Noin 2000-luvulle asti koirien D-vitamiinitutkimus keskittyi täysin pentujen luuston kehittymiselle. Koirien D-vitamiinisuositukset perustuvat käytännössä kokonaan tutkimuskaksikon Hazewinkel ja Tryfonidou työhön kalsiumin ja tanskandogin pentujen parissa. Sieltä ruuan 500 IU/kg -sääntö tuli koirien ruokintaan.

On realismia todeta, että koirien kuivamuonissa oleva D-vitamiinimäärä perustuu täysin muutamaan ääripään luuston kehityshäiriötutkimukseen. Vasta noin 10 vuotta sitten tutkimustyö laajeni muille osa-alueille ja alettiin selvittämään matalan D-vitamiinin yhteyttä syövissä, kuten mastsolukasvaimissa, sydän- ja munuaissairauksissa tai koirien IBD:tä vastaavissa suolistosairauksissa.

Koirien D-vitamiinitutkimuksia heikentää, ja jopa haittaa, kaksi perusasiaa.

Ensinnäkään ei edes tiedetä millaiset D-vitamiinitasot koirilla pitäisi olla. Koirilla on suunnilleen samanlaiset tasot kuin ihmisillä, joten rajat on lainattu humaanipuolelta. Tosin ihmisilläkin ollaan samaa mieltä oikeastaan vain alarajasta, joka alkaa aiheuttamaan riisitautia. Se, mikä olisi jollain tavalla normaali, on täysin hakusessa. Tyypilliset arvot toki tiedetään kohtuullisen hyvin, mutta niissäkin on melkoiset heitot, mahdollisesti rodun sekä sukupuolien välillä ja taatusti ruokavalion takia.

Toiseksi ei tiedetä paljonko koirat saavat D-vitamiinia. Suurin osa koirista syö kuivamuonaa, eikä kukaan tiedä paljonko niissä on D-vitamiinia. Luultavasti edes vamistajat, paria isompaa konsernia lukuunottamatta, eivät tiedä paljonko heidän ruuissaan on D-vitamiinia.

Lisätyn D-vitamiinin määrä tiedetään, mutta sitäkään ei nykyään suuremmin haluta kertoa. Ruuan kokonaismäärä kuitenkin koostuu lihoista, rasvoista, sisäelimistä sekä lisätystä D-vitamiinista vähennettynä valmistushävikillä.

Minäkin olen usein sanonut, että koska valmistajat eivät enää halua kertoa muuta kuin lakien määräämät minimitiedot (eihän kuluttajan kuulu tietää, ainoastaan maksaa), niin käytetään sitten FEDIAF:n standardoimia tavoitteita. Jokaisen täysrehun on täytettävä ne.

Ongelmaksi nousee suosituksen määrähaarukka. FEDIAF¹ sallii 13,8 –  80 µg (553 – 3200 KY) per ruuan kuiva-ainekilo ja jos käyttää amerikkalaisia ruokia, niin AAFCO² on antanut valinnanvaraa välillä 12,5 – 125 µg (500 – 5000 KY) per kuiva-ainekilo.

Silloin on aivan valmistajan huomassa paljonko koiranruuassa aidosti on D-vitamiinia. Tilanne joko paranee tai pahenee riippuen minkä kokoisia annoksia koira syö.

Raakaruokkijoilla on hivenen helpompaa, koska voidaan käyttää edes jonkinlaisena ohjenuorana ihmisten ravitsemustietokantoja sekä lisäravinteiden analyysejä. Jos kuitenkin käyttää sisäelinsekoituksia, kalaa missä tahansa rehumuodossa tai lihoja, joihin on jauhettu elimiä mukaan, niin ei tiedetä yhtään paljonko D-vitamiinia ruoka antaa.

Meiltä puuttuu Suomessa(kin) kolme oleellista asiaa, jos haluaisi koiralle jonkun aidosti perustellun määrän:

• ei tiedetä mikä D-vitamiinitason täytyisi olla eli mihin pyritään
• ei tiedetä kuinka paljon D-vitamiinia koira edes saa
• koiran D-vitamiinitasoja ei mitata

Joten jos olet kärsimätön, etkä jaksa lukea, niin tldr-vastaus otsikon kysymykseen on: kukaan ei tiedä, jonka takia kannattaa antaa raakaruokituille sekä 50/50-ruokinnassa oleville 0,7 µg/kgEP ja pelkästään kuivamuonaa syöville on hieman helpompaa – ehkä D-vitamiinilisää ei tarvita ollenkaan tai antaa noin 0,4 µg/kgEP.

D-vitamiinin perusteet

Kerrataan perusasiat, jotta kaikki puhuisivat suunnilleen samoista asioista.

