Yksi yleisimmistä periaatteellisista kiistoista sen lisäksi, että syökö susi hirven vatsalaukun ja onko naudanmaha erinomaista ruokaa koirilla, on että onko koira lihansyöjä vai sekasyöjä. Kaikkiaan kyse on enemmänkin teoreettisesta luokittelusta kuin aidosta ravitsemuksellisesta kiistasta.

Mutta spoilerina: koira on lajina opportunistinen lihansyöjä ja peto.

Pelkän eläinperäisen ruuan antaminen on kuitenkin hyvin harvinaista ja suurin osa laittaa koiran kippoon muutakin kuin lihaa, elimiä ja luita. Raakaruokinnassa on kuitenkin selvä suuntaus vähentää kasvismaailman osuutta ruokinnassa, joten selvitetään onko koira peto vai ei.

Termit

Ennen kuin voidaan selvittää mihin ryhmään koira kuuluu, on varmistettava, että puhutaan samoista asioista.

• herbivori on kasvissyöjä, joka syö kasveja tai pääosin kasveja
• omnivori on kaikkiruokainen tai sekasyöjä, joka syö niin kasvis- kuin eläinruokaakin
• karnivori on lihansyöjä, joka syö eläinruokaa tai pääosin eläinruokaa

Kuten määrittelyistä huomaa, niin jaot eivät ole tarkkarajaisia. Oleellista ei ole satunnainen syöminen tai syöminen, jolla on vähäinen merkitys kokonaisravitsemukselle. Tärkeää sen sijaan on kolme asiaa:

1. mitä ruokaa eläin kykenee käyttämään
2. mikä ruoka täyttää eläimen ravitsemukselliset perustarpeet
3. mitä ruokaa eläin pääasiallisesti syö

Pähkinänkuori

Koiralla on

1. lihansyöjän hampaat,
2. lihansyöjän ruuansulatus, tarpeet ja ruokailutavat sekä
3. se täyttää karnivorin määritelmän.

Koiralla ei ole mitään sekasyöjän tunnuspiirteistä, joten koira ei ole sekasyöjä.

Erä 1: Ravinto

Hevonen ja lehmä ovat kasvissyöjiä, sillä niiden pääasiallinen (ja tärkein) ravinnonlähde on kasvisruoka. Ne eivät metsästä, eivätkä syö tarkoituksella hyönteisiä. Niiden ruuasulatuksen ravinnonlähteisiin perustuva energia-aineenvaihdunta perustuu täysin sokereille. Rasvahappojen käsittelyssä niillä on tehokas kyky muuttaa kasvispohjaisia omega-6 rasvahappoja tarvitsemikseen omega-3 perheen rasvoiksi. Niiden D-vitamiinin saanti perustuu aurinkoon ja A-vitamiini kasveista saataviin karotenoideihin, kuten beetakaroteeniin.

Ihminen ja sika ovat kaikkiruokaisia. Ne kykenevät tulemaan toimeen millä tahansa ravinnolla ja myös syövät lähes mitä tahansa. Mutta koska laaja ravintoskaala on edeltänyt kompromisseja ruuansulatukselle, niin ihminen ei kykene pilkkomaan ollenkaan tai edes kohtuullisen tehokkaasti kasvispohjaisia rakenteita, kuten vaikka selluloosaa. Ihminen voi syödä kypsentämätöntä heinää, mutta saa siitä niin vähän ravintoaineita, että kuolee nopeasti nälkään. Eläinruokaa ihminen sulattaa hyvin, mutta sielläkin tulee raja vastaan. Ihmisellä ei ole tehokasta suojamekanismia hiilihydraatittomaan ruokaan, sillä karppausinnosta huolimatta ketoosi ei ole ihmiselle normaali olotila. Samaten ihmiseltä puuttuu lihansyöjien kyky säädellä A-vitamiinia ja sietää sitä korkeita määriä. Silti ihmisen tärkein tie saada A-vitamiinia on eläinruoka, vaikka karotenoidejakin käytetään – kylläkin huomattavasti tehottomammin kuin mihin kasvinsyöjät pystyvät. Ihmisellä on kyky hyödyntää D-vitamiini niin auringosta kuin ravinnostakin.

