Näppituntumalla uskaltaisin väittää, että suurin yksittäinen ruokintaongelma maailmalla (siis foorumimaailmassa) ovat nirsot koirat. Ruoka ei maistu. Kupista valikoidaan määrätyt asiat ja loppu jätetään syömättä.
Omistajat yrittävät epätoivoisesti löytää ruokaa, joka maistuisi. Lopulta päädytään syöttämään hanhenmaksapalleroita kermassa, hopeisella pikkulusikalla syötettynä.
Nirsoilusta ollaan huolissaan useimmiten silloin kun koira on myös turhan hoikka – jollain mittarilla ainakin. Ylilihavien omistajathan olisivat vain onnellisia, jos koira lopettaisi kaiken mahdollisen pupeltamisen.
Nirsous on myös osaksi rotutyypillinen ongelma. Siinä kun seurakoirien kanssa taistellaan syömisestä, niin nirsous on harvemmin vaikkapa aikuisten greyhoundien ongelma Sen sijaan kasvavilla pennuilla tunnetusti hyväsyömäisissä roduissa – jonkun matkaa luovutuksen jälkeen – nirsouteen välillä törmää.
On yksi syy siihen, miksi aikuinen ratagreyhound syö kuppinsa ja kiillottaa sen niin hyvin, että tiskaaminen on lähinnä muodollisuus. Syy on käänteisesti sama, miksi muissa roduissa nirsoutta tavataan. Syyn nimi on nälkä – oikeammin sen puute.
Kilpaileva greyhound on jatkuvalla dieetillä. Kilon ylipaino hidastaa 0,2 – 0,3 sekuntia – metreissä aika paljon lajissa, jossa sadasosasekunnin eroihin maailkamerassa ei todellakaan tarvita suurennuslasia.
Koirilla on koko ajan nälkä, oikeammin näläntunne. Niiden elimistö on vakaasti sitä mieltä, että eletään katovuosien aikaa, koska ruoka ei riitä läskin rakentamiseen. Elimistö haluaa yli kaiken varastorasvaa ja pyrkii lisäämään syömistä nostattamalla nälkää.
Tämä toimii toisinpäinkin. Jos greyhoundin antaa syödä vapaasti, niin alun ahmimisen ja noin kolmen kilon lihomisen jälkeen greyhound lopettaa ja alkaa säännöstellä syömistään. Toki tämä on yleistys ja jotkut kykenevät paisuttamaan itsensä laiskan, leikatun labradorinnoutajan mittoihin – mutta pääsääntöisesti greyhound säätelee syömistään.
Tämä sama toimii muillakin roduilla. Kun ruokaa on saatavilla koko ajan, niin pakottavaa nälkää ei tule. Elimistö on vakuuttunut hyvistä ajoista, eikä koe lihomista tärkeäksi.
Nirsous ei sinällään ole mikään ongelmatila, vaan normaalia käytöstä. Se kertoo vain siitä, että ei ole nälkä eikä tarvetta ruualla. Eläminen ihmisen kanssa vain ei ole aina normaalia, varsinkin kun me itse ajamme koirat epänormaaliin tilaan, jonka haluamme kuitenkin normalisoida. Skitsofreenistako? Aivan varmasti.
Nirsouden suhteen on siis kaksi tietä. Joko se parannetaan, tai sen kanssa opitaan elämään. Kumpikin käy, ja sopivuus riippuu aivan siitä, mikä parhaiten kelpaa ihmisen ja koiran tasapainoiseen elämään.
Oletetaan kuitenkin, että nirsoilun halutaan loppuvan ja ruokakupin tyhjenevän vauhdilla. Se onnistuu, mutta kuten käytännössä aina koirien häiriökäyttäytymisen korjaamisessa, niin ihmisen käyttäytyminen korjataan – ei koiran.
Mutta ennen kuin mitään muuta tehdään, niin varmistutaan siitä, että kyseessä ei ole terveydellinen ongelma.