Koira (ja kissa) ei saa D-vitamiinia auringon UVB-säteilyn avulla, kuten ihminen, hevonen tai nauta. Törmäsin taas yhden eläinlääkärin väitteeseen auringon merkityksestä. Tuon harhaluulon pitkäikäisyys on aivan käsittämätöntä, koska asian todellinen laita tiedettiin jo vuonna 1961, kun Wheatley ja Sher³ eivät löytäneet koiran ihon lipideistä D-vitamiinin tuottamiseen vaadittavaa 7-dehydrokolesterolia. Tanskandogin pennut uhrattiin taas tieteen alttarille, kun Hazewinkel ym. (1987⁴) jättivät ne kokonaan ilman ruuasta saatavaa D-vitamiinia ja aiheuttivat riisitaudin. Tila ei korjaantunut UVB-lampuilla. Napa-alueilla päivän ja yön erot ovat maksimaaliset, joten Griffiths ja Fairney (1988⁵) matkustivat Etelänavalle ottamaan verinäytteitä huskeyltä, ja siinä samassa myös hylkeiltä ja pingviineiltä. Valjakoiden 25(OH)D eli D-vitamiinin varastomuodon tasot eivät noudattaneetkaan aurikoisen ja pimeän rytmiä, vaan ruokavaliota – itseasiassa niillä oli valoisaan aikaan vähiten D-vitamiinia. How ym. (1991⁶ käyttivät hieman kehittyneempää tekniikkaa ja löysivät hieman 7-dehydrokolesterolia, mutta siitä syntyvän D-vitamiinin esiasteen määrät eivät riittäneet mihinkään. Australiassa Sidneyn yliopistossa Laing ym. (1999⁷) tutkivat kahden vuoden ajan opetustarkoituksiin tuotujen greyhoundien ja sekarotuisten (huolestun aina, kun samassa lauseessa on yliopisto, koulutus ja greyhound) 25(OH)D-tasoja, eikä niissä ollut vuodenaikavaihtelua.

Yksi ainut tutkimus väittää, että koira ei tarvitse ruuastaan D-vitamiinia. Kealy ym. (1991⁸ jättivät pointterin ja saksanpaimenkoiran pennut ilman D-vitamiinia, mutta ruuassa oli 14 % kalsiumia ja 1 % fosforia. Pennuille ei tullut riisitautia eikä muita havaittuja luustohäiriöitä kahden vuoden aikana. Tosin tutkijat eivät edes tienneet oliko ruuassa D-vitamiinia, koska sitä ei analysoitu, mutta heillä oli mukana kuitenkin sisäelimiä. Lisäksi kun annetaan 10x yliannos kalsiumia, niin sillä taataan passiivinen imeytyminen. Tutkimus myös kesti liian lyhyen aikaa, että olisi tiedetty vaikutus aikuisiällä.

D-vitamiinin muuntuminen

Ruuasta saatava D-vitamiini ei ole  sinällään käyttökelpoista tehtävissään. D-vitamiini kaapataan ruuasta ja kuljetetaan suolen seinämän läpi erityisen kuljettajaproteiinin kantamana koiran maksaan. Maksassa D-vitamiini muutetaan entsymaattisesti muotoon 25-hydroksi-D-vitamiini, kavereiden kesken kalsidioli ja lyhenteenä 25(OH)D. Se on vakaa ja epäaktiivinen eli se kestää säilytystä eikä tee mitään. 25(OH)D:n puoliintumisaika vaihtelee kulutuksen, muun aineenvaihdunnan, yksilön ja aika monen muun asian myötä. Aikavälillä 10 päivästä muutamaan viikkoon sen määrä kuitenkin ana puolittuu, joten aidosti D-vitamiinivarastot eivät ole ihan niin suuria kuin ajatellaan. Tuo tarkoittaa sitä, että noin kahdessa kuukaudessa varastot on käytetty loppuun. 25(OH)D on se, jota usein kutsun selvyyden ja yksinkertaisuuden vuoksi D-vitamiinin varastomuodoksi.

25(OH)D:tä on veressä kierrossa luokkaa tuhat kertaa enemmän kuin aktiivista muotoa, joten se on helpompi mitata. Lisäksi on luotettavasti selvitetty, että se kuvaa ruuasta (ja ihmisillä myös ihon kautta) saadun D-vitamiinin määrää, joten 25(OH)D:n määrästä tiedetään onko saatu liikaa vai liian vähän D-vitamiinia. Koirilla on mahdollista mitata ns. D-vitamiinitasot, mutta melkoisen harva eläinlääkäri teettää niitä edes silloin, kun tiedolla olisi oleellista merkitystä hoidon kannalta. Tosin se on naurettavan hintainen, joka saattaa hidastaa halua – Movetilla hinta on noin 100 euroa. Vertailuksi, yksityisen sektorin Puhti Lab veloittaa ihmisiltä 50 euroa ja Mehiläinen noin 75 euroa.

Kun varsinaista aktiivista D-vitamiinia tarvitaan, niin lisäkilpirauhanen erittää parathormonia, joka käskyttää munuaisia valmistamaan 25(OH)D-muodosta varsinaista aktiivista yhdistettä, jonka hankalampi nimi on 1,25-dihydroksi-D-vitamiini tai 1,25-dihydroksikolekalsiferoli, mutta useimmiten käytetään nimeä kalsitrioli ja lyhenteenä 1,25(OH)2D. Se on varsinainen hormonina toimiva muoto, jota tarkoitetaan kun sanotaan, että D-vitamiini tekee sitä ja tätä. Kalsitriolia on huomattavan vähän ja koska se tekee asioita, ja sitä valmistetaan vain tarpeeseen, niin kalsitriolia ei  mitata, jotta saataisiin selville puutokset tai liikasaannit. Lisäksi sen puoliintumisaika on lyhyt, vain noin 4 – 6 tuntia. Taas kerran, helppouden ja ymmärrettävyyden takia puhun usein aktiivisesta D-vitamiinista. 

D-vitamiinitasot

Suomessa käytetään yksikkönä nmol/l. Varsinkin amerikkalaisissa tutkimuksissa sen sijaan käytetään yksikköä ng/ml. Kun haluat muuttaa ng/ml > nmol/l, niin kerro nanogrammat luvulla 2,5 (se antaa likiarvon, mutta on riittävän lähellä). Jos muunnos täytyy tehdä nmol/l > ng/ml, niin jaa luvulla 2,5.