Lihansyöjän täytyy siis olla eläin, joka syö tai söisi pääsääntöisesti eläinravintoa. Koira ja kissa ovat sellaisia. Niillä ei ole ravitsemuksellista tarvetta kasvisruualla ja ne valitsevat eläinravinnon aina kuin on mahdollista. Ne eivät tarvitse hiilihydraatteja, sillä niiden maksa valmistaa rasvasta ja proteiineista solujen tarvitsemat sokerit. Sekasyöjillä on sama kyky, mutta huomattavasti heikompi. Lihansyöjät eivät mene hiilihydraatittomalla ravinnolla ketoosiin kuin poikkeustilanteissa. Koiralta ja kissalta puuttuu sekasyöjän kyky pilkkoa entsymaattisesti ja bakteriaalisesta samalla hyötysuhteella kasvisravintoa Toki molemmilla eläimillä on heikko kyky tärkkelyksen entsymaattiseen pilkkomiseen, mutta saatu hyötysuhde on erittäin alhainen. Kissalla ja koiralla on samanlainen tapa käsitellä tehokkaasti rasvaa energiaan ja muuttaa rasvahappoja.

Ihminen on sekasyöjä, vaikka hän olisikin vegaani. Kyseessä on valinta, joka ei poista kykyä. Aivan samalla tavalla kissa ja koira ovat tyypillisiä eläinravinnon käyttäjiä, vaikka saisivatkin riistan suolistosta kasvismateriaalia tai olisivat sokereista makeiden marjojen perään. Niillä ei ole kuitenkaan mitään ravitsemuksellista merkitystä kummallekaan. Myöskään se, että omistaja laittaa molemmat lemmikit kasvisvoittoiselle valmisravinnolle tai jopa vegaaniruokavaliolle, ei tee niistä sekasyöjiä. Kissan ja koiran on saatava kasvispohjainen ravinto hyvin kypsennettynä kyetäkseen hyödyntämään siitä edes osan ja silti iso osa hukkaantuu – paljon enemmän kuin sekasyöjillä. Ollessaan seka- tai kasvisravinnolla kummatkin tarvitsevat ravintolisiä, joilla täytetään ravinnon puutteet.

Ravinnon suhteen johtopäätös on selvä: koira on lihansyöjä eli karnivori.

Erä 2: Anatomia

Eläimen anatomia kertoo hyvin paljon sen käyttämästä ravinnosta. Tämä siksi, että henkiinjäämisen ja parittelun lisäksi ravinto on tärkein eläimen tarve – järjestys tuossa pyhässä kolminaisuudessa kylläkin paikoin vaihtelee.

Henkiinjääminen muokkaa kehoa. Fight or flight, taistele tai pakene, on määrännyt eräitä piirteitä. Ruohonsyöjille on ollut suunnattoman tärkeää havaita uhka mahdollisimman kaukaa ja aikaisessa vaiheessa. Siksi niillä on lähes aina silmät eri puolilla päätä, jotta on saatu mahdollisimman laaja näkösäde. Stereonäkö kylläkin heikkenee, mutta ruohoa syövä pakoeläin harvemmin tarvitsee hyvää syvyysnäköä. Hammaskalusto on harvoin raateluun sopiva, mutta sitäkin useammin vahva ja jaksava hienontaja. Vaikeasti sulava kasvisruoka on pureskeltava kunnolla. Kasvisruokaan sopeutuneen hammaskaluston tunnistaa pureskelusta. Hevosen ja jäniksen tapaiset kasvissyöjät luottavat raateluhampaiden puuttuessa petoja kohdatessaan nopeuteensa. Naudat taasen joukkovoimaan ja sarviinsa.

