D-vitamiini on paljon muutakin kuin vain luuston rakentaja ja ylipäätään kalsiumin säätelijä. Vitamiinit ovat ravintoaineita, jotka on pakko saada ruuasta. Eläinlajeilla on hieman eroja vitamiinien suhteen tuolta osin. Ihmiselle ja marsulle C-vitamiini on vitamiini, mutta ei koiralle ja kissalle, koska tuo kaksikko tekee itse askorbiinihapon maksassaan. Silti C-vitamiini käyttäytyy suunnilleen samoin samoissa tehtävissä kaikilla nisäkkäillä. Vitamiinit jaetaan usein niiden liukoisuuden mukaan vesi- ja rasvaliukoisiin, mutta aidommin jako kannattaisi tehdä tehtävien mukaan.

Vitamiineilla on kaksi päätehtävää. Tai kolme, riippuen kuinka tarkkarajaisia halutaan olla.

• C- ja E-vitamiinit ovat antioksidantteja
• A- ja D-vitamiini ovat hormoneja
• B-vitamiinit ovat entsyymejä

Toki tuokaan jako ei ole aivan oikea ja pätee vain jos mietitään eri vitamiinien tärkeimpiä tehtäviä. Vitamiinit hääräävät ja säätävät mitä moninaisimmissa tehtävissä joka puolella elimistöä. Olen joskus sanonut, että jos ei halua koirien ravitsemuksessa miettiä kaikkia asioita, niin vitamiineissa täytyy ainakin keskittyä A- ja D-vitamiiniin ja mineraaleissa sinkkiin.

Ruuasta saatava hormoni

D-vitamiini on koirille tyylipuhdas vitamiini siksi, että koirat eivät saa sitä auringon UVB-säteilyn avulla. Kaikki on saatava ruuasta. Jos vitamiinin määrittelynä käytetään pakollista saantia ruuasta, niin ihmiselle D-vitamiini olisi ehdollisesti vitamiini. Jos omistaja oleskelee aurigossa ja paljastaa tarpeeksi ihoa, niin ruuasta ei ole pakko D-vitamiinia saada. Silti se pilleri, tippa tai isompi määrä kalaa on ruokaan laitettava.

Minulle on usein sanottu, että jos kerta ruuasta ei ole mahdollista saada riittävästi D-vitamiinia, niin miten on mahdollista, että ketut, supikoirat ja sudet pärjäävät luonnossa. Ne pärjäävät samasta syystä kuin vapaasti ulkoilevat kissatkin pärjäävät kesällä ilman D-vitamiinilisää. Villit metsästäjät saavat D-vitamiininsa saaliistaan. Morris (1999¹) loukutti seitsemän rottaa ja kolme hiirtä, haki neljä laboratoriorottaa sekä otti talteen ikkunaan päin lentäneet amerikanvihervarpusen ja floridanpensasnärhen ja antoi analysoida niistä D-vitamiinin. Kaikista sai D-vitamiinia sen verran, että ne olisivat taanneet riittävän 50 nmol/l tason.

Villeihin vertailu on muutenkin melkoisen hedelmätöntä. Niillä on huomattavan korkea pentukuolleisuus ja määrät, jotka ne saavat ruuastaan, riittää siihen 5 – 8 vuoden ikään asti kuin mitä tyypillisesti aikuinen elää. Paitsi tietysti jos se sairastuu kapiin tai noin tusinaan muuhun sairauteen, puhumattakaan tapaturmista.