Huonot hampaat vaikeuttavat syömistä. Tulehtuneet kitarisat tekevät varmasti koirasta nirson – ei halua niellä enempää kuin on pakko, koska sattuu. Jos ruoka itsessään aiheuttaa koiralle huonon olon, niin se ei syö. Rasvaa on turha tarjota lisää, jos haiman vajaatoiminnassa ei tule ruuansulatusentsyymejä. Merilevä on varmasti hyvä ravintolisä, mutta jos se käynnistää närästyskohtauksen, niin ravintolisän hyvyys on vähintäänkin kyseenalaista.
Eläinlääkärikin saattaa kyetä auttamaan syyn löytämisessä, mutta perusedellytys olisi, että jokainen osaa ja pystyy lukemaan koiraansa niin paljon, että näkee koska se ei voi hyvin ja haarukoi mahdolliset aiheuttajat. Kyllä, tiedän myös, että tuo oli helpommin kirjoitettu kuin tehty.
Nirsous korjataan siis lisäämällä nälkää. Usein neuvotaan, että koiralta otetaan ruokakuppi pois, jos se ei ole syönyt sitä kymmenessä minuutissa. Kymmenen minuttia on aivan liian pitkä aika. Omistajan kärsimättömyys on tässä hyve, vaikka se usein muuten koirien kanssa onkin tie epäonnistumiseen. Kippo otetaan pois,
- jos koira ei aloita syömistä 15 – 30 sekunnissa
- kipolta lähdetään muualle eikä palata takaisin 15 – 30 sekunnissa,
- kipolta poistutaan kolme kertaa mistä tahansa syystä, ja
- jos ruoka ei ole syöty viidessä minuutissa
Seuraavan ruoka tarjotaan seuraavana päivänä. Seuraava päivä tarkoittaa 25 tuntia, ei vaikkapa 8 – 12 tuntia, joka on kaksi kertaa ruokkiville tyypillinen väli.
Terve, normaalipainoinen (lihavista puhumattakaan) voi olla syömättä kolme päivää, eikä vaaka kerro sen laihtuneen. Oma ennätys koiran omaehtoisessa syömättömyydessä on ollut viisi päivää, eikä tämän hoitoon tulleen paino käytännössä muuttunut – ja se oli greyhound.
Koira ei siis kuole nälkään tai muutu eläinsuojelutapaukseksi siksi, että se joutuu olemaan kohtuullisen lyhyen ajan ilman ravintoa. Juomisesta on muistettava huolehtia.
Usein neuvotaan antamaan sama ruoka uudestaan. Tähän ei ole mitään järkevää ruokinnallista tai ravitsemuksellista syytä. Se on muinainen oppi, jolla yritettiin parantaa ruokanirsoja lapsia syömään keitetyt porkkanat tarjoamalla sama lautasellinen kerta toisensa jälkeen.
Koiralle moinen ei toimi edes henkisenä väkivaltana, kuten lapsilla, koska koira ei muista mitä se on syönyt tai ollut syömättä edellisenä päivänä. Koira ei ylipäätään muista, että onko se syönyt – se tuntee vain nälän ja kylläisyyden.
Moinen ruuan kierrätys perustuu pelkästään haluttomuuteen hukata ruokaa. On käytettävä maalaisjärkeä – jos ruoka on pilaantumassa tai on riski, että se pilaantuu, niin sitä ei anneta, vaan tehdään uusi annos.
Ruuan poisottoon on olemassa yksi poikkeus. Se on maksa. On muitakin raaka-aineita, mutta maksa on yleisin. Jos se aiheuttaa koiralle niin vahvaa etoavaa oloa, että ruokaa ei kerta kaikkiaan pystytä syömään, niin on turha riidellä. Koira on lähes valmis kuolemaan nälkään täyden ruokakuppinsa ääreen, ennen kuin suostuu syömään. Silloin kyse on kyvyttömyydestä, ei halun puutteesta, eikä koiraa voida pakottaa. Inhimillistäen ajatellen moinen pakko ei ole myöskään reilua.