Sika ja ihminen ovat kehittäneet hampaistaan varsinaiset sveitsiläiset linkkuveitset. Ne soveltuvat suunnilleen kaikkeen, mutta eivät täydellisesti mihinkään. Niillä voidaan repiä ja raastaa, mutta voimat eivät riitä kunnolla ahneeseen paloitteluun, eikä luiden murskaamiseen. Ruokaa hienonnetaan, mutta ei samalla antaumuksella kuin kasvissyöjillä. Lihaksisto riittää pakenemiseen sekä oman kokoluokan saalistukseen.

Pedot ovat toisesta ääripäästä. Hampaat on tehty yhteen ja vain yhteen tarkoitukseen: repimään ja raastamaan. Pedot eivät pureskele ruokaansa, vaan ahmivat isoja paloja. Se ei ole ongelma, koska valtaosa eläinravinnosta on hyvin sulavaa. Luiden murskaaminen ei ole ongelma leikkaavilla hampailla ja satojen kilojen puruvoimalla. Kauran jyvää ei saada hienoksi, mutta hirven reisiluu menee kappaleiksi. Silmät osoittavat eteenpäin, koska peto tarvitsee saalistukseensa hyvää syvyysnäköä. Laajalla ääreisnäöllä sen sijaan ei tee mitään. Lihaksisto ja liikuntakyky antaa nopeutta, kestävyyttä ja varsinkin ketteryyttä. Jos saaliseläimelle riittää pinkominen karkuun maksiminopeudella, niin pedon on ensin hiivittävä lähelle, kiihdytettävä nopeasti etumatka kiinni, oltava niin kestävä että saalis saadaan ajettua tilanteeseen, josta se ei voi väistää ja ketteryyttä tehdä hyökkäys. Kotieläimistä jokaisen kriteerin täyttävät kissa ja koira.

Anatomian suhteen koira on lihansyöjä eli karnivori.

Erä 3: Ruuansulatus

Eläimen käyttämä ravinto on kyettävä hyödyntämään. Erilaisilla ruuilla on erilaiset vaatimukset, joten kaikilla kolmella ryhmällä on erilainen ruuansulatus. Evoluutio on säilyttänyt ja kehittänyt ainoastaan tarkoituksenmukaisia osia karsien kaiken muun. Parhain mittari luokittelemaan eläimet on nimenomaan ruuansulatusjärjestelmä ja mihin se pystyy.

Kasvissyöjät joutuvat rakentamaan kehonsa vaikeasti sulavasta ja ravintoarvoiltaan pääosin heikosta ruuasta. Se vaatii määrättyä tehokkuutta. Osalla kasvissyöjistä on useampi vatsalaukku, kuten naudoilla. Ruoka pureskellaan ja se käy ajallisestin pitkän reissun vatsalaukusta toiseen saaden niin happokäsittelyn, entsymaattisen sulatuksen kuin bakteerien suorittaman pilkkoamisen. Osa on yksimahaisia, kuten hevonen, mutta niilläkin vatsalaukun eri kohdissa tehdään saman operaatiot. Hevonen on lisäksi pyrkinyt kompensoimaan heikosti sulavan ruuan ja pienen vatsalaukun syömällä suurin piirtein koko ajan. Tästä syystä hevonen ei myöskään säätele ruuansulatusnesteiden eritystä, vaan niitä kehittyy koko ajan. Entsyymit ovat erikoistuneet vaikeasti sulavien kasvien rakenteiden pilkkomiseen. Kasvinsyöjän ruuansulatuksessa avainkohtia ovat erittäin pitkä suolisto, hidas ruuan läpikulkuaika ja suoliston vahva bakteeritoiminta. Jäniseläimillä käytännössä koko ruuansulatus perustuu bakteeritoiminnalle, jonka takia ne on helppo tappaa penisilliinillä.. Hevosella ruuansulatuksen kesto on noin kolme päivää, kun se ihmisellä on hieman toista vuorokautta ja koiralla parhaimmillaan kuutisen tuntia. Kasvissyöjien suoliston bakteerit kykenevät pilkkomaan sellaistakin kasvinosaa, jota muut eläimet pysty käsittelemään. Bakteeritoiminnan avulla kasvissyöjät saavat paljon rasvahappoja, energiaa, proteiineja ja vitamiineja vielä suoliston loppupäässäkin – niiden on pakko, koska ne eivät saa niitä ravinnostaan. Bakteeritoiminnan takia kasvissyöjillä on aktiivinen umpisuoli, kun kaikilla muilla se on surkastunut jäänne.