Koska D-vitamiinin munuaisissa tehtävä aktiivinen muoto on hormoni, niin sen vaikutukset ulottuvat laajalle ja moneen. Kun D-vitamiinin merkitys luustolle oivallettiin melkoisen tarkkaan 100 vuotta sitten, 1922 tarkkaan ottaen, niin luustoon jämeähdettiinkin pitkäksi aikaa. Se, että D-vitamiinin merkitystä muuhun kuin luustoon ja kalsiumtasapainoon alettiin selvittämään, on uudempaa asiaa – noin 20 vuotta vanhaa. Nyt ollaan tilanteessa, että D-vitamiinitasojen kautta vuoroin selitetään erilaisia sairauksia, vuoroin sanotaan niiden johtuvan sairauksista, olivat ne sitten alhaalla tai ylhäällä. Tiede tutkii, oppii ja kehittyy, mutta se vie aikansa.

D-vitamiini ja sairaudet

Ihmispuolella ollaan 2000-luvun vaihteen jälkeen yhdistetty alhaiset D-vitamiinitasot esimerkiksi joihinkin syöpiin, sydän- ja verisuonisairauksiin, autoimmuuniongelmiin ja tulehduksellisiin sairauksiin. Vaikka tutkijat mielellään sanovat, että yhteys oli vahva, niin ei se kuitenkaan ole. Syy saattaa olla seuraus tai on riippuvainen muistakin tekijöistä. Siksi tulokset voivat olla jopa ristiriitaisia. Kalsiumin säätelyn ja D-vitamiinin yhteyden selvittäminen vei noin 80 vuotta ja koirilla D-vitamiinin, kalsiumin ja nivelongelmien yhteys tai yhteydettömyys ei ole selvinnyt 20 – 40 vuodessa.

Tutkimusväitteisiin on siis suhtauduttava joltisenkin skeptisesti ja todellisuus selviää vasta myöhemmin, suuntaan tai toiseen. Mutta jokainen tutkimus kartoittaa omalla tavallaan lisää sitä laajuutta, jossa D-vitamiini vaikuttaa.

Se, että D-vitamiinitasot voivat olla koirilla ja myös kissoilla alhaalla määrätyissä sairauksissa, kuten vaikka suolisto-ongelmissa (Titmarsh ym. 2015², Allenspach ym. 2017³), akuuttiin haimatulehdukseen (Kim ym. 2017⁴), munuaissairauksissa (Gerber ym. 2003⁵, Cortadellas ym. 2010⁶, Galler ym. 2012⁷, Parker ym. 2017⁸) tai tulehduksellisemmissa sairauksissa (Rosa ym. 2013⁹, Lalor ym. 2014¹⁰, Titmarsh ym. 2015¹¹), ei kuitenkaan tarkoita, että kehno D-vitamiinin saanti itsessään sairastuttaisi. Se ei myöskään tarkoita sitä, että D-vitamiinin lisääminen tervehdyttäisi. Se tarkoittaa kuitenkin sitä, että osassa sairauksista saattaa tulla D-vitamiinin vajetta, joka olisi mahdollisuuksien mukaan korjattava.

Suolistosairaat

Mutta tiedetään myös, että D-vitamiini vähentää varsinkin IBD-tyyppisessä oireilussa IL-8 (interleukiini-8) määrää (Hidaka ym. 2013¹². Ja ettei asia muuttuisi liian yksioikoiseksi, niin ihmisillä Crohnin taudissa D-vitamiinilisä ei toiminut Yang ym. (2018¹³) tutkimuksessa, mutta sen kohdalla väännetään siitä, että oliko annos ylipäätään riittävä.

Viljaton kuivamuona vai D-vitamiini

Sydämen vajaatoiminnassa on jo aikoja sitten havaittu ihmisillä, että alhainen D-vitamiini liittyy sairauteen. Sitä ei sitten tiedetä, että onko se syy, seuraus vai oire jostain muusta. Silti alhainen D-vitamiini yhdistyy huomattavan usein ylipäätään sydänpuolen erilaisiin sairauksiin. Koirilla asiaa ei suuremmin ole tutkittu ja kissoilla ei varmaan ollenkaan. 