Nälkä kemiana
Nälän tunteen syvin olemus on edelleen hieman hämärän peitossa. Mutta tiedetään, että siihen vaikuttaa mm. vatsalaukussa erittyvä hormoni greliini. Greliiniä alkaa erittyämään kun vatsalaukku on tyhjä, ja se on myös rutiineihin liittyvä nälän tunnetta lisäävä hormoni – sen eritys kytkeytyy (opittuun) sisäiseen kelloon ruokailuajoista.
Kun ruokitaan usein, niin mahalaukku ei läheskään aina tyhjene niin paljon, että greliinin eritys pääsisi kunnolla vauhtiin aiheuttaakseen nälän tunteen. Koska greliini vaikuttaa myös vatsalaukun tyhjenemisnopeuteen, niin sen normaalilla erittymisellä on merkitystä myös sulamisnopeuteen. Huomattavasti enemmän kuin aterian luun ja lihan suhteilla leikittäessä sulamisajoilla.
Rasvakudos erittää leptiini nimistä hormonia. Se kertoo aivojen hypotalamukselle rasvakerroksen määrästä ja energian tarpeesta – sisäänrakennettu bensamittari siis. Se on yksi muutamasta tärkeimmästä näläntunnetta kontrolloivista hormoneista. Leptiini on tuttavuutena varsin tuore, sillä se löydettiin vasta 1994.
Perusidealtaan leptiinipitoisuuden nousu kertoo aivoille, että ruokaa ei enää tarvita. Leptiinitason lasku taasen herättää nälän. Rasittava liikunta lisää aivojen herkkyyttä leptiinille. Silloin vähäisempikin leptiinimäärä riittää väittämään aivoille, että ruokaa ei enää tarvita ja näläntunne häviää helpommalla. Liikalihavuudessa sen sijaan syntyy resistenssiä leptiinille, koska elimistö erittää leptiiniä liikaa. Hypotalamus eräällä tavalla turtuu, eikä enää reagoi leptiiniin nälkää vaimentamalla.
Kolmas ja tunnetuin nälän tunteeseen vaikutta hormoni on kolekystokiniini eli CCK. Kun vatsa täyttyy, niin CCK kertoo aivoille, että nyt on saatu tarpeeksi murkinaa. Kun leptiini on eräällä tavalla kokonaisvaltaisempi pitkän aikavälin energiamittari, niin CCK on yhden aterian bensamittari. CCk kulkee käsi kädessä fyysisen kunnon kanssa ja on yksi selittävä tekijä sille, miksi liikunta laihduttaa enemmän kuin mitä pelkän energian kulutuksen takia pitäisi tapahtua. Rottakokeissa hyvin treenanneet lopettivat syömisensä CCK:n annostelun jälkeen nopeammin kuin laiskemmat yksilöt eli hyvässä kunnossa olevat yksilöt ovat herkempiä CKK:lle.
Tämä kaikki aiheuttaa ristiriitaa koiran elimistössä. Kun koiraa syötetään useassa erässä, niin annoksen pitäisi mennä niin pieneksi, että se ei enää aiheuta kylläisyyden tunnetta. Silloin koiralle jää pieni nälkä ja siitä tulee rasittava kerjääjä ja keittiörosvo. Jos annos nostetaan niin korkeaksi, että koiran tuntee itsensä kylläiseksi, niin tarvetta syödä useammin reippaasti ei tule, ja ruoka muuttuu leikkikaluksi.
Suurin osa koirista kerää itselleen määrätyn määrän rasvaa, ja sen jälkeen ne alkavat säädellä itse syömistään. Greyhoundeilla
asiaa on tutkittu, ja niillä tämä maaginen ”kylläisyyspiste” on noin kolme kiloa yli dietatun kilpailupainon. Nirsous kertoo siten välillä vain siitä, että koiralla on sopiva lihavuusaste, joka kylläkin tarkoittaa terveyden suhteen lievää ylipainoa. Keho haluaa turvapuskurin nälänhätää varten, jota ei kotikoirilla koskaan tule.
