Ensi viikonloppuna siirretään kelloja. Kesäaika on ollut jo vuosia käytössä, enkä vieläkään muista mihin suuntaan kelloja siirretään. Aina on pakko miettiä mutkan kautta. Nyt on aamulla valoisaa, mutta kesäajan myötä illat ovat valoisampia – ja aamulla on taas hämärää töihin mennessä. Ainakin jonkun aikaa. Tarkoittaa siis sitä, että herätään aikaisemmin. Ja koska joudutaan heräämään aikaisemmin, niin kelloja täytyy siirtää eteenpäin. On olemassa helpompikin muistisääntö: viisarit siirtyvät kesää kohden. Mutta eihän tuollaista muista, ellei joku kevät toisensa jälkeen muistuta. Suomalaisessa greyhound racingissä kesäaikaan siirtyminen muistuttaa ihmisiä muustakin kuin vain kellojen siirtämisestä. Olisi aika aloittaa treenaus. Oikeasti ja aidosti. Ei vain puheissa ja haaveissa.
Treenauskysymykset ovat yksi halutuimmista aiheista millä tahansa virtuaaliharrastamisen greyhound-areenalla. Virtuaaliharrastamisen siksi, että keskustelut ovat aina puhumista haluista, useimmiten luuloihin pohjautuen. Suunnattoman harvoin jaetaan teoreettista faktaa, vielä harvemmin huomattavasti arvokkaampaa kokemusperäistä tietotaitoa. Toki faktoillakin on paikkansa, mutta valitettavan usein niihin ei jakseta keskittyä tai soveltaa käytäntöön.
Harrastajille – eikä tämä liity mitenkään harrastuksen kestoon – on hyödyllisempää kertoa, että koiria on onnistuttu rikkomaan laskettelurinteissä tehtäviin ylämäkivetoihin. Koirille hedelmällisempää on kertoa, että rasittavissa suoharjoituksissa on saatu koira pahaan ylirasitustilaan.
Jos selitetään teoriapohjalla, mitä ja miten rankka rasitus vaikuttaa lihassoluihin tai mikä on revähdysten syntymekanismi, niin edes 10 vuotta harrastanut treenari ei täysin kykene yhdistämään teoriaa käytäntöön. Lopputuloksena luullaan, että ylämäen ja suon rasitus aiheuttaa reisilihaksen repeämisen, revähdyksen. Oikea vastaus olisi, että moinen koiran äärilaidalle ajaminen aiheuttaa ylirasitusriskin, joka ilmenee pahimmillaan asidoosina. Revähdysriski syntyy vasta levon puutteesta. Vaikkapa sen mäkitreenin jälkeen, jos innostutaan treenaamaan ns. oikein urakalla. Treenaamaton sohvaperuna ei reittään katkaise ylämäessä – se pissaa suolot sekä lihakset pihalle ja kuolee käsiin.
Jotta harrastajat ymmärtäisivät mitä suunnilleen kannattaa tehdä ja koska (’miksi’ on näemmä epäolennaista) tarvitaan sitä greyhound racingin parissa paljon perään kuulutettua treenauskeskustelua. Mutta sitä ei saada niin kauan kun kukaan ei uskalla laittaa itseään peliin. Tarvitaan siviilirohkeutta. Valitettavasti positiivissävyiset onnistumiskertomukset eivät suuremmin auta, koska ei ole luotettavaa mittaria, joka kertoisi mikä on aidosti vaikuttanut mihinkin. Varsinkin huipuilla perimän tuoma lottovoitto on suuremmassa merkityksessä kuin treenaukseksi luokitteltu toiminta. Huipputreenariksi tulemiseen kun ei tarvita kuin hemmetin hyvä koira, ja sen verran tuuria tai tietoa, ettei riko sitä. Epäonnistumiset antavat paljon enemmän. Ne kertovat mitä ehdottomasti ei kannata tehdä ja mitä välttää. Kun nuo karikot kiertää ja hieman seuraa koiraa, niin treenaus alkaa olla kohdallaan.
Eläinurheilussa, lajista riippumatta, menestyjillä on taipumusta olla vakaasti mielipuolta, että Oma Tyyli On Ainoa Ja Oikea. Saattaa ollakin, vaikka tapoja onkin useita. Ongelma keskustelun ja tieto-taidon leviämisen suhteen on vain siinä, että käytännössä poikkeuksetta jätetään kertomatta mitä on tehty ennen, mitä on tehty jälkeen ja mitä tehdään lisäksi. Otetaan yksi pieni osa-alue, tökätään huomio siihen ja unohdetaan kaikki muu. Lisäksi vastaanottajan pitäisi kyetä edes jollain asteikolla arvioimaan väitteiden luotettavuus. Vieraamman ihmisen – merkityksessä ei ole oikeasti nähnyt mitä kaikkea koiralla tai koirilla tehdään – suhteen yksi hyvä mittari on menneisyys. Onko enemmän kuin vain yksi menestyjä ja onko koirat saatu pidettyä ehjänä.
