No niin. Nyt nostetaan taas koira pöydälle, sille viimeiselle piikille. Koiran lopettaminen aiheena aiheutti melkoisen myräkän viikonloppuna, ja onhan se inhottava aihe. Mutta jokaisen koiranomistajan väistämätön hetki, joka vain on kohdattava.

Koirat elävät yleensä Suomen oloissa varsin hyvää elämää, ja niillä on oikeus myös päättää elämänsä hyviin hetkiin, ei kärsimykseen. Kärsimyksen seuraaminen on omistajalle kamalaa – usko minua, on paljon kivempaa muistaa koira sellaisena, kuin se eli hyvän elämänsä, kuin laihtunut, hidas ja karvaton, joka hiljaa riutuu pois. Koiran ei tarvitse kärsiä, ja kärsimyksen pitkittäminen on puhdasta itsekkyyttä.

Fyysisiä ongelmia aiheuttavat myös tapaturmat. Loukkaantumiset kuuluvat elämään, mutta paranemisen suhteen täytyy olla realisti – koira ansaitsee neljä toimivaa jalkaa ja kivuttoman loppuelämän. Jos tapaturman jälkeen hoidoksi ehdotetaan amputaatiota, vaihda lääkäriä. Murtumienkin hoito- ja haittaennusteet vaihtelevat sen suhteen, missä ja millainen murtuma on. Jos tilanne näyttää toivottomalta, tai hoito olisi koiralle liian rankkaa, on parempi luopua. Luovuttaminen tässä mielessä ei ole heikkoutta, se on realismia ja rakkautta.

Lisäksi on koiria, jotka eivät välttämättä sairasta fyysisesti, mutta niiden pää ei kestä elämää. Koira ei ansaitse jatkuvaa stressiä, pelkoa, eikä sen tarvitse joutua puolustamaan itseään laumassa tai perheessä. Jos näin on, on ihan ok etsiä koiralle uusi koti, jossa muuta laumaa, tai vaikkapa stressaavia lapsia ei ole. Mutta jos koira on jo vähän iäkkäämpi, tai sen taustoja ei sen tarkemmin tiedetä, on koira parempi päästää vihreämmille metsästysmaille, missä stressiä ei tunneta. Iäkkäämmille koirille myös muutokset ovat stressaavia, ja sopeutumiseen tarvitaan aikaa. Vanha koira kantaa mukanaan koko elämäänsä, kaikkea oppimaansa – ja niiden työstäminen vaatii hillittömän määrän työtä ja aikaa. Vanhemmilla koirilla sitä aikaa ei aina vain ole. On helpompaa ja järkevämpää lopettaa koira, ja pistää ne paukut sellaiseen eläimeen, jolla on vielä elämä edessään. Nuorella on enemmän aikaa, ja vähemmän niitä traumaattisia kokemuksia – sillä on paremmat edellytykset olla onnellinen koira vielä joskus.

Koirat ovat meidän ilona täällä vain hetken, ja se tosiasia on parempi vain hyväksyä. Se viimeinen päivä tulee joskus, yllättäen tai odotetusti – yhtä kaikki, jokaisen koiran elämän, oli se lyhyt tai pitkä, pitäisi olla täyttä elämää, viimeiseen päivään asti. Koiraa ei pidä pakottaa luopumaan koirana olemisesta vain siksi, että siitä ei haluta luopua. Koiralla on oikeus olla koira. Se viimeinen piikki on aina raskas päätös, mutta poikkeuksetta oikea sellainen.

Meillä ihmisillä on myös se etu, että koiria saa aina lisää. Uusi koira ei koskaan korvaa entistä, eikä niiden ole tarkoituskaan. Ne vain antavat sitä ehdotonta rakkautta, ja pitävät elämässä kiinni. Jokainen koira tekee sydämeen reiän, ja jokaisen muistaa omana persoonanaan. Elämäntyylistä- ja tavoista ei silti tarvitse luopua, vaikka luopuu koirasta, ja niitä oman ihmisen rakkautta vaativia koiria riittää. Mutta jokaisen uuden koiran kohdalla me ihmiset teemme täysin tietoisen valinnan – yhteinen matka jatkuu sinne viimeiselle piikille asti. Jos ei sitä ajatusta kestä, on taas kerran parempi tyytyä pehmoleluun, tai hankkia itseä pitkäikäisempi lemmikki – vaikkapa kilpikonna.