Sekasyöjät ovat kalpea kopio kasvissyöjistä. Taas kerran laaja sopeutuminen on maksanut erikoistumisen edut. Vastalahjaksi heikommasta tehokkuudesta kasvisravinnon suhteen ollaan saatu kyky hyödyntää lähes kaikkea mahdollista, joissain määrin. Sen minkä sulatuksen määrässä hävitään, niin valikoiman laadussa voitetaan. Sekasyöjillä on vielä jäljellä jonkun verran kasvisten pilkkomiseen tarvittavasta entsyymitoiminnasta. Suoliston pituus on lyhentynyt, mutta on edelleen kohtuullisen pitkä.

Lihansyöjät ovat toinen ääripää. Vaikka niillä on heikko entsymaattinen kyky käyttää hyväkseen mm. tärkkelystä, niin käytännössä kasvispohjainen ruoka on sulamatonta ilman huolellista kypsennystä. Silloinkin hyödynnettävyys on matala. Vatsalaukun happamuus perustuu helposti sulavan ruuan erittäin nopeaan sulatukseen ja pilkkomiseen.

Pedoilla on kaksi ravinnostaan johtuvaa turvamekanismia. Molemmat perustuvat luiden osuuteen ruuassa. Ensimmäinen on kyky säilyttää huonosti sulavaa ravintoa pitkäänkin happokylvyssä. Toinen on erittäin herkkä oksennusrefleksi. Kun sekasyöjänä ihminen oksentaa yleensä sairastuessaan (henkiset ja hankitut syyt ovat eri asia), niin peto oksentaa nopeastikin jos se on syönyt liikaa sulamatonta tavaraa. Oksennusrefleksi on ahmimisesta ja pureskelemattomuudesta syntynyt turvakytkin.

Vaikka osa pedoista suostuukin syömään vain täysin tuoretta, kun taasen osa on leimallisesti pilaantuneeseen ruokaan erikoistuneita haaskansyöjiä, niin niitä yhdistää yksi tekijä: korkea sietokyky ruokamyrkytyksiä ja toksiineja vastaan. Tätä kykyä ei ruohonsyöjillä tai sekasyömäreillä samoissa mittakaavoissa ole. Yksi syy on kasvis- ja sekasyöjiin verrattuna huomattavasti vahvemmissa vatsahapoissa, mutta varsinainen tekijä on erittäin lyhyt suolisto. Pedot eivät tarvitse pitkää suolistoa, koska eläinperäinen ruoka pilkkoutuu ja imeytyy nopeasti. Lyhyessä suolistossa taudinaiheuttajat eivät ehdi lisääntymään sellaisiin määriin, että se sairastuttaisivat eläimen. Siksi koiralla on aniharvoin oireilevaa salmonellaa. Puuttuvan entsyymitoiminnan lisäksi lyhyt suolisto takaa, että kasvispohjainen ruoka ei ehdi pilkkoutua eikä imeytyä. Kissalla ja koiralla on kaikki lihansyöjän edut sekä rajoitteet.

Ruuansulatuksen suhteen koira on lihansyöjä eli karnivori.

Kasvisravinnon puutteet

Koiriaan vegaaniruualla ruokkivat ihmisvegaanit noudattavat päättelyketjua, jossa koira luokitellaan sekasyöjäksi, ja koska sekasyöjä voi syödä kasvisruokaa, niin koira on vegaani. Tuossa päättelyketjussa yksi selvä virhe. Omnivori ei muutu herbivoriksi idealistisin perustein. Ruuansulatus ja ravintovaatimukset eivät ole idealistisia kysymyksiä, ne eivät ole mielipidekysymyksiä. Vaikka ihminen pystyy elämään vegaaniravinnolla, niin yrittäessään elää kuten puhdas herbivori, ihminen sairastuu ja kuolee. Ihmisten käsitys omasta olemisestaan kasvissyöjänä, herbivorina, ei ole sama kuin biologian ja aineenvaihdunnan käsitys. Sama koskee koiria, kissoista puhumattakaan.