Paul Hennessy Irlannissa on johtava treenari ja hänellä on selkeä näkemys mitä ja miksi – mutta ovatko hänen metodinsa silti parhaat mahdolliset, koska hänellä on myös suunnattoman paljon loukkaantumisia? Sama pätee Suomessakin. Maan nopeimman yhden treenaustekniikan tietäminen ei auta ketään, jos kaikki edeltävät (ja ehkäpä myös tulevat) ovat rikki menneitä keskinkertaisuuksia. Kun ollaan huipulla kerta toisensa jälkeen, kun voitetaan useammalla koiralla mitä on voitettavissa, niin ollaan arvokkaan tiedon lähteillä. Itseään parempia kannattaa kuunnella, ei itseään huonompia – vielä vähemmän heitä, joilla on vajaakehittynyt kyky itsekritiikkiin tai syy/seuraus-suhteiden ymmärtämiseen.
Treenaus kokonaisuutena ei ole koskaan selkeästi lokeroitua. Siitä ei voida erottaa yhtä osaa ja pitää muut syrjässä. Pahin virhe on luulla, että treenaaminen on tapahtumista koostuva aikajana. Se voidaan esittää sellaisena hahmottamista varten, mutta silloinkin puhutaan rajusta yksinkertaistamisesta. Treenaus ei ole edes palapeli, jossa jokainen pala – niin vaaka- kuin pystysuunnassakin – sopivat toisiinsa limittäin ja kun yhden palan poistaa, niin kokonaiskuva rikkoutuu.
Eräällä tavalla pitäisi puhua useampiulotteisesta palapelistä, jossa kaikki nivoutuvat neliuloitteisesti – pituus-, leveys-, syvyys- ja aika-akselilla. Tuosta korttitalosta voi ottaa sieltä täältä yhden palikan pois ilman että mitään tapahtuu. Mutta jossain vaiheessa yhden, vaikka kuinka vähäpätöisen, elementin poistaminen tai unohtaminen saa koko rakennelman luhistumaan. Kääntäen, vaikka osa puuttuukin, niin paletti pysyy kasassa kunhan edes yksi oleellinen nappula on siellä missä kuuluukin.
Tuohon pakettiin kuuluu liudan liikuttamistekniikoiden lisäksi ruokinta, yleinen hoito, asumistapa, ulkoilu, terveys, fysikaalinen hoito, ongelmien tunnistus, onnistumisen tunnistaminen, laumasuhteet… Vaikka kuinka hyvin kykenisi liikuttamaan koiraa “oikein”, niin voittoja on turha odottaa, jos ei näe koiran aitoa paikkaa laumassa yrittäen nostaa tai laskea sen asemaa; jos ei ymmärrä mitä turkki, tassut ja vaikka juominen kertoo ruokinnasta; jos ei ymmärrä mistä neljät tassunjäljet hangella kertovat.
Suomen surullisen vähäinen treenauskeskustelu ei yleensä käsittele treenausta. Niissä käsitellään erilaisia ulkoilutapoja. Pieni pointti, joka kannattaa pitää mielessä mikäli tuntee syvempää kiinnostusta aihetta kohtaan. Ymmärrän, että treenauskeskustelu käytännön vaatimusten takia keskittyy (oikeammin keskittyisi) tapoihin liikuttaa koiraa.
Mutta jos ei ymmärretä eroa ulkoilun ja rasituksen välillä, tai rasituksen ja tarkoituksellisen ylirasituksen, niin mihin keskustelua tai ajatusten vaihtaminen voi perustua? Kun joskus päästään keskustelun alkuun, niin aiheiden käsittely lähtee pääsääntöisesti kahteen eri suuntaan. Joko pohditaan erilaisia tapoja ulkoiluttaa koiraa, tai toinen toistaan villeimpiä tapoja saada lihaksisto tukkoon höystettynä mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla yrittää tappaa koira.
Nyt kuitenkin kelloja siirretään. Tarkoittaa sitä, että kun töistä päästyään on ruokkinut itsensä ja perheen, niin luonnonvaloa riittää koirienkin kanssa puuhailuun. Tekee mitä tekee, niin koiranluku kannattaa aina. Ja pieni pohtiminen: miksi, mitä tästä saatiin. Ja jos tekee jotain mihin ei löydy noihin kahteen kysymykseen vastausta, niin kysyy. Ensimmäiseksi siltä omalta kasvattajalta. Sen jälkeen foorumeilta – ehkä sitä kautta Suomeenkin syntyy treenausketjujen trendi. Ehkä. Tuo ehkä ei kuitenkaan poistu ennen kuin kaksi perusasiaa täyttyvät. Ensimmäinen on jo edempänä mainittu rohkeus laittaa itsensä likoon – rehellisesti tekemisiään kertoen. Toinen onkin vaativampi. On opittava perusasiat. Kärjistäen voisi sanoa, että keskustelu lukemaan opettelevan ekaluokkalaisen ja juuri kirjoittaneen ylioppilaan välillä saattaa olla joskus haastavaa.
Kysyminen on helppoa. Väittäminen ei, koska väite vaatii perustelun.
Mutta väitteisiin tulee kritiikkiä. Varsinkin jos näkemystään myy muille ilman, että on perusteluja näkemykselleen. Mielellään luuloa kovempaa valuuttaa. Mutta hei – sehän on sitä kaivattua treenauskeskustelua… Vai kaivataanko sittenkin monologia?