Kaikilla nisäkkäillä on samat tasot ja yleinen käsitys on, että tavoitearvot olisivat myös samat. Silloin koirallakin puutokseksi lasketaan alle 50 nmol/l, riittäväksi saanniksi noin 80 nmol/l ja hyväksi määräksi yli 100 nmol/l.. Movet käyttää viitearvoina 50–365 nmol/l ja useimmiten kirjallisuudessa törmää 60 – 215 nmol/l, joka tulee Michiganin yliopiston eläinlääketieteellisen laboratoriopalveluista⁹. Tuo tarkoittaa sitä, että haarukka on huomattavan laaja.

Sharp ym. ja ruuat

Sharp ym. (2015¹⁰) yritti selvittää 320 koiralta miten niiden D-vitamiinitasot seuraisivat ruokintaa. Se saatiin selville, että 25(OH)D vaihteli välillä 23,8 – 623 nmol/l. Osalla oli siis selvästi puutetta D-vitamiinista, kun korkein arvo tarkoitti nykykäsityksen mukaan D-vitamiinin rajua yliannostusta – tosin jokainen koira oli kliinisesti terve.

Ruokien vaihtelu

292 koiraa söi omistajien mukaan kaupallista ruokaa 40 eri merkistä. Yhdysvaltalaisissa teksteissä ei koskaan tiedä mitä se tarkoittaa, mutta kyse on kuitenkin täysrehuista ja tässä suurin osa on todennäköisemmin ollut kuivamuonaa. Kotiruokaa, joka on käsitteenä aivan yhtä epäselvä, söi 18 koiraa. Molempien sekoitusta, eräällä tavalla 50/50-ruokintaa, sai 10 koiraa.

25(OH)D:n mediaani (eli arvojen keskiväli) vaihteli melkoisesti eri teollisten ruokamerkkien välillä, 118,5 – 250,3. Toki per ruokamerkki ei ollut kovinkaan montaa tutkittavaa, mutta silti tuo tarkoittaa sitä, että suurimmalla osalla täysrehuja syöneistä oli riittävät D-vitamiinitasot.

Kotiruualla tilanne olikin kirjavampi, joka oli oletettavaakin. Täysrehut kuitenkin rakennetaan aina amerikkalaisilla markkinoilla AAFCO:n standardien mukaan, mutta kotiruokatyyppisissä omistaja vastaa D-vitamiinin saannista tavalla tai toisella, eikä se ole automaatio kuten täysrehuissa. Alin arvo oli ollut 23,8 nmol/l ja korkein 322,5 nmol/l.

Kun verrattiin kotiruokaa syöviä kokonaisuutena yhtä määrättyä teollista syöneisiin, ja poistettiin arvojen ääripäät, niin teollista syöneillä oli korkeammat 25(OH)D määrät. Sen sijaan kun vertailu muutettiin kaikki kotiruokaa syöneet vastaan kaikki teolliset, ja taaskin poistettiin liian poikkeavat arvot, niin kokonaisuutena merkittävää eroa ei ollut kotiruuan ja teollisen välillä.

Tuo tarkoittaa sitä, että jossain teollisessa ruuassa oli enemmän D-vitamiinia tai sitä syötiin enemmän. Jossain muussa merkissä taasen oli vähemmän tai annoskoko oli pienempi. Tässä kulminoituu Sharpin tutkimustyön perustavaa laatua oleva heikkous. Ei tiedetä tai kerrota

• paljonko ruuassa oli D-vitamiinia
• kuinka paljon mikäkin koira söi

Ravintolisät

Noin kolmasosa koirista sai jotain ravintolisää. Käytössä oli ollut kalaöljy, lohiöljy ja erilliset vitaminisoidut koirankeksit, mutta Sharp ei kerro miten ravintolisien käyttä jakaantui eri ruokintamuodoissa.

Tässä on selvä ero suomalaiseen koiranruokintaan. Jos täällä otetaan randomisti vajaa 400 koiransa terveydestä ja ravitsemuksesta jollain tasolla kiinnostunutta omistajaa (perusedellytys, että osallistuu moiseen tutkimukseen, joka myös aiheuttaa helposti biasia, vääristymää), niin eri ruokintatyylien suhteet ovat erilaiset ja ravintolisien käyttö on huomattavasti laajempaa.

Sharp ei kerro mitä eroa on kalaöljyllä ja lohiöljyllä, eikä paljonko tuotteissa oli ollut D-vitamiinia. Hän ei myöskään erottele koirankeksejä eikä niiden ravintosisältöä, vaikka tuotteissa on suuretkin erot.

Verrattuna niihin, jotka eivät ravintolisiä käyttäneet, niin kalaöljyllä ja koirankekseillä ei saatu käytännössä suurtakaan eroa. Koirankekseillä saatiin suurempaa hajontaa ja hieman useammalle paremmat tasot, mutta koska ei tiedetä mitä ja paljonko koirat olivat syöneet, niin tuloksella ei ole mitään merkitystä. Se on kuitenkin selvää, että mitään huomattavaa etua ei periaatteessa saatu. Tai sitten saatiin, jos ravintolisillä saatiin kotiruualla samat 25(OH)D-tasot kuin kuivamuonilla, mutta tuotakaan Sharp ei ilmeisesti pitänyt oleellisena tietona.

Lohiöljyä käyttäneillä koirien 25(OH)D tasot olivat keskimäärin 49 nmol/l korkeampia kuin ilman lohiöljyä. Tuo ei ole sinänsä yllätys, mutta toki taas on pidettävä mielessä, että ei tiedetä mitä lohiöljy tällä kertaa pitää sisällään.

