtaa pitkällä aikavälillä pernisiöösiin anemian. Siinä punasolut eräällä tavalla turpoavat, mutta niiden hemoglobiini vähenee. Pahimmillaan se johtaa kuolemaan, jos tilaa ei mitenkään hoideta.

Miten välttää

Lapamadon välttämisen perusohje on olla syömättä raakaa järvikalaa. Jos kypsentää +56 °C, niin toukat ovat hengettömiä. Pannulla paistaessa se tarkoittaa 700 g kalan palalle 10 minuutin paistoaikaa. Savustuksessa kala on kypsennettävä kokonaan. Periaatteessa myös suolauksella saa toukat tapettua, mutta kala pitää olla niin läpisuolattu sen verran suurella suolamäärällä, ettei moista kykenisi enää syömään – suolaus ei siis ole vaihtoehto.

Raakakypsytys ei tuhoa leveän heisimadon toukkia. Joten kypsytys sitruunan mehulla tai graavaamalla ei auta.

Jos haluaa antaa koiralleen raakaa kalaa, niin silloin pakastaminen on paras vaihtoehto. Muistisääntöinä voi pitää:

• -10 °C kolme päivää tai -18 °C 1 kg:n kala 8 tunnin ajan ja 4–5 kg:n kala 24 tunnin ajan. Pikkupakkasilla avannon viereen jätetyt pikkukalat ja rääppeet eivät siis ole koiralle välttämättä turvallisia vain siksi, että ne ovat jäätyneet

Mädin suhteen pätevät samat pakastusohjeet.

Kaloissakin on eronsa. Ahven, hauki, made ja kiiski ovat riskialttiimpia, myös taimenista on löydetty lapamadon toukkia. Tiettävästi lahnassa ja lohessa ei lapamatoa ole. Myös siika ja muikku ovat turvallisia. Joissain lähteissä kylläkin tarjotaan myös muikkua riskialttiiksi, mutta se ei pitäne paikkaansa.

Kun kuitenkin

Jos tiettävästi järvikalaa raakana syönyt Karjalan suunnalla elävä koira on jatkuvasti löysänä tai sillä on muita selittämättömiä vatsaoireita, se ei liho, on väsynyt ja haluton eivätkä tavalliset matohäädöt auta, niin lapamatoa kannattaa harkita vaihtoehtona, vaikka sitä ei enää paljoa Suomen järvissä esiinnykään. Ihmisillä lapamadon jaokkeita harvemmin löytää, paitsi ripulin yhteydessä, koska ne sulavat suolessa, mutta koirilta niitä saattaa löytää helpommin. Silloin diagnoosi on helppo. Muutoin on otettava useampi ulostenäyte ja yritettävä löytää munia. Samaten jos koiralla havaitaan anemiaa, joka liittyy B12-vitamiinin puutteeseen, niin leveä heisimato on aina mukana arvailuissa.

Lapamadon häätäminen on helppoa, mutta kohtuullisen kallista. Siihen tarvitaan normaaliin nähden kahdeksankertainen annos pratsikvanteelia eli käytännössä vain Droncit on vaihtoehtona. Yhdellä pienellä koiralla se tuskin ajaa ketään konkurssiin, mutta jos käsissä on tusina jättiä, niin kantaessaan muovikassillista matolääkkeitä kotiin lompakko tuntuvasti kevyempänä, niin ajatuksissa saattaa häälyä miete, että ehkä sittenkin olisi kannattanut olla einen huolellisempi.

Koska iso annos pratsikvanteeli on ainoa, joka häätää nimenomaan leveän heisimadon, niin tavalliset perusmadotukset millä tahansa tuotenimellä ja vaikuttavalla aineella ei auta. Törmään usein luuloon, että koska koira on madotettu Axilurilla, joka häätää heisimatoja, niin eläimellä ei voi olla leveää heisimatoa eli lapamatoa. Luulo on valitettavasti väärä. Axilur häätää taenia-suvun heisimatoja ja leveä heisimato on aivan eri heimoa nimestään huolimatta.

Kalojen muut madot

Aina välillä törmää väitteeseen, että lapamadon näkisi silmin kalaa perattaessa. Valitettavasti ei näe. Yleensä kyse on kalojen muista loisista, kuten haukimadosta, joka on näyttää lapamadolta ja kalalle onkin sellainen. Mutta vain kalalle. Yksikään ei tartu ihmiseen eikä koiraan, mutta saattavat tehdä kalasta ihmiselle kelpaamattoman.