Kraus ym. (2014)¹⁴) havaitsi, että sydämen vajaatoimintaa sairastavilla koirilla oli selvästi alemmat D-vitamiinitasot kuin terveillä verrokeilla. Samat tutkija tlöysivät myös yhteyden hoidon kestoon – mitä alemmat tasot, sitä kauemmin hoito eläinsairaalassa kesti. He eivät löytäneet kuitenkaan eroja ruuasta saadusta D-vitamiinista, joten ehkä syy matalaan D-vitamiinin löytyisi jostain muualta. Toisaalta, tieto ruokinnasta tuli omistajilta eikä ruokia analysoitu, joten varmaa tietoa ravitsemuksesta ei ole.

Ylipäätään mitään koirien ravinto- tai terveystutkimusta ei saisi rakentaa omistajien kertomusten varaan, koska ei tiedetä mitä ruuat ovat, mitä niistä saadaan eikä edes aidosti syöntimääriä lisistä puhumattakaan.

Tiedetään, että D-vitamiini löytyy aktiivisimpana suolistosta, munuaisista ja ihmisillä ihosta, koska se tekee tuolla työtään kalsiumtasapainon myötä. Koiran sydämessä sen sijaan on huomattavan vähän D-vitamiinia, kun mittarina käytettiin siitä riippuvaa kalsiumia kuljettavaa proteiinia (Palm ym. 2010¹⁵). Se, että mikä merkitys tuolla on, on taasen epäselvää.

Muutama amerikkalainen eläinlääkäri innostui viljattomien kuivamuonien riskeistä koirien sydänterveydelle. Se, että heillä motivaattorina oli miljoonien dollarien joukkokanne, unohtui muutamalta aiheesta innostuneelta kotimaiselta eläinlääkäriltä. Kysymys on silti mielenkiintoinen: oletetaanko sydänongelmien syyksi täysin todistamaton oletus tauriinin vähyydestä ja edes kevyesti osoitettu yhteys D-vitamiiniin?

Immuniteettibuusti

En ole luultavasti kovinkaan väärässä, jos väitän, että suurin osa antaa koiralleen D-vitamiinia (ja jättää itsensä ilman) parantaakseen yleisellä tasolla vastustuskykyä. Toki tuo kulkee käsi kädessä useiden sairauksien tukihoidon kanssa, mutta ajatuksena on myös saada eräällä tavalla estolääkitystäkin. Toivotaan, että koirien ripulit tai kennelyskä ei iskisi tai olisi ainakin lievempi.

Ajatus D-vitamiinista immuniteetin parantajana on yleinen, mutta kaikesta huolimatta se on epävarma tai ainakaan asioita ei saa rakentaa pelkästään D-vitamiinin varaan. Sinkki ja A-vitamiini ovat vähintään yhtä tärkeitä, kuin myös hyvä fyysinen kunto ja omistajan tervepäisyys riskien vähentämisessä. Silti D-vitamiini osallistuu moneen ja monessa.

Jos mietitään missä kaikkialla on reseptoreita D-vitamiinille (hormoni tarvitsee aina reseptorin, vastaanottajan, joka on kuin lukko, johon vain juuri se hormoni sopii), niin sellainen löytyy esimerkiksi monosyyteistä. Monosyytti on iso valkosolu, joka kudoksissa muuttuu makrofagiksi ja syö mikrobeja sekä opettelee tunnistamaan taudinaiheuttajia siivotessaan kuolleita soluja. D-vitamiini osallistuu silloin vastustuskyvyn toimintaan olemalla mukana käynnistämässä fagosytoosia eli solusyöntiä ja lisäämässä antimikrobiaalisten peptidien valmistusta. Siinä ohessa D-vitamiini osallistuu sisäeritteiseen vastustuskyvyn rakentamiseen säätelemässä mm. T-lymfosyyttejä. T-solut ovat ryhmää natural born killers ja tappavat taudinaiheuttajia solujen sisällä. Kun joutoaikaa jää, niin se vähentää tulehdusta lisäävien sytokiinien (hoitaa viestiliikennettä tulehduksissa) tuotantoa.