Rotu- ja sukupuolierot

Rotuja oli kolme. Saksanpaimenkoiria oli 144, valkoisiapaimenkoiria 8 ja kultaisianoutajia 168. Ikä ei vaikuttanut D-vitamiinitasoihin, mutta kylläkin rotu. Kun Sharp siivosi pois tuloksista liian suuret ja pienet arvot, niin saksanpaimenkoirilla oli korkeammat 25(OH)D tasot kuin kultaisillanoutajilla. Molemmat yksittäiset ääripäät, eli alin ja suurin arvo, olivat molemmat kultaisianoutajia ja söivät kotiruokaa.

Sukukypsillä uroksilla oli leikkaamattomia narttuja selvästi paremmat D-vitamiinitasot, jos verrataan mediaaneja: uroksilla 208,3 ja nartuilla 169,3 nmol/l. Tuo saattaa selittyä urosten suuremmilla ruoka-annoksilla, jolloin ne saavat suhteessa enemmän D-vitamiinia kuin mitä metabolisen painon mukaan laskettuna tarve edellyttäisi. Taas päästään siihen, että ei tiedetä kuinka paljon koirat söivät ja mitä ruokia. Yksi selitys voi löytyä siitäkin millaisia ruokia uroksille ja nartuille syötetään, sillä ilman tutkimuksia väitän, että siinäkin on eroja – onko sillä erolla mitään aitoa merkitystä, riippuukin monesta eri tekijästä. Hormonaalisetkin erot, kuten kiima ja testosteroni, voivat vaikuttaa asiaan.

Tosin uroksilla oli myös laajempi haarukka alkaen puutoksen rajoilla olevasta 59,8 nmol/l aina ylisaantia juoruavaan 623 nmol/l. Nartuilla oli ahtaampi vaihtelu, mutta laaja sekin oli: 80,8 – 357,5. Tuo antaisi kevyen viitteen siitä, että erot syntyvät ruokinnasta.

Kun verrattiin luomu-uroksia kastraatteihin, niin kiveksensä menettäneillä oli alemmat D-vitamiinitasot, mediaani oli kastroiduilla 151 nmol/l. Kastroidut pääsivät omassa vaihteluvälissään ylimissä arvoissa samoihin kuin nartut, mutta alin arvo oli puutteen puolella oleva 42,3 nmol/l. 

Steriloiduilla nartuilla tilanne oli hieman vastaava kuin uroksilla. Kun lisääntymiskyky oli viety, niin mediaani laski arvoon 154,5 nmol/l. Ero oli kuitenkin huomattavan vähäinen. Vaihtelun yläpäässä ero oli yhtä vähäinen, mutta steriloiduilla se oli korkempi, mutta alapäässä huomattava. Heikoin arvo steriloidulla nartulla oli ollut 23,8 nmol/l, joka kertoo vakavammasta puutteesta.

Uroksilla kastraation merkitys lihomiseen on vähäisempi, mutta löytyy ja useimmiten alentuneen aktiivisuuden myötä. Kun vähennetään ruokaa, tai vaihdetaan ns. laihempaan ruokaan, niin myös D-vitamiinin saanti vähenee. Tietenkään matalamman rasvan ja sitä myötä alemman kokonaisenergian ruokia ei saisi automaattisesti tuomita heikommiksi myös suojaravintoaineiden suhteen, mutta moinen on normaalia reseptipolitiikkaa kuivamuonissa. Kun aktiivisuus laskee, niin myös suojaravintoaineiden saannin katsotaan laskevan jolloin ruokiin lisätään vähemmän.

Nartuilla sterilaatio vaikuttaa huomattavan vahvasti aineenvaihdunnan nopeutta ohjaaviin hormoneihin, jolloin kaavamaisesti laskettuna energiankulutus tipahtaa automaattisesti noin 20 % samalla hetkellä kun kohtu jää eläinlääkärin ongelmajäteroskikseen tai vähintään munasarjat katkeavat. Steriloitujen narttujen lihominen on huomattavan yleinen murheenaihe omistajilla ja sitä vastaan taistellaan vähentämällä ruokaa. Ruuan vähentäminen näkyy automaattisesti esimerkiksi D-vitamiinistatuksen romahtamisena, jos sitä ei erikseen korjata. Sharpin mukaan yhdellekään 320 koirasta ei ollut annettu D-vitamiinia erikseen.

Sama narttujen lihomisongelma näkyy myös toisessa päässä parantuneena saantina. Mutta taas törmätään Sharpin perusongelmaan: kun ei tiedetä mitä ja paljonko koirat ovat syöneet, niin selitystä on mahdotonta hakea ruuasta tai aineenvaihdunnan nopeudesta. Siihen voi vaikuttaa niinkin yksinkertainen asia kuin turkin pumpuloituminen sterilaation jälkeen. Omistajat ovat yrittäneet parantaa turkin laatua lohiöljyllä ja samalla lisänneet D-vitamiinia.

Puutos vai riittävä saanti 

Sharp jossittelee ruokinnan ja ravinnon merkityksestä saatuihin arvoihin. Jos hän olisi suunnitellut tutkimuksensa edes perustasolla niin, että olisi yritetty selvittää asioita, joita väitettiin yritettävän selvittää, niin jossittelun määrä olisi jäänyt vähemmäksi. Olen hyvin tiedemyönteinen ihminen, mutta tämä sama määrätty ammattitaidottomuus näkyy useissakin koirien perustutkimuksissa ja aina kun aiheena on koirien ruokinta. Sama ongelma löytyy Suomestakin, ja siltä pohjalta jopa väitellään tohtoriksi.