B₁₂-vitamiini

B₁₂-vitamiini on tunnetuin vegaanien ongelma ja se yksinään estää ihmistä ja koiraa olemasta puhdas herbivori tai edes vegaani. B₁₂-vitamiinia tarvitaan mm. verisolujen syntymiseen, hermoston rakentamiseen ja energian tuottamiseen. Ensimmäinen oire B₁₂-vitamiinin puutteessa on anemia. B₁₂-vitamiinia saadaan eläintuotteista kuten sisäelimistä, lihasta, kalasta, kananmunasta ja maidosta. Kasviksista löytyy myös B₁₂-vitamiinia, mutta se ei ole käytettävissä ja lisäksi toimii eläinperäisen B₁₂-vitamiinin vastavaikuttajana, antagonistina.

Olisi luultavaa, että jokainen vegaani tuntee B₁₂-ongelman, mutta toisaalta olisi myös luultavaa, että ymmärrettäisiin lajityypillisen ravinnon merkitys – jota ei näämmä aina ymmärretä. Olen kuullut monta kertaa väitettävän, sekä lukenut yhdysvaltalaisten vegaanikoirien omistajien sanovan, että B₁₂-vitamiinin tarve saadaan tyydytettyä merilevällä tai iduilla. Niissä ei ole B₁₂-vitamiinia, vaan sen kaltainen, mutta epäaktiivinen muoto.

Markkinoilla on useita vegaanisia B₁₂-vitamiineja. Kyse on eräänlaisesta vedätyksestä. Vaikka bakteerifermentaatiolla saadaankin aikaiseksi B₁₂-vitamiinia (hieman samalla tavalla kuin mitä se syntyy kasvissyöjäeläimissä), niin useimmiten kyse on eläinperäisen bakteeritoiminnan synnyttäneen B12-vitamiinin aiheuttamasta fermentaatiosta tai liotuksesta jossain vegaanien hyväksymässä raaka-aineessa. Ollaan siis vain siirretty kiertoteitse eläinpohjainen tuote kasvisravintoon. On myös muistettava, että vegaanius ei ole määritelty termi kuten vaikkapa luomu tai kotimaisuus. Mitä tahansa voidaan myydä vegaanisena ja on vain asiakkaasta kiinni mihin hän kiinnittää huomiota.

Ylipäätään koko vegaanisuuden käsite B12-vitamiinin suhteen on outo. Luulevatko vegaanit, että teurastamolla sisäfileen jälkeen joku kerää purkkiin naudan suoliston bakteereista B₁₂-vitamiinia myyntiin?

Tämä eräältä foorumilta bongaamani lainaus kertoo kuinka eksyksissä oman aatteen kanssa välillä ollaan:

Itse käytän Vitabalansin MultiB-vitaa. Se on vegaaninen eikä sitä ole testattu eläimillä.

Eläimillä testaamaton B₁₂-vitamiini? Mitä ihmettä? Ei B-vitamiineja testata eläimillä siksi, että ne ovat myynnissä. Ja kun B₁₂-tutkimusta tehdään, niin on aivan sama onko se juuri Vitabalansin tuote vai jonkun muun – ei se B₁₂-vitamiini muuksi muutu. Tuo on aivan yhtä älytön toteamus kuin että käyttää Kennelrehun kalaöljyä siksi, että sen omega-3 rasvahappoja ei ole testattu eläimillä.

Aminohapot

Ihmisellä on välttämättömien aminohappojen suhteen vahvasti lihansyöjiin kallellaan oleva tarve. Koiralla on puhdas lihansyöjän aminohappovaatimus. Kasvismaailmassa ainoastaan soijalla saadaan tarjottua välttämättömät aminohapot, mutta silloinkin vaaditaan paitsi kypsennys, niin myös yli kaksi kertaa enemmän syötyä ruokaa verrattuna lihaan. Ja silloinkin puhutaan vasta proteiineista, ei rasvasta, energiasta puhumattakaan.