Grobman ym. (2017¹⁶) tutki imuunivajeesta kärsivien koirien D-vitamiinitilaa ja esitti tulosten perusteella hypoteesin, että OH(25)D kuvaisi vastustuskyvyn ongelmia. Tämä sopisi olettamukseen, että D-vitamiinivaje aiheuttaa immuniteetille eräänlaisen sietokyvyttömän tilan, jossa reagointi on välitöntä ja seurauksista piittaamatonta. Tätä on sitten yhdistetty autoimmuuniongelmiin, joissa on havaittu esimerkiksi, että akuuttiin polyradikuliittiin (autoimmuunipohjainen hermotulehdus) sairastuneilla koirilla oli matalammat D-vitamiinitasot kuin idiopaattista epilepsiaa sairastavilla (Laws ym. 2018¹⁷) – tosin, polyradikuliittia on yritetty kytkeä myös kampylobakteeriin.

Atooppinen ihotulehdus

Yksi koirien iho-oireiden hoidon suurimpia rajoitteita tällä hetkellä on allergioiden virhediagnoosit. Ne ovat jo niin yleisiä, että asioista pitäisi alkaa puhumaan niiden oikeilla nimillä, kuten hoitovirhe, eläinsuojelulain rikkominen koskien asiallista hoitoa sekä kuluttajansuoja. Sama pätee suoslisto-oireita. Kun allergiadiagnoosi tehdään, niin ainoat hoitotavat eläinlääkäreillä on kortisoni, siedätyshoito (jota nykyään jo tehdään ruoka-aineallergiadiagnoosillakin) ja hypoallerginen kuivamuona. Pahinta on se, että tuo toimintatapa näämmä opetetaan jo eläinlääkärien ammattikoulutuksessakin.

Ollaan tilanteessa, jossa toimiva hoito jätetään tekemättä, koska ollaan keksitty sairaus.

En puutu nyt enempää iho-oireisten aitoon hoitoon, mutta vilkaistaan mitä tiedetään D-vitamiinin ja atooppisen ihotulehduksen hoidosta. Ihmislapsilla D-vitamiinin ja atooppisen ihottuman yhteyttä on jo kuvattu ja siinä alhainen D-vitamiini korreloi atopian kanssa (Peroni ym. 2011¹⁸). Klinger ym. (2018¹⁹) kokeili D-vitamiinia iho-oireisiin ja sai etua verrattuna plaseboryhmään. Samaten hän esitti tuloksen, jonka mukaan alhainen D-vitamiini on löydettävissä iho-oireilevilla koirilla.

Perinnöllisyys voi vaikuttaa

Sitä mukaa kun tiede kehittyy ja saa uusia työkaluja, niin opitaan uutta. Se tiedetään, että koirat käyttävät kasvipohjaista D2-vitamiinia aivan samoin kuin D3-vitamiinia, vaikka ihmisillä suhde onkin heikompi, ja kissat eivät hyödynnä D2-vitamiinia ollenkaan (Parker ym. 2017²⁰).

Törmäsin omalla tavallaan huvittavaan väitteeseen, että koiran ja kissan ero D2- ja D3-vitamiinin välillä johtuisi siitä, että kissa on puhdas lihansyöjä ja koira olisi sekasyöjä. Tuo jakohan ei edes pidä paikkaansa ja artikkelin kirkoittanut tutkija ohitti silmää räpäyttämättä kysymyksen, että miksi ihminen aitona sekasyöjänä ei sitten hyödynnä kovinkaan tehokkaasti D2-vitamiinia. Koira on kehittänyt kyvyn D2-vitamiinin hyödyntämiseen nopeammin kuin mitä ihminen on menettänyt edun auringosta kuitenkaan sopeutumatta siihen. Ei se muusta johdu kuin opportunistisesta sopeutumisesta ja usko sekasyöjyydestä edellyttäisi, että koirilla on ollut joskus merkityksellinen saanti kasvipohjaisesta D2-vitamiinista esimerkiksi hiivoista. D2-vitamiinin pitoisuudet ovat niin matalat kasvilähteistä, että niillä ei tyydytetä edes kasvissyöjien saantia. Tuo oli taas esimerkki siitä miten tieteellisessä paperissa tehtävä henkilökohtainen jossittelu perustietojen puuttuessa rakentaa tieteellisiä faktoja.