Sharp jää hetkeksi aikaa jopa ihmettelemään, että miksi lohiöljy oli parantanut koirien D-vitamiinistatusta, mutta kalaöljy ei. Hän jää jopa pohtimaan hetkeksi biosaatavuutta. Tuota ei olisi tarvinnut pohtia, jos hän olisi vaivautunut lähimpään paikalliseen markettiin vilkaisemaan tuoteselosteita. Silloin hänelle olisi selvinnyt kalanmaksaöljyn ja omega-3 rasvalisän erot. Urakkaa olisi ehkä hieman helpottanut se, että olisi kysynyt omistajilta mitä he antavat ja kuinka paljon he antavat. Myös lisien jako johonkin muuhun kuin geneerisiiin ryhmiin olisi saattanut olla eduksi.

Tutkimuksen anti sen sijaan oli siinä, että amerikkalaisessa koiranruokintakulttuurissa suurimmalla osalla koirista oli hyvä tai erittäin hyvä D-vitamiinistatus. Voidaan jopa väittää, että aivan riippumatta miten kuivamuonavalmistaja on reseptinsä painottanut, niin kuivamuonilla riittävillä annoksilla koiralle ei saada D-vitamiinista vajetta – ainakaan terveillä koirilla.

Se, että kotiruokinnassa – johon meikäläinen raakaruokinta kuuluu – koiran D-vitamiinitila riippuu täysin siitä mitä omistaja ruokakippoon laittaa, ei pitäisi olla yllätys.

Sharp ym. määrittelee hyväksi tasoksi vähintään 100 ng/ml, joka on 250 nmol/l. He perustelevat sitä ihmistutkimuksilla, jotla kylläkin ilmoittavat samaksi rajaksi 40 mg/ml eli 100 nmol/l. Minulle tuli outo olo, että näinköhän taaskaan on luettu niitä tutkimuksia, joita käytetään viitteinä. Ainoastaan yksi tutkimus, johon Sharp nojaa, esittää hyvän saannin rajaksi yli 250 nmol/l ja se oli koirien syöpäriskitutkimus Selting ym. 2014¹¹, jota on kritisoitu mm. siitä, että raja on vedetty yksinomaan parathormonin toiminnan kautta, eikä aidosti oltu selvitetty tutkimukseen osallistuneiden koirien ruokintaa, ei muita veriarvoja,ei virtsatutkimuksia eikä mitään muutakaan, jolla olisi selvitetty terveydellinen status. Sharp suhtautuu muutenkin kohtuullisen positiivisella otteella D-vitamiinin terveysvaikutuksiin.

Se, että Sharp ym. päätti, että hyvän saannin raja on yli kaksinkertainen siihen nähden mitä muu maailma huomioi, niin hän sai tulokseksi, että suurin osa koirista on D-vitamiinin vajaasaannilla. Jos rajaksi otetaan 40 ng/ml eli 100 nmol/l, niin suurin osa koirista olikin saanut riittävästi D-vitamiini. Hyvä esimerkki siitä, että koskaan ei voi luottaa siihen mitä tutkimuksissa sanotaan, vaan aina pitäisi katsoa mitä aidosti on tutkittu.

Syy siihen, että Sharpin ryhmä suhtautui melkoisen kritiikittömästi Seltingin ryhmän väitteisiin, saattaa olla hyvin yksinkertainen. Sharp oli mukana Seltingin tutkimuksessa ja suurin osa koirista oli samoja. Nämä ovat sellaisia pikkudetaljeja, jotka on aina otettava huomioon. Täysin samaa löytyy Suomestakin ja Viikin opinnäytetöistä sekä lisensiaattitutkimuksista, nykyään jopa tohtorinväitöksistä, löytyy mielenkiintoisia yhteyksiä niin tulosten kuin väitteidenkin suhteen valvovaan ja hyväksyvään henkilöön ja hänen töihinsä.

Hookey ym. ja laihdutusruoka

Ylilihavuus on kehittyneiden maiden ehkä suurimpia, ellei suurin, terveysongelma nykyään ja koskaa niin omistajia kuin koiriakin. Suomessa tilanne on kuitenkin Yhdysvaltoja parempi, mutta silti meillä laihdutetaan lievästi ylipainoisia koiria amerikkalaisille markkinoille suunnatuilla sairaalloisesti ylilihavien laihdutusruuilla. Lihavuuden ja laihdutuksen merkitys D-vitamiinitasoille on epäselvä ja sitä Hookey ym. (2018¹² Missourin yliopiston eläinlääketieteellisellä yritti selvittää.

Tutkimukseen värvättiin henkilökunnan ja opiskelijoiden koiria. Koirat olivat kliinisesti terveitä ja jos niitä ei oltu aikaisemmin steriloitu tai kastroitu, niin se tehtiin tutkimuksen alussa (kirj.huom: mistä kumpuaa nykyinen tulevien ja olevien eläinlääkärien kiima viedä lisääntymisvälineet automaattisesti?). Osa koirista oli normaalipainoisia, osa hieman lihavia. Tutkimuksen loppuun asti päätyi, tosin eri aikoina, yhteensä 14 koiraa. Muutama hyppäsi kelkasta erilaisista syistä.

Kyseessä oli Purinan tutkimus ja siinä käytettiin laihdutusruokana Overwight Managementia, jonka maagiset tunnusluvat ovat 27/6,5. D-vitamiinia oli Purinan ilmoituksen mukaan 40,17 µg/kgKA. Tutkimuksessa kuitenkin myös analysoitiin neljä näytettä ruuasta, eikä tyydytty valmistajan ilmoitukseen:

• D2-vitamiinia: < 1 µg/kgKA
• D3-vitamiinia: 39,5 – 47,75 µg/kgKA

Purina oli siis onnistunut kohtuullisen hyvin vakioimaan D-vitamiinimäärät.

Kontrolliryhmä söi samaa Purinan ruokaa, mutta sellaisia määriä, että paino ei muuttunut. Ruoka-annoksen koko ei kerrottu. Testiryhmän kohdalla ei kerrota kuinka paljon koirat söivät, mutta annos oli sellainen, että koirat saatiin laihtumaan turvallisesti. Nyt olisi sitten pakko arvailla, että noudatettiinko valmistajan suosituksia vai lisättiinkö koirien ruoka-annoksia, koska ne olivat nälkäisiä koko ajan. Sterilisaatio ja kastraatio vaikuttavat myös huomattavasti tilanteeseen, vaikka toki myös kontrolliryhmän hormonitoimintaan oli kajottu.

Koirat olivat laihtuneet Purinan ruualla. Itse en pidä sitä mitenkään mainittavan arvoisena asiana, kun energiamäärää leikataan ja koirat siirretään 6 % rasvalle. Minua olisi kiinnostanut paljon enemmän pidemmän aikavälin seuraukset, mutta sitä ei toki tässä tutkittu – mutta Purina sai mahdollisuuden mainostaa, että tieteellisten ja kliinisten tutkimuksten mukaan Overwight Management laihduttaa jopa seitsemässä viikossa.

D-status korjaantui hieman

Kontrolliryhmän lähtötilanteessa 25(OH)D mediaani oli 185 nmol/l vaihtelulla 115 – 275 nmol/l ja laihdutusruokaa syövät aloittivat käytännössä aivan samoilla arvoilla. Tutkimuksen loppuessa kontrollitkin olivat hieman petranneet ja mediaani oli noussut arvoon 215 nmol/l. Purinaa syöneillä laihduttavilla muutos oli jonkun verrankin suurempi: mediaani 287,5 ja vaihteluväli oli 222,5 – 407,5 nmol/l.

Tutkimuksessa mainitaan yksi mielenkiintoinen detalji. Kun tutkimus oli loppusuoralla, niin yksi koira tarvitsi energian kautta laskettuna noin 33 % enemmän pitääkseen kehon rasvaprosentin oikeana. Samalla se sai juuri saman 33 % enemmän D-vitamiinia ruuastaan. Toisella tapauksella piti lisätä energiaa jopa 52 %, jotta laihtuminen pysähtyi. Ja aivan samalla tavalla myös sen D-vitamiinin saanti nousi 52 %.

Tuo tarkoittaa kahta sinänsä päivänselvää asiaa. Laihdutusruuat saattavat olla liiankin kevyitä, varsinkin suositusannoksilla. Kun puhutaan kuivamuonista, niin kaikkien ravintoaineiden saanti riippuu täysin niistä grammoista, joita kippoon laitetaan ja se tarkoittaa, että laihduttavilla pienillä annoksilla tukee helpostikin vajaasaantia aivan kaikesta muustakin kuin vain energiasta.

Tutkimuksen yksi hypoteesi oli, että koska osa D-vitamiinista varastoituu rasvaan, niin läskin hävittäminen vapauttaa D-vitamiinia. Toki maailmalla on tutkimuslinjoja, joilla on päinvastainen ajatus: liian alhainen D-vitamiini lihottaa tai ainakin helpottaa lihomista. Tutkimuksen koirilla kaikilla parani D-vitramiinitasot, mutta laihduttaneilla enemmän. Se antaisi mahdollisuuden jossitella laihtumisen merkityksestä D-vitamiinitasojen parantamisessa. Tosin Hookey toteaa, että kun he poistivat ravinnon merkityksen, niin D-vitamiinitasot eivät muuttuneetkaan laihduttamisen myötä ja oikeastaan ainoa, jonka he varmistivat, oli ravinnon merkitys D-vitamiinin saannissa.

Kun koirien aito saanti ruuista muutettiin vastaamaan metabolista painokiloa, niin koirat olivat saaneet 1,3 – 4,4 kertaa enemmän D-vitamiinia kuin mitä NRC suosittaa. Kaavamaisella yleistyksellä se tarkoittaisi, että raakaruokituille pitäisi antaa 0,33 – 1,1 µg/kgEP päästäkseen samaan mitä osa kuivamuonista on aidosti antanut. Katiskan suositus 0,7 µg/kgEP ei enää tunnukaan niin poikkeukselliselta.

Jos oletetaan, että vähiten D-vitamiinia saaneilla oli myös alimmat mitatut 25(OH)D-tasot, niin se tarkoittaisi silloin sitä, että jokaisen koiran täytyisi saada ainakin 1,5 kertaa enemmän kuin mitä NRC suosittaa saavuttaaksen hyvän alarajan 100 nmol/l.

Tutkimuksessa oli myös kompastuskivensä ja se oli se kaikki mitä muuta koirat söivät. Yksi laihduttavista sai kalaöljyä samaan aikaan. Toinen sai päivässä kaksi grammaa anjovis/sardiiniöljy ja siltä mitattiin 195 nmol/l. Kontrolliryhmässä kaksi koiraa sai kalaöljyä ja niistä toinen sai päivässä 4 grammaa, jolla saatiin ruuan kanssa 130 nmol/l. Yksi koira sai 2 grammaa kalaöljyä ja sille mitattiin 245 nmol/l. Hookey ei kylläkään kerro esimerkeissään koirien painoja. On eri asia antaa kalaöljyä kaksi grammaa viisi kiloiselle kuin 50 kiloiselle.