Jos lihaa tarvittaisiin yksi kilo koiran X aminohappotarpeen tyydyttämiseksi, niin soijaa tarvittaisiin yli 2,5 kiloa. Mutta silloin olisi lisättävä myös rasvaa, että saataisiin energian tarve tyydytettyä. Annos vain kasvaisi.

Millään muulla kasvisravinnolla kuin soijalla ei saada koiran aminohappojen tarvetta tyydytettyä. On aivan sama kuinka suuria määriä antaa, niin aina jää vajaaksi. Koira ei siis ole kasvissyöjä, koska kasvisravinto ei täytä sen perustarpeita.

Yleisin väite kuitenkin on, että koira on kaikkiruokainen, omnivori. Perusteluina käytetään evoluutiohistoriaa tunkiorosvona sekä kuivamuonia. Jos koira ei olisi sekasyöjä, niin se ei voisi tulla toimeen kuivamuonilla, koska niissä on kasvisosuutta mukana. Tuolla päättelyllä myös kissa olisi sekasyöjä ja itseasiassa mitään sellaista kuin karnivori ei edes ole olemassa.

Oudoin kuulemani perustelu on ollut, että koiran täytyy olla sekasyöjä, koska kissa on lihansyöjä.

En täysin ymmärrä miten kissa liittyy koiraan, paitsi että se on toinen domestikoitunut lihansyöjä. Kissan olemassaolo ei liity mitenkään koiraan ja kertoo vain kissan olemassaolosta.

Vertailu kissaan saattaa johtua tauriinista, joka on kissalle välttämätön aminohappo, mutta ei koiralle. Tosin sekin kertoo vain eläinlajien eroista, ei siitä onko eläin lihansyöjä vai sekasyöjä – edelleen koiran välttämättömien aminohappojen tarve on tyydytettävissä vain eläinravinnolla. Tauriini on lisäksi eräänlainen kummajainen aminohappojen joukossa. Se ei ole karboksyylihappo kuten muut aminohapot, eikä siten osallistu proteiinisynteesiin. Koira kykenee itse syntetisoimaan tauriinia, ja se tulkitaan sekasyöjäteorian kannattajien joukossa merkiksi, että koira on sopeutunut syömään kasvisravintoa, josta tauriinia ei saa. Kyky valmistaa tauriinia kertoo varmasti sopeutumisesta, mutta enemmänkin eläinravinnon puolella. Se kertoo koiran sopeutumisesta raatojen syöntiin, joissa on myös alentunut tauriinimäärä.

Toinen selitys on entsyymipuute, joka estää kissalla linolihapon muuttamisen arakidonihapoksi. Tuokin on kestämätön, koska se ei kerro kuin kahden eläinlajin eroista, joita ovat myös koko, hampaisto ja luonne. Koiralla on arakidonihapon syntetisointiin vaadittava entsyymitoiminta, mutta silti lihasta saatava rasva on koiralle tärkein arakidonihapon saantitie. Jos se siirrettäisiin pelkälle kasvisöljyjen linolihapolle sekasyöjyyden nimissä, niin hetken kuluttua käsissä olisi melkoisen huonokuntoinen koira. Sopeutuminen henkiinjäämisen nimissä ei tarkoita muuttumista.