Periaatteessahan koiran kuin koiran pitäisi lihota määrättyihin mittoihin, ennen kuin se alkaa säätelemään syömistään. Kaatuuko kaunis teoria siihen, että niin monet nirppanokat ovat kuitenkin einen hoikkia? Ei kaadu. Kyse on verensokerista, insuliinista, leptiinitasojen noususta – ylipäätään koko hormonituotannosta, joka säätelee nälän tunnetta.
Kun syödään usein ja hiukan, niin insuliinipiikin – loivankin – myötä näläntunne katoaa. Elimistöä itseasiassa huijataan hivenen, koska kokonaisenergia ei kuitenkaan riitä lihottamiseen. Mutta saatavat kalorit pitävät painon riittävänä, koiran ja sen fysiologian kannalta. Se jaksaa, eikä väsy. Ainakin niin kauan kunnes tulee jokin poikkeustilanne. Siinä vaiheessa kaloreiden välivarastojen puute saattaakin muuttua ongelmaksi.
Nälkä on paras mauste
Kun nälkä saadaan takaisin, niin nirsous loppuu. Koska kyseessä on myös jossain määrin opittu tapa, niin tehdään kaksi asiaa yhtä aikaa. Lisätään nälkää ja muutetaan ruokintarutiinit.
Nälkä saadaan helposti aikaiseksi. Jätetään koira vähintään vuorokaudeksi ilman ruokaa. Joskus jopa parikin päivää tarvitaan. Ja siis tosiaankin ilman ruokaa. Ei koira siihen kuole. Ei se edes kärsi, ellei henkisistä tuohtumusta lasketa vammaksi. Se on kuitenkin syntyjään ahmija, joka jaksoi taivaltaa päivätolkulla ilman riittävää ravintoa.
Mitkään makupalat eivät ole sallittuja, ei edes palkintoina. Jos kuulut ryhmään en-kestä-koiran-syyttävää-katsetta-ja-annan-aina-periksi, niin lopeta lukeminen tähän ja opettele elämään nirson koiran kanssa. Toisin sanoen, anna sen popsia ja anna sen valikoida ruokaansa. Hyväksy se. Mutta jos kykenet kovettamaan sydämesi, niin paaston kylkeen lisätään liikuntaa.
Reipas metsälenkki nostattaa nälkää kivasti. Koiraansa kouluttavat joutuvat valitettavasti keksimään paremman keinon motivoida kuin nakit ja maksanpalat. Jokainen makupala, perustellustakin syystä annetut, nostavat verensokeria ja käynnistävät prosessin, jonka lopputulokseksi päätetään onko nälkä tyydytetty. Jos koiralle työnnetään kentällä paketillinen nakkeja suuhun, niin voi olla aivan varma, että nälkä ei ole vielä muutamankaan tunnin päästä.
Tarvitseeko erikseen mainita, että myös kimpassa sohvalla TV:n ääressä popsitut makupalat kuuluvat samaan kastiin? Tai ajanvietteeksi popsitut siankorvat? Tai hampaiden putsaamiseen järsityt rustot? Koiran aktivointi on yksi vahva nirsoudelle altistava tekijä.
Kun koiraa ylisyötetään, niin määrässä kuin kerroissakin, tapahtuu muutama asia.
Koiran aineenvaihdunta lisääntyy. Voitaisiin sanoa, että sen kierrosluku kasvaa, moottori käy kovemmalla. Ruuansulatus ja käsittely vaatii energiaa, sillä mitään ei saada ilmaiseksi. Osa hyödynnetään, osa poistetaan, ja kaikki tarvitsee energiaa. Syödystä kaloreista suurempi osa kuluu pelkkään elimistön rattaiden pyörittämiseen ja pienempi osa riittäisi varastoitavaksi.
Tähän perustuu ihmisten laihdutuskuurit VHH-ruokavalioilla ja keto-dieeteillä. Kun maltetaan olla nostamatta rasvan osuutta liian korkeaksi, ja hiilihyraattivaje katetaan proteiineilla, niin laihdutaan. Ihan siksi, että proteiineista ei saada nettoenergiaa. Proteiinien käsittely kuluttaa enemmän energiaa kuin mitä siitä saadaan, ja siksi aineenvaihdunta ei edes yritä pääsääntöisesti käyttää proteiineja energiaksi.