Kissoilta ja rotilta, löydettiin D-vitamiinin varastomuodon 25(OH)D:n epimeeri 3-epi-25(OH)D3, joka rajoittaa D-vitamiinin aktiivisuutta (Sprinkle ym. 2018²¹). Epimeerit ovat hieman muuttuneita yhdisteen peilikuvia ja niillä säädellään mm. hormonien toimintaa. Epimeeriä pidetään yhtenä mahdollisena selityksenä sille, että kissat eivät käytännössä saa D-vitamiinimyrkytystä. Sprinkle ym. olivat antaneet kuusi viikkoa kissoille moninkertaisia määriä D-vitamiinia, ja 25(OH)D pysyi silti suhteellisen tasaisena epimeerin määrän noustessa. Tuolla selitetään nyt sitä, että Sih ym. (2001²²) kykenivät antamaan naaraille ja pennuille sellaisia D-vitamiiniannoksia, että jopa 25(OH)D oli jopa 1187 nmol/l ilman ongelmia. Koiriilta ei kuitenkaan 3-epi-25(OH)D3 epimeeriä löydetty tai ainakaan mittalaitteet eivät sitä havainneet. Auki on siis edelleen sekin, että miksi myös koirien 25(OH)D reagoi hitaanlaisesti lisättyyn D-vitamiiniin.

Kissoilta on löytynyt myös geenivirhe, joka rajoittaa D-vitamiinin varastomuodon muuttumista aktiiviseksi muodoksi (Teshima ym. 2019²³. Silloin 25(OH)D-tasot ovat normaalit, mutta 1,25 (OH)2D pysyy alhaalla. Kissoilla se on aiheuttanut riisitaudin tyyppistä oireilua. Vastaava geenivirhe tunnetaan ihmisillä ja jossain vaiheessa varmasti selviää, että löytyykö vastaava myös koirilta.

Lisää kun on lisän paikka

Sairaus itsessään sitten määrää millaista D-vitamiinia voidaan tai täytyy antaa. Vakavammissa munuaissairauksissa saattaa olla aivan turha lähteä D-vitamiiniostoksille, koska ongelman aiheuttaa D-vitamiinin muuttumattomuus aktiiviseen muotoon. Sama asia siis kuin että haimaongelmissa on aivan turha antaa B12-vitamiinia, koska ongelma ei ole sen saannissa, vaan että se ei imeydy.  Rajuissa suolistotulehduksissa, tai IBD-tyyppisessä, D-vitamiini ei ehkä ehdi imeytymään, jolloin purkkilisä edes rajulla yliannostuksella ei ehkä korjaakaan mitään. Noissa tilanteissa ainoa ratkaisu on 25(OH)D-injektio tai jopa sen aktiivisen muodon annostaminen. Sitä ei kuitenkaan suuremmin tehdä, eikä suomalainen eläinlääkäri edes tutkituta D-vitamiinitasoja. Tosin onhan noun satasen hintainen testi kallis, mutta jos se suhteutetaan tonnin hintaiseen tähystykseen, tai jopa magneettikuvaan (kyllä, niitä tehdään suolistosairauksissakin usein), niin eihän D-vitamiinitutkimuksella ole enää mitään merkitystä kokonaiskuluissa.