Eräs perustelu koirien kuulumisesta sekasyöjiin liittyy myös kissojen ravintovaatimuksiin. Kissalla on korkeampi tarve proteiineissa laskettuna prosentteina kuiva-aineesta. Tuossa on kylläkin havaittavissa pientä tulkintavirhettä. Koiralla proteiinien tarve riippuu aktiivisuudesta, ja aktiivisen koiran tarve on käytännössä sama kuin kissojen tarve. Korkeampi proteiinitarve liittyy siis aineenvaihduntaan ja syötävän ruuan määrään. Kissa on tyypillinen pienriistan metsästäjä, joka syö tyypillisesti useita pieniä aterioita päivässä (jos sattuu onnistumaan metsästyksessä). Koira on taasen tyypillinen laumassa toimiva suurriistanmetsästäjä, joka syö normaalisti kotioloissa kerran päivässä – ellei omistaja halua tyydyttää omaa nälkäänsä koiran kautta antamalla kaksi ateriaa – ja luonnossa se olisi ahmija, joka kykenee pitkiin paastoihin; kissa ei kykene. Ero johtuu sopeutumisesta saatavilla olevaan ravintoon. Kissa on pienpeto, joka metsästää piensriistaa, josta se ei saa pitkäksi aikaa ravintoa, jonka takia se on metsästettävä usein ja se on samalla sopeutunut tuoreempaan ruokaan – haaskoja ei ole ollut.

Onnettomin perustelu väittää koiraa sekasyöjäksi on selittää kissan olevan puhtaana lihansyöjänä täysin kykenemätön käyttämään mitään kasvisravintoa ja että koiralla olisi entsyymitoimintaa, jota kissalla ei ole. Molemmat väitteet ovat väärin. Kissojen kuivamuonat sisältävät suunnilleen saman verran kasvisosuutta kuin koirienkin. Lisäksi kissalla on täysin sama entsyymitoiminta hiilihydraattien suhteen. Käytännössä ainoa ero kissan ja koiran välillä on tauriini ja arakidonihappo. No, on kolmaskin. Kissan ei kykene muuttamaan karotenoideja retinoliksi.

FaceBookissa oli pitkä ketju aiheesta kissan ravitsemuksen näennäiset erot koiran suhteen. Raskas luettava, mutta sisältää kohinan joukossa asiaakin.

Kuivamuonien raaka-aineissa on eräs huomioitava asia. Useampikin, mutta nimenomaan yksi kun pohditaan onko koira sekasyöjä vai peto. Oletetaan, että koira X tarvitsee kilon lihaa tyydyttääkseen välttämättömien aminohappojensa tarpeen ja lihasta saa  yhteensä noin 200 grammaa proteiinia. Syödessään 30/20 kuivamuonaa vaikkapa 600 grammaa se saa proteiinia yhteensä 180 grammaa – käytännössä saman kuin lihasta. Tuolla määrällä ruokaa puhutaan esimerkiksi 30 kg kokoluokasta, jolloin tarve proteiineille olisi 150 gramman paikkeilla.  Kun kuivamuonan lihaperäisten osuus on 35 %, niin proteiineista lihan osuus on noin 60 % eli hieman päälle 100 g. Tuo määrä kattaa välttämättömien aminohappojen tarpeen.

Koiran ei tarvitse hyödyntää aminohappokoostumukseltaan heikkolaatuista kasvisproteiinia käytännössä yhtään normaalitilanteessa peruskulutuksellaan. Se saa tarvitsemansa kuivamuonaan lisätystä lihasta, jopa sulamaton proteiini ja kypsennyshävikki huomioiden. Mutta koska kasvismaailma on kuivamuonissa aina kypsää, niin valmistuksen ansiosta koira kykenee osan proteiineista hyödyntämään (maksimissaan luokka 40 %). Se kaikki on koiralle eräällä tavalla vajaata ravintoa, koska siitä puuttuu yksi tai useampi välttämätön aminohappo (käytännössä aina vähintään lysiini), ja silloin lihan aminohappokoostumuksen pienin välttämätön aminohappo on merkityksellisin raja-aminohappo, joka kertoo koiran proteiinisynteesin määrän, suunnan ja tahdin.

Mutta se, että kuivamuonien lihojen antama proteiinimäärä on joko minimitarpeessa tai jonkun matkaa alle, ja ”pakottaa” koiran käyttämään hyväkseen kasvisosuudesta heikosti sulavan proteiinin ei-välttämättömät aminohapot, on yksi tekijä miksi kuivamuonat aiheuttavat niin paljon terveys- ja ruuansulatusongelmia. Joten koiralle ruuan kasvisperäinen on ongelma, ei etu. Sen sijaan kasvisosuus on valmistajalle kustannusetu.