Jos saadun ruuan energiasisältö on kuitenkin tarpeeksi korkea, niin koira lihoaa. Jos taasen saadun ruuan tai makupalan energiasisältö on alempi kuin mitä sen käyttö on kuluttanut, niin laihdutaan.
Lisäksi tapahtuu toinen mielenkiintoinen asia, jonka “aste” riippuu koirasta. Jos koiraa syötetään määrällisesti kerrallaan liikaa, ja parhaimmillaan jopa liian usein, niin suolen toiminta kiihtyy niin paljon, että päivä toisensa jälkeen enenevissä määrin hukataan ruokaa. Koiraa kuvaa parhaiten arkinen ilmaisu läpipasko. Suolen toiminnan kiihtyminen on eräällä tavalla pakkorako, sillä uutta ruokasulaa on tulossa koko ajan, joten vanha täytyy saada alta pois.
Tarkoittaa lihotuksessa sitä, että pitäisi pyrkiä antamaan mahdollisimman energistä ruokaa mahdollisimman vähän mahdollisimman usein. Tässäkään puhdas määrän lisääminen ei auta yhtään mitään, jos laatu unohdetaan. Tuo ei kuitenkaan toimi lihotettavan nirsoilijan kanssa.
Kun nirson koiran nälkä on herätetty, niin jollain aikavälillä syöminen kiihtyy. Kannattaa muistaa, että ahmimisnopeus on jossain määrin myös yksilökysymys, ja kaikki eivät tyhjennä kuppiaan sekunneissa, vaikka kuolemalla uhattaisiin. Koska nirsous on myös opittu tapa, niin “palautuminen” – poisoppiminen – vie aikaa. Siksi syömistä on seurattava koko ajan. Kun alkaa näyttää taas siltä, että vain määrätyn väriset tai muotoiset ruoka-aineet kelpaavat, niin kuppi pois ja aloitetaan uudestaan nälän hankkiminen.
Nirsoa koiraa ei koskaan syötetä kaksi kertaa päivässä, varsinkaan jos se on hoikka. Kerran päivässä syöminen hidastaa aineenvaihduntaa, jolloin koiran energiantarve – se tyhjäkäyntinopeus – laskee ja jää enemmän energiaa säästöön – joka muutetaan varastoenergiaksi, läskiksi.
Nirsous on useimmiten kuivamuonalla elävien ongelma. On turha luulla, että tämä johtuisi maistuvuudesta tai kuvitellusta luonnonmukaisuudesta. Se johtuu vain ja ainoastaan siitä, että kuivamuonalla on helpompi antaa enemmän energiaa ja enemmän kylläisyyden tunnetta kuin vesimäärältään suuremmilla ruokintatavoilla – raaka- tai puuroruokinnalla.
Yksi tekijä kuitenkin yhdistää nirsoja koiria. Niiden liikunnan määrää ja jossain tapauksissa myös henkisempien aktiviteettien määrää on lisättävä. Ne eivät liiku ja kuluta tarpeeksi – vaikka omistaja niin luulisikin. Liikunta on paras tapa hankkia nälkä.
Artikkeli on lainaus e-kirjasta Koiran ravitsemuksen ABC: Koiran raakaruokinta
Ketju linkittyy myös tähän Katiskan artikkeliin:
https://www.katiska.eu/tieto/koira-tieto-ruokinta/nirsot-ja-ahneet/nirppanokkia-ei-tueta/
Meillä aloitettiin hevosilla psylliumkuuri. Yhdellä on jatkuvasti vatsa löysänä, joka ei ole hevosilla hyvä asia, ja yksi syy siihen saattaisi olla hiekka. Hiekka ei ole terveellinen asia hevosen suolistossa ja saattaa muuttua ajan myötä vakavaksikin ongelmaksi – toki syy saattaisi olla joku muukin, mutta melkein kaikki muut kikkakolmoset on jo kokeiltu.
Psyllium muuttuu geelimäiseksi ja sitoo hiekan itseensä. Periaatteessa saman saisi aikaiseksi halvemmalla pellavansiemenrouheellakin, mutta siinä liman saaminen on huomattavasti työläämpää. Samalla pellavan sisältämä öljy toisi hieman turhaa energiaa.
Psylliumissa on yksi ongelma. Aika monet hevoset kieltäytyvät syömästä sitä ja sitten aletaan keksimään mitä ihmeellisempiä temppuja. Sillä akselilla pillerikammoisen koiran huijaaminen on lastenleikkiä.
Hevosille annettiin 4 dl psylliumia muiden turvotettujen rehujen päälle. Nuorimmainen puhalsi ensin ja oli hivenen epäluuloinen, mutta söi. Vanhemmat eivät edes kyselleet, vaan kaikki meni.
Naureskeltiin hetken aikaa, kunnes alettiin miettimään koska meillä on ollut viimeksi nirso eläin. Yksi käärmeenpoikanen oli, joka kieltäytyi muusta kuin elävästä ja se kuolikin. Tuota en laske, koska käärmeillä kuolevuus on ihan tolkuttoman korkea (jos joskus mietitte koirien sisäsiittoisuutta, niin se ei ole mitään verrattuna käärmeisiin – varsinkin viljakäärmeissä tilanne on karsea).
Muutoin ei ole ollut kuin kieltäytymisiä jostain määrätystä ruoka-aineesta. Yksi kavioeläin kieltäytyi kalaöljystä, ja entinen russelinarttu vältti raakaa maksaa viimeiseen asti. Mutta että olisi pitänyt houkutella eläintä syömään ja jopa vaihdella siksi ruokaa… ei ole ollut.
Eläimiä on meillä kummallakin mennyt käsien läpi sen verran paljon, että kyse ei voi olla vain sattumasta. Joten määrätty hyväsyömäisyys, jopa ahneus, täytyy silloin johtua rodusta tai tekemisestä. Ja kyllä, yleensä rodut, lajista riippumatta, ovat olleet sellaisia, että niille tyypillisesti kelpaa ruoka. Aina.
Olen usein sanonut, että ruoka-ahneus kulkee käsi kädessä muun viettivoiman kanssa. Kun vietit kärsivät, niin heikkenee syöminenkin – ja sen jälkeen suvunjatkaminen. En ole vuosien saatossa törmännyt yhteenkään syyhyn muuttaa mielipidettäni tuosta yleistävästä kaavasta.
Tekeminenkin vaikuttaa ja tarkoitan omistajan tekemisiä, en koiran fyysistä aktiivisuutta. Jos ei ruoka kelpaa, niin sitten ei syödä. Mikään ei myöskään takaa, että ruokaa tulee takuuvarmasti sinä päivänä ja jos tulee, niin mihin aikaan se tulee.
Koirilla on paastopäivänsä tarpeen mukaan, mutta hevosille moisia ei voi pitää, Luoja (jolla tarkoitan evoluutiota) on rakentanut hevosen syömään tiheästi ja usein, ja siksi niiden pieni maha erittää koko ajan ruuansulatusnesteitä. Pelkästään pitkät ruokintavälit, jos moinen on jatkuvaa, altistaa mm. vatsahaavalle. Mutta se, että heinät tulevat eteen, ei tarkoita, että myös muut rehut tulevat.
Kun vaihdetaan talvi- ja kesäaikojen välillä, niin ryhmät ja foorumit ovat täynnä ihmisiä, jotka parkuvat kuinka stressaantuneiksi eläimet tulevat, kun tulee tunnin odotus. Meillä ei piittaa yksikään nelijalkainen, koska päivätasolla on kellon suhteen variaatiota enemmän kuin mitä talvi/kesäaika tekee.
Meillä ei myöskään aleta heti lahjomaan eläintä, jos ruoka ei maistu. Ensin selvitetään onko se kunnossa ja kun on, niin todetaan, että eläinkin saa valita – ei ole pakko syödä. Ei meiltä ajeta kauppaan ostamaan toista lihaa, kermaviiliä tai uutte kuivamuonapussia. Itseasiassa meillä riittää periaatteessa vino katse ruokaan ja kuppi lähti edestä, jolloin koira löytää itsensä tyhjin vatsoin pihalta muiden lopetellessa omaa annostaan.
Saattaa olla valikoivaa havainnointia, mutta jos puoli vuotta sitten syötteessä ruuan vaihtamisen yleisin peruste oli närästys, suolisto-ongelmat tai jokin muu terveydellisempi ongelma, niin nyt on alkaneet lisääntymään kysymykset mitä ruokaa koiralle kannattaa antaa, koska se ei tykkää nykyisestä.
Toki tuohon leikkiin voi lähteä mukaan ja antaa koiran päättää yli ihmisen. Se tuppaa aika usein johtamaan myös siihen, että koira päättää kaikesta muustakin ja tekee omistajastaan todellakin palvelushenkilökuntaa, joka maksaa pomon mielihalut. Suurin riski kuitenkin on, että ruokavalikoima käy aika vähiin, jos ostetaan aina vain sitä mistä fifi tykkää juuri sillä viikolla.
Meillä eivät eläimet päätä mitä syövät tai koska syövät. Sen päättää ihminen. On tulkintajuttu johtuuko talouden nirsousvaje tuosta vai jostain muusta – kunhan syövät.
Tohon ylimpään tekstiin on aina välillä pakko palata
Yksi meiän koirista on mun ja tyttären yhteinen ja se asui ensimmäiset kuukaudet tyttären luona. Tyttärellä meni hermot kun oli huono syömään.
No sitten jossain vaiheessa jäi meille pidemmäksi ajaksi asumaan ja sain sen syömään ruokaa paremmalla mielihalulla eli ruoka kerran päivässä ja aika pieni satsi.
Meillä syö edelleen ihan hyvin kunhan muistaa pitää määrät aika pienenä mutta aina kun menee tyttären luo niin alkaa sama homma: aamulla luu kyllä kelpaa mutta tuttu, meiltä mukaan otettu ruoka ei, ei vaikka olis kuinka pieni annos.
Ja taas menee tyttärellä hermot pelleilevän koiran kanssa
Mulla on iso vaikeus tunnistaa, milloin kyse on nirsoilusta ja milloin taustalla on jokin ongelma. Mun koirat on ollut sellaisia, että välillä maistuu, välillä ei. Urokselle oli ihan normi että paastosi muutaman päivän aina välillä.
Oma syy, ei oo säännöllistä ruokarytmiä eikä vakiomäärää ruokaa
Pakko alkaa jämptimmäksi, ihan vaan sen takia että vois tunnistaa helpommin milloin koiralla on jokin vialla. Vaikea uskoa että sanon, olispa ahne koira
Tuohon on vissiin aika hankala tehdä mitään vuokaaviota. Tai no, pitäisiköhän yrittää
Ehkä en, koska niin moni kuitenkin sitoisi kätensä moiseen. Vai moisessa — miten tuo kuuluu taivuttaa.
Mutta jos koira on hiukankaan surkean näköinen, tai väistää ruokaa kuin se olisi myrkkyä tai hyökkäisi, niin varmaan silloin on taustalla joku ongelma. Tai jos haluaisi syödä, mutta ei syö.
Jos taasen koira ei piittaa ruuasta sen enempää kuin mistään muustakaan jonninjoutavasta, tai maistaa ja toteaa, että sellaista sitten tänään ja lähtee nukkumaan/leikkimään/ihmettelemään taivaan lintuja — eli on jotakuinkin normaalia — niin aika usein koira on silloin nirso. Eli sillä ei ole nälkä (tai koira on oppinut, että omistajaa pystyy komentamaan vaikka positiivisella dominanssilla, ja kohta saa jotain parempaa).
Tuoi taas todistetuksi että vaikeaa hommaa
Koiralta poistettiin kolme hammasta. Yksi lohjennut ja kaksi pahasti tulehtunutta.
Ja kas kummaa, ruoka maistuu, sitä ei kannella ja piilotella ympäriinsä vaan syödään suoraan kupista.
Oon pitänyt käytöstä nirsoutