Näyttelyt ovat tosiasiallisesti tärkein rotukoirien jalostusta ohjaava toiminta. Tiedän, että tuo kuulostaa kliseeltä, mutta silti ne ohjaavat jalostusta. Vaikka agility (ja mikseivät muutkin fyysisemmät aktiviteetit) ovat kasvattamassa suosiotaan ja lisäämässä ns. työkoirajalostusta, niin silti harrastaja- sekä pentuemäärät jäävät kirkkaasti kakkoseksi näyttelyille. Toisaalta on aivan se ja sama mitkä jalostusta ohjaavat, kunhan on jalostusta (pennuttaminen ei sitä ole) ja jalostukselle on jotkin terveet ja järkevät kriteerit.

Minusta hännän pituus, korvien kiinnitys, seisomisasento ja ravi laukkaaville ja aktiivisille koirille eivät ole moisia järkeviä kriteereitä. Mutta se on vain minun näkemykseni, ja tiedän toki perustelut ns. rotumääritelmän mukaiselle kauneusarvostelulle. Ymmärrys on vain hieman vajaa. Ei kuitenkaan tällä kertaa puututa näyttelyiden ja tuomareiden ääripäitä arvostaviin ja turhan usein myös epäterveisiin kauneusihanteisiin, koska niistä on keskusteltu, päivitelty ja arvosteltu läpi kennelmaailman aivan riittämiin. Nykyiset keskustelut joko muuttavat jotain, tai sitten eivät, mutta minun kantani ei sitä liikettä hetkauta suuntaan tai toiseen. Ihmetellään sen sijaan näyttelyihin riittävän massavaa koiraa.

Vaikka rotujaot malliin greyhound – näyttely vs. käyttö – onkin monessa rodussa lähes kirosana, niin tosiasiallinen suunta se silti on. Käyttö vaatii erilaisia ominaisuuksia koiralta kuin näyttelyt ja siksi myös jalostus ohjautuu eri suuntiin. Greyhound on ulkomuodollisesti ja käyttömeriiteillä mitattuna maailman jakautunein rotu, ja kyseessä onkin jo kaksi eri rotua, joilla ei ole enää muuta yhteistä kuin yhteiset esivanhemmat yli sadan vuoden takaa; eri tyypit ovat jopa eri kantakirjoissa. Vastaava on myös täysin tuttua työtätekevissä paimenissa ja karjakoirissa. Metsästyskoirissa jako laajenee koko ajan, ja ”geeli-husky” on eri koira kuin aito valjakko. PK-puolella suunta on ollut täysin vastaava, ja ero tulee suurentumaan koko ajan. Käytännössä ainoat jakautumattomat rodut ovat sellaisia, joilla ei ole käyttötarkoitusta, siis puhtaat seura- ja näyttelyrodut. Siinä välissä sitten seikkailevat ns. sekalinjaisia tekevät kasvattajat, jotka yrittävät ratsastaa tyyppierojen poistamisen aallonharjalla onnistuen siinä yhtä hyvin kuin meikäläinen skeittilaudalla – tupsahtaen nolosti nenälleen. Käyttöön ja näyttöön oli takavuosina suosittu mainoslause, nykyään se on enää huono vitsi ja paras tapa hävittää kasvattajan viimeinenkin vähä uskottavuus.

Minulle neuvottiin aikoinaan pettämätön tapa erottaa käyttökoira (siihen maailman aikaan siis palveluskoira) näyttelytähdestä. Saksanpaimenkoirilla toki kasvattajanimi ja väri, varsinkin harmaa, olivat paras tapa tunnistaa työkoira – ainakin näin luultiin – mutta parempikin oli olemassa. Jos unohdettiin sellainen erittäinkin subjektiivinen ja tarkoitushakuinen mittari kuin kauneus (näyttelykoirat olivat kauniita, työkoirat rumia), niin koiran ulkomuoto kertoi heti jalostustyypin (joka kylläkin usein tarkoitti samaa kuin omistajan harrastussuuntautuminen, mutta unohdetaan se). Näyttelykoirat olivat lihavia ja lihaksettomia, työkoirat hoikkia ja lihaksikkaita. Yleistävä sääntö tuokin, mutta valitettavan tarkka 80-luvulla. Valitettavaa on, että tuo sääntö pätee edelleenkin.

Näyttelykehissä ei suosita hoikkaa ja treenattua koiraa, vaan edelleenkin herran vuonna 2011 koiria lentää kehästä vanhan kakkosen kanssa, koska tuomarin mielestä niillä on liikaa lihasta ja liian vähän massaa. Aivan päätöntä.

Nyt alkaa olla vahvoja viitteitä, että ihmisillä esim. kakkostyypin diabetes on puhdas elintasosairaus. Koirilla tuon tyypin sokeritautia (hakukoneystävällinen termi…) ei käytännössä ole, mutta paljon muita ongelmia, joita aletaan kytkemään huonoon kuntoon, määrättyihin ruokintavirheisiin sekä ylipainoon – koira on kaupunkilaistuessaan saanut myös elintasosairauksien kirouksen niskaansa. Koska näyttelyt ohjaavat, paitsi jalostusta, ihmisten toimintaa koiranpidon suhteen, niin ylipainoon ja huonoon lihaskuntoon ohjaava toiminta on vaarallisempaa kuin takaraajojen kulmauksien säätely. Koira pärjää kyllä hiukan suuremmillakin kulmauksilla tai suorilla takajaloilla, jos sen lihaskunto on hyvä, turhaa massaa ei ole ja yleistä elinvoimaa ja immuniteettia ei turhaan heikennetä.

Aikoinaan näyttelykoira saatiin messari-kuntoon syöttämällä sille paljon valkoista leipää. Koira paisui kuin pullataikina, jota se söi – olet mitä syöt. Tiedän, että nyt Helsingin Messarin lähestyessä samaa tahtia öiden pidentymisen kanssa Suomessa lisääntyy koirapuolella riisin ja pastan ostaminen samaan tahtiin kun koiran turkkia yritetään saada kuosiin. Liikkuminen vähennetään minimiin, että painonnousu saataisiin optimoitua. Koirakansanterveydellisesti erittäin huolestuttavaa.

Annan vinkin, miten koira saadaan terveellisesti ja järkevästi näyttelymassaan ilman, että sen elinajanodotetta alennetaan yrittämällä hankkia pakolla sille sydänvika vanhemmalla iällä tai rikkoa olkanivelet ennen kuin multi-champiooni täyttää kolme vuotta.

Koiraa liikutetaan vähintään sen verran, että se saa edes jonkinlaisen lihaskunnon. Normaalit ulkoilulenkit vahvistavat koiraa aivan yhtä paljon kuin sen omistajaakin, eli eivät yhtään. Koiran täytyy päästä liikkumaan niin paljon, että se hengästyy ja rasittuu. Jos tämä Helsingin, Turun, Oulun, Tampereen… keskusta-alueilla tarkoittaa autoon hyppäämistä ja ajamista puolen tuntia johonkin suuntaan, niin se tehdään. Vähintään kaksi kertaa viikossa, mieluummin useammin. Lihaksisto vahvistuu, koiran kunto nousee, terveys paranee, koira voi paremmin – mutta omistaja hermostuu, tähän paloi ROP-titteli. Ei hätää, ihan rauhassa – nyt säädetään ravintoa.

Koira on rotutyypillisesti rasvan käyttäjä. Vuosituhannet, joita on yhdessä tallattu aika monta, ovat kehittäneet entiselle tunkiorosvolle kyvyn käyttää energiantuotantoonsa myös hiilihydraatteja. Kaksiteräinen miekka, koska se on sallinut koiran selvitä hengissä talojen liepeillä, sillä lihaa ei riittänyt koirille, kun ei sitä riittänyt usein ihmisillekään. Mutta samalla hiilihydraatit ovat eräällä tavalla myös ”sallineet” nykyiset terveysongelmat. Silti se alkuperäiseen suteen perustuva rasvan polttaja piilee edelleenkin siellä kotikoiran sisällä – oli se sitten tipsu tai husky.

Mielestäni paras ja kustannustehokkain tapa ruokkia on 50/50-malli eli puoliksi lihaa ja puoliksi kuivamuonaa, mutta ymmärrän heitäkin, jotka eivät voi tai halua käyttää lihaa. Koira voidaan pitää kuivamuonalla, mutta silti säätää sen energiankäyttöä rasvan suuntaan. Näyttelyihmiselle tällä on se merkitys, että rasvasta saadaan tuplaenergiat hiilihydraatteihin verrattuna, ja paljon terveellisemmällä tavalla. Yleinen kohentunut terveys näkyy aina turkissa, sekä innokkaampana ja elinvoimaisena käyttäytymisenä – voitaisiin sanoa, että koiran lavakarisma kasvaa, ja se ei todellakaan ole ainakaan haitaksi ulkoiseen arvosteluun perustuvassa lajissa.

Rasvan lisääminen on suunnattoman helppoa, eikä edes kallista. Joko ostetaan lohiöljyä, jota on helppo annostella jäisestä purkista lusikalla (kasta lusikka ensin kuumaan veteen, irtoaa helpommin aivan kuten jäätelöpallotkin) tai sitten ostetaan halvinta kasvisöljyä ja lorautetaan suoraan purkista ruuan joukkoon. Kannattaa muistaa, että jos koira on ”siirtynyt” energian käytössään hiilihydraatteihin, kuten käytännössä aina pelkällä kuivamuonalla olleet, niin palaaminen takaisin rasvaan vie noin kuukauden päivät.

Nyt ollaan saatu koiralle lisää lihasmassaa, timmimpi ja liikkuvampi rakenne, parempi mieli paremman ruuan myötä ja lisää energiaa kattamaan tuo kaikki. Mutta edelleenkin käteen tuntuu tiukka koira. Joten nyt hienosäädetään. Tuomarit arvostelevat massan ja lihaksikkuuden käytännössä silmin nähtävien ja selvästi piirtyvien lihaksien perusteella. Ihmisillä rannalla six pack on haluttu, mutta koirien näyttelykehässä koiralla synti. Siispä piilotetaan lihakset.

Ohutturkkisten rotujen omistajat tietävät mitä tapahtuu nartun ulkonäölle valeraskauden aikana. Näyttää siltä, että se lihoisi yhtä äkkiä ja lihakset häviävät. Ei narttu käytännössä lihonnut, vaikka sen paino nousikin, eivätkä lihakset kadonneet, vaikka ne eivät näykään. Tepposet teki hormonaalinen nestekertymä. Käytetään vähän samaa jippoa, mutta ilman hormoneja. Meillä on liikunta kunnossa, meillä on ruokinta kunnossa ja nyt laitamme lisäravinnepuolen kuntoon.

Heti kun aloitetaan aktiivisempi liikunta, niin otetaan käyttöön kreatiini. Sillä saadaan tuettu lihasmassan ja -kunnon kehittymistä. Mutta sillä on toinenkin vaikutus, jota nyt haetaan. Se kasvattaa lihassolujen kokoa vetämällä niihin vettä. Paino nousee, ja kun samalla lisätään ennen näyttelyitä rasvan määrää ruuassa ja kohotettua hieman koiran rasvaprosenttia, niin koira näyttää massavammalta ilman, että lihakset piirtyvät selvästi. Kreatiinin tehoa vahvistetaan pienellä määrällä nopeasti imeytyvää urheilulisäravinteeksi tehtyä hiilihydraattia. Maltodekstriini on toimiva, mutta turhan kallis hiilihydraatinlähde. Jos maltoa käyttää turvottamiseen, niin koiralle sopivan grammamäärän käytössä kannattaa olla varovainen, sillä liian suuret määrät saattavat aiheuttaa vatsaärsytystä. Maltodekstriinin suhteen on syytä olla hintatietoinen, sillä hintahaarukka on valtava, mutta aine käytännössä samaa – nestekertymän lisäämisessä siis. Jos elää vanhoja aikoja ja käyttää maltoa urheilukoiran palauttamiseen, niin silloin imeytymisnopeudessa on suuriakin eroja, ja yleensä nimenomaan koirille suunnatut ovat tavanneet olla niitä kehnompia. Kotikutoisempi käyttää samaan halvempaa ja helpommin saatavilla olevaa pastaa tai valkoista leipää.

Hiilihydraattitankkauksessa kannattaa olla hivenen varovainen, jos näyttelyreissun jälkeen jatkaa fyysisempää liikkumista. Hiilihydraattien käyttö näyttäisi nostavan kramppiriskiä.