Kuivamuonien kasvisosuuden proteiinimäärä ei siis kerro yhtään mitään koirasta sekasyöjänä.

Hiilihydraatit

Kuivamuonissa on korkeahko hiilihydraattimäärä. Merkistä riippuen noin 30 – 70 %. Tuosta määrästä koira kykenee käyttämään energiantuotantoonsa kypsää tärkkelystä ja muita hiilihydraatteja 70 – 90 % huomioimatta nettohyötyä, koska se ei riipu ruuansulatuksesta. Hiilihydraatit menevät pelkästään energiantuottoon, eikä niillä ole muuta roolia.

Kyky sulattaa hiilihydraatteja liitetään nimenomaan seka- ja kasvissyöjiin. Mutta tässäkin on pieni koukku. Hiilihydraattien pilkkominen kertoo sekasyöjästä, jos siihen kyetään kohtuullisen hyvin kun kasvisruoka on raakaa. Lisäksi tarvitaan vahva haiman aikaansaama entsymaattinen pilkkominen. Koira ja kissa eivät kykene. Niille hiilihydraattien, varsinkin tärkkelyksen, on oltava kypsää ja jopa vielä mekaanisesti käsiteltyä – jauhettua. Kissan ja koiran heikko kyky valmistaa suoliston epiteelissä amylaasia ja pilkkoa entsymaattisesti hiilihydraatteja ja kasvien muita rakenneosia ei riitä raakaravinnossa.

Vaikka kasvissyöjillä on kyky käyttää rasvaa tehokkaasti hyödyksi, niin suoraan ravinnosta saatuna hiilihydraatit ovat niille tärkein energian lähde. Sekasyöjille taasen rasva on tehokkain tapa tuottaa kaloreita, mutta ravinnosta olisi saatava jonkin verran hiilihydraatteja solujen vaatiman glukoosin tuottamiseen. Lihansyöjät taasen käyttävät ensisijaisesti rasvaa energiassa, eikä niillä ole mitään tarvetta hiilihydraatteihin. Kissalla ja koiralla ovat ensisijaisesti rasvan käyttäjiä, eivätkä tarvitse ravinnosta hiilihydraatteja, koska valmistavat glukoosin maksassa rasvasta ja proteiineista. Joten koira on tältäkin osin lihansyöjä.

Muita tekijöitä

Kaikki edeltävä pätee soveltuvin osin koiraan, ja aina merkityksessä lihansyöjä. Vitamiineissa koiralla on heikko kyky hyödyntää kasvisruuan vitamiinipitoisuuksia ja muuttaa esimuotoja toimiviksi vitamiineiksi. Evoluutio on suunnitellut marssijärjestyksen siten, että kasvi muodostaa omat vitamiininsa ja niiden esiasteet maaperän ravinteiden ja yhteyttämisen avulla, jonka jälkeen kasvissyöjä syö kasvin, käsittelee ja varastoi vitamiinit, jotka sitten viime kädessä lihansyöjä saa itselleen syödessään kasvissyöjän.

Täysin sama pätee mineraaleissa. Maaperässä ja kasveissa olevat mineraalimäärät ovat vaikeasti saatavilla kaikille muille paitsi kasvissyöjille. Ns. jatkojalostetut mineraalit varastoituvat kasvissyöjään, jonka taas lihansyöjä syö.

Toki tuo kaikki pätee sekasyöjiin, mutta törmäämme taas oleelliseen eroon sekasyöjän ja lihansyöjän välillä: sekasyöjällä on kohtuullinen kyky hyödyntää myös kasvikuntaa, ja kasvisravinto on osa sekasyöjän kokonaisravitsemusta.

Selvä johtopäätös

Koiralla ei ole sekasyöjän

• ravitsemuksellisia tarpeita
• hampaistoa
• suolistoa
• entsyymitoimintaa
• ravintotapoja

Koiralla on lihansyöjän

• ravitsemukselliset tarpeet
• hampaisto
• suolisto
• entsyymitoiminta (tai sen puute)
• ravintotavat

Koira on siis lihansyöjä, karnivori.