Ollaan kuitenkin tilanteessa, että sairastavalle koiralle on toissijaista, että onko D-vitamiini syy, seuraus vai apu, se on kuitenkin liian alhaalla. D-vitamiinin lisääminen on perusteltua, koska tutkimusten mukaan se lähtee laskuun. Kuivamuonien saantiin ei myöskään voida tukeutua, koska tutkimusten mukaan niistä saatava D-vitamiini itseasiassa riittää useimmille saavuttamaan rajana pidetyn 50 nmol/l tason ja monilla päästään myös yli hyvänä pidetyn määrän 100 nmol/l yli. Silloin eläinlääkärin, omistajan tai ruokinnan suunnittelevan (toivottavasti) osaajan täytyy tehdä koulutettu arvaus paljonko edes suun kautta annettavaa D-vitamiinilisää tarvitaan.

1. James G. Morris. Ineffective Vitamin D Synthesis in Cats Is Reversed by an Inhibitor of 7-Dehydrocholestrol-Δ7-Reductase. The Journal of Nutrition, Volume 129, Issue 4, April 1999, Pages 903–908.[↩]
2. Titmarsh, H. F., Gow, A. G., Kilpatrick, S., Cartwright, J. A., Milne, E. M., Philbey, A. W., & Mellanby, R. J.. (2015). Low vitamin D status is  associated with systemic and gastrointestinal inflammation in dogs with a chronic enteropathy. PLoS ONE, 10(9), e0137377[↩]
3. Allenspach, K., Rizzo, J., Jergens, A. E., & Chang, Y. M. (2017). Hypovitaminosis D is associated with negative outcome in dogs with protein losing enteropathy: A retrospective study of 43 cases. BMC Veterinary Research, 13(1), 96.[↩]
4. Kim, D. I., Kim, H., Son, P., Kang, J. H., Kang, B. T., & Yang, M. P. (2017). Serum 25-hydroxyvitamin D concentrations in dogs with suspected acute pancreatitis. Journal of Veterinary Medical Science, 79, 1366–1373[↩]
5. Gerber, B., Hässig, M., & Reusch, C. E. (2003). Serum concentrations of 1, 25-dihydroxycholecalciferol and 25-hydroxycholecalciferol in clinically normal dogs and dogs with acute and chronic renal failure. American Journal of Veterinary Research, 64(9), 1161–1166[↩]
6. Cortadellas, O., Fernandez del Palacio, M. J., Talavera, J., & Bayón, A. (2010). Calcium and phosphorus homeostasis in dogs with spontaneous chronic kidney disease at different stages of severity. Journal of Veterinary Internal Medicine, 24(1), 73–79. [↩]
7. Galler, A., Tran, J. L., Krammer-Lukas, S., Höller, U., Thalhammer, J. G., Zentek, J., & Willmann, M. (2012). Blood vitamin levels in dogs with chronic kidney disease. Veterinary Journal, 192(2), 226–231.[↩]
8. Parker, V. J., Harjes, L. M., Dembek, K., Young, G. S., Chew, D. J., & Toribio, R. E. (2017). Association of vitamin D metabolites with parathyroid hormone, fibroblast growth factor-23, calcium, and phosphorus in dogs with various stages of chronic kidney disease. Journal of Veterinary Internal Medicine, 31(3), 791–798[↩]
9. Rosa, C. T., Schoeman, J. P., Berry, J. L., Mellanby, R. J., & Dvir, E. (2013). Hypovitaminosis D in dogs with spirocercosis. Journal of Veterinary Internal Medicine, 27(5), 1159–1164[↩]
10. Lalor, S., Schwartz, A. M., Titmarsh, H., Reed, N., Tasker, S., Boland, L., Gunn‐Moore, D., Mellanby, R. J. (2014). Cats with inflammatory bowel disease and intestinal small cell lymphoma have low serum concentrations of 25-hydroxyvitamin D. Journal of Veterinary Internal Medicine, 28(2), 351–355[↩]
11. Titmarsh, H. F., Lalor, S. M., Tasker, S., Barker, E. N., Berry, J., Gunn-More, D., & Mellanby, R. J. (2015). Vitamin D status in cats with feline immunodeficiency virus. Veterinary Medicine and Science, 1(2), 72–78[↩]
12. Hidaka, M., Wakabayashi, I., Takeda, Y., & Fukuzawa, K. (2013). Vitamin D3 derivatives increase soluble CD14 release through ERK1/2 activation and decrease IL-8 production in intestinal epithelial cells. European Journal of Pharmacology, 721(1–3), 305–312.[↩]
13. Yang, L., Weaver, V., Smith, J. P., Bingaman, S., Hartman, T. J., & Cantorna, M. T. (2013). Therapeutic effect of vitamin D supplementation in a pilot study of Crohn’s patients. Clinical and Translational Gastroenterology, 4(4), e33[↩]
14. Kraus, M. S., Rassnick, K. M., Wakshlag, J. J., Gelzer, A. R. M., Waxman, A. S., Struble, A. M., & Refsal, K. (2014). Relation of vitamin D status to congestive heart failure and cardiovascular events in dogs. Journal of Veterinary Internal Medicine, 28(1), 109–115[↩]
15. Palm, C., Hartmann, K., & Weber, K. (2010). Expression and immunolocalization of calcium transport proteins in the canine duodenum, kidney, and pancreas. Anatomical Record: Advances in Integrative Anatomy and Evolutionary Biology, 293(5), 770–774[↩]
16. Grobman, M., Outi, H., Rindt, H., & Reinero, C. (2017). Serum thymidine kinase 1, canine-C-reactive protein, haptoglobin, and vitamin
    D concentrations in dogs with immune-mediated hemolytic anemia, thrombocytopenia, and polyarthropathy. Journal of Veterinary Internal Medicine, 31(5), 1430–1440[↩]
17. Laws, E. J., Kathrani, A., Harcourt-Brown, T. R., Granger, N., & Rose, J.H. (2018). 25-Hydroxy vitamin D3 serum concentration in dogs with acute polyradiculoneuritis compared to matched controls. Journal of Small Animal Practice, 59(4), 222–227[↩]
18. Peroni, D. G., Piacentini, G. L., Cametti, E., Chinellato, I., & Boner, A. L. (2011). Correlation between serum 25-hydroxyvitamin D levels and severity of atopic dermatitis in children. British Journal of Dermatology, 164(5), 1078–1082[↩]
19. Klinger, C. J., Hobi, S., Johansen, C., Koch, H. J., Weber, K., & Mueller, R. S. (2018). Vitamin D shows in vivo efficacy in a placebo-controlled, double-blinded, randomised clinical trial on canine atopic dermatitis. Veterinary Record, 182(14), 406–406[↩]
20. Parker, V. J., Rudinsky, A. J., & Chew, D. J. (2017). Vitamin D metabolism in canine and feline medicine. Journal of the American Veterinary Medical Association, 250, 1259–1269[↩]
21. Sprinkle, M. C., Hooper, S. E., & Backus, R. C. (2017). Previously undescribed vitamin D C-3 epimer occurs in substantial amounts in the blood of cats. Journal of Feline Medicine and Surgery, 20(2), 83–90[↩]
22. Sih, T. R., Morris, J. G., & Hickman, M. A. (2001). Chronic ingestion of high concentrations of cholecalciferol in cats. American Journal of Veterinary Research, 62(9), 1500–1506[↩]
23. Teshima, T., Kurita, S., Sasaki, T., Matsumoto, H., Niina, A., Abe, D., Kanno, N.;Koyama, H. (2019). A genetic variant of CYP2R1 identified in a cat with type 1B vitamin D-dependent rickets: A case report. BMC Veterinary Research, 15(1), 62[↩]