Young & Backus ja lisien tehottomuus

Tutkimuksen lähtöasetelma oli vähintäinkin omituinen, oikeammin tavoite. Young ja Backus (2016¹³) halusivat selvittää miten hyvin onnistutaan D-vitamiinilisillä parantamaan koirien 25(OH)D-tasoja, koska niin monilla on puutosta D-vitamiinista.

Kuinka yllättävää, sillä hekin olivat ottaneet puutoksen rajaksi Selting ym. esittämän 100 ng/ml eli 250 nmol/l. Onko yllättävää, että Backus oli mukana Seltingin tutkimusryhmässä? Tämä on aidosti huolestuttavaa. Kun maailmassa yksi ainoa tutkija suosittaa 2,5 kertaista tasoa hyvän saannin rajaksi, niin tutkimusryhmän muut jäsenet laventavat sen omissa töissään olemaan puutoksen raja ja väittävät silmin kirkkain sitä yleisesti hyväksytyksi rajaksi.

Näin saimme demonstraation siitä miten tiedemaailman ikiomat meemit syntyvät. Ei rusinat ole poikkeus.

46 koiralta mitattiin 25(OH)D ja niistä 33 oli alle 250 nmol/l (71,7 %). Näistä 13 värvättiin tutkimukseen. 6 koiraa sai päivittäin plasebona oliiviöljyä ja 7 sai D-vitamiinilisää annoksella 2,3 µg/kgME joka vastaa noin hieman yli 1 µg/kgEP. Tutkimus kesti 10 viikkoa ja koirien 25(OH)D mitattiin neljästi.

Koirat olivat erikokoisia ja rotuisia, uroksia ja narttuja lisääntymiselimillä ja ilman. Ruokinta kysyttiin omistajalta ja tutkimukseen valituista 13 koirasta 12 ruokinta oli tiedossa – ainakin jotenkin, vaikka parivaljakko käyttääkin ilmaisua Complete diet histories were available. 11 söi kuivamuonaa, yksi sitten ilmeisesti jotain muuta.

Jostain syystä Young ja Backus jakoivat ruokintaa energian mukaan. Se ei kuitenkaan kerro ruokamäärään koosta, joka on oleellinen asia mietittäessä paljonko ruuasta saadaan D-vitamiinia tai edes yritettäessä kuvata ruuan vaihtelua per koira.

He ilmoittivat arvioidun D-vitamiinin saannin. Se lienee veikattu sen mukaan mitä valmistaja on ilmoittanut lisätyksi D-vitamiinimääräksi, vaikka he virheellisesti puhuvat valmiin tuotteen analyyseistä (nömä ovat kaikki sellaisia epätarkkuuksia, jotka alkavat syödä uskottavuutta). Tapa on täysin toimiva, kun ruoka ei sisällä sellaisia raaka-aineita, joista saisi oleellisia määriä D-vitamiinia.

Young ja Backus oivalsivat itsekin, että heidän kontrolli- ja testiryhmänsä saavat ruuasta hyvin erilaiset määrät D-vitamiinia. En ymmärrä mitä järki oli jatkaa tuolla asetelmalla, mutta luultavasti he törmäsivät tilanteeseen vasta sen jälkeen, kun omistajat oli värvätty. Kontrollissa mediaani ruuasta saatavalle D-vitamiinille oli 1,9 µg/kgME ja haarukka melkoinen 0,06 – 2,3 µg/kgME. Testiryhmässä mediaani oli vaivainen 0,4 µg/kgME vaihtelulla 0,2 – 1,8 µg/kgME.

Vasta tutkimuksen loppuessa viikoilla 9 ja 10 saatiin D-vitamiinilla tilastollisesti merkittävä 25(OH)D-tasojen paraneminen suhteessa plaseboryhmään (voisiko joku tiedemaailmaan paremmin tutustunut avata minulle, että mitä plasebo palveli tässä?). Tilastollinen merkittävyys tarkoittaa reaalielämässä sitä, että kun tutkimuksen alussa testiryhmän koirien 25(OH)D mediaani oli 178,25 nmol/l, niin lopussa se oli annetun D-vitamiinilisän jälkeen hieman korkeampi ja arvo olisi pitänyt arvailla pylväsdiagrammista, koska tutkijakaksikko ei katsonut tarpeelliseksi kertoa sitä.

Viikon kuusi kohdalla diagrammin mukaan kontrolliryhmän 25(OH)D-tasot tipahtivat saman verran kuin mitä testiryhmän nousi – joten diagrammin mukaan muutos ei todellakaan tapahtunut viikoilla 9 ja 10, kuten he ilmoittivat, vaan kolme viikkoa aikaisemmin. Syytä ei arvuuteltu, joten ehkä se ei ollut tilastollisesti merkittävä asia, vaikka vakiona pysyneet arvot muuttuvat yhtä äkkiä ja pysyvät taas vakiona tutkimuksen loppuun asti.

Youngin ja Backuksen työstä ei oikein jää käteen mitään. He eivät löydä mitään aitoa ajateltavaakaan aiheesta miksi kuivamuonan antamaa määrää korkeampi D-vitamiinilisä ei kuitenkaan vaikuttanut 25(OH)D-määrien mediaaniin. Itse en edes yritä arvailla, koska tutkittavat ryhmät olivat niin hajanaisia, eikä kootut tiedot paljasta yhtään mitään. Keskiluvut kun ovat hyödyllisiä vasta silloin kun tiedetään mistä ne koostuvat. Siksi ei voida edes leikkiä ajatuksella miten säätely on mahdollisesti vaikuttanut asiaan, koska 250 nmol/l raja on niin päätön tai ovatko huippuarvoja matalammat 25(OH)D-tasot ehkä aineenvaihdunnallisia kysymyksiä, ulkoisista tekijöistä puhumattakaan.

Tutkimuksen mukaan kuitenkin D3-vitamiini on lisänä hyödytön, mutta sama D3-vitamiini lisättynä kuivamuonaan toimii.

Antaako lisää vai ei?

Tutkimukset antoivat jonkinlaisen synninpäästön ainakin osalle kuivamuonista ja vahvisti tietoa, että raakaruokinnassa omistajan täytyy kantaa vastuunsa. Kuivamuonienkin ongelma oli tutkimuksissa siinä, että syöjien D-vitamiinivarastot vaihtelivat todella paljon, eikä ole tiedossa miksi. Onko kyse syödyistä ruokagrammoista vai valmistajan reseptiikasta jää kysymyksenä melkoisen auki. Luultavammin kyse on molemmista ja loppu tulee koiran aineenvaihdunnasta.

Maailma on saattanut muuttua ajan myötä. Sydneyn yliopistossa tutkittiin kahden vuoden ajan 90-luvun lopulla greyhoundien ja sekarotuisten D-vitamiinitasoja (Laing ym. 1999¹⁴). Silloin kaikki koirat olivat joko puutteessa tai hyvän saannin alapuolella arvojen ollessa 10 – 76 nmol/l. En kuitenkaan usko, että tuohon aikaan aussit olisivat syöttäneet mitenkään poikkeuksellisesti, mutta toki siellä monet kilpagreyhoundit ruokittiin kuin meillä 50/50 on nykyään, eikä D-vitamiinilisää suuremmin käytetty. Nyt eivät tutkimukset ihan noin huonoa tilannetta löytäneet.

Jos asian haluaa tehdä oikein, niin pitäisi mittauttaa koiran 25(OH)D eli D-vitamiinin varastomuodon määrät. Jos määrä on alle 100 nmol/l, niin ehdottomasti pitäisi lisätä koiran D-vitamiinin annostusta. Kun mennään yli 200 nmol/l, niin kaikki on melkoisen hyvin ja 300 ylityksissä voisi jopa harkita lisän jättämistä hyllylle – johonkin tutkimusten megamääriin 600 nmol/l ei taatusti päästä pelkällä ruualla.

Ongelma on siinä, että tutkiminen maksaa. Tarvitaan ainakin kaksi koetta, oikeastaan kolme, ja ne maksavat ilman eläinlääkäriä satasen laaki. Minä olen utelias, mutta en noin utelias. Rikastumiseen asti tyydyn tietoon, että kuivamuonien annostukset riittävät D-vitamiinitasojen saavuttamiseen ja annostelen raakaruokinnassa D-vitamiinia purkista noudattaen 0,7 µg/kgEP sääntöä ja annan pelkkää kuivamuonaa syöville hieman vähemmän.

1. FEDIAF 2014: Nutritional guidelines[↩]
2. AAFCO 2014: Dog and cat food nutrient profile[↩]
3. Wheatley, V.R., and Sher, D. W. (1961). Studies of the lipids of dog skin I: The chemical composition of dog skin lipids. J Invest Derm.36: 169.[↩]
4. Hazewinkel, H. A., How, K. L., Bosch, R., Goedegebuure, S. A., and Voorhout, G. (1987). Inadequate photosynthesis of vitamin D in dogs. In: Nutrition, Malnutrition, and Dietetics in the Dog and Cat.[↩]
5. Griffiths, P., and Fairney, A. (1988). Vitamin D metabolism in polar vertebrates. Comp Biochem Physiol B.91: 511-516[↩]
6. How, K.L., Hazewinkel, H. A. and Mol, J. A. (1994). Dietary vitamin D dependence of cat and dog due to inadequate cutaneous synthesis of vitamin D. Gen Comp Endocrin.96:12-18.[↩]
7. Laing CJ, Malik R, Wigney DI, Fraser DR. Seasonal vitamin D status of Greyhounds in Sydney. Aust Vet J. 1999 Jan;77(1):35-8.[↩]
8. Kealy, R. D., Lawler, D. F., and Monti, K. L. (1991). Some observations on the dietary vitamin D requirement of weanling pups. J Nutr.121: S66-S69.[↩]
9. MSU VDL: https://cvm.msu.edu/vdl[↩]
10. Claire R. Sharp, Kim A. Selting, Randy Ringold. The effect of diet on serum 25-hydroxyvitamin D concentrations in dogs. BMC Res Notes (2015) 8:442[↩]
11. Selting KA, Sharp CR, Ringold R, Thamm DH, Backus R. Serum 25-hydroxyvitamin D concentrations in dogs—correlation with health and cancer risk. Vet Comp Oncol. 2014[↩]
12. Tabitha J. Hookey, Robert C. Backus, Allison M. Wara. Effects of body fat mass and therapeutic weight loss on vitamin D status in privately owned adult dogs. Journal of Nutritional Science (2018), vol. 7, e17[↩]
13. Lauren R. Young, Robert C. Backus. Oral vitamin D supplementation at five times the recommended allowance marginally affects serum 25-hydroxyvitamin D concentrations in dogs. Journal of Nutritional Science (2016), vol. 5, e31[↩]
14. Laing CJ, Malik R, Wigney DI, Fraser DR.  Seasonal vitamin D status of Greyhounds in Sydney. Aust Vet J. 1999 Jan;77(1):35-8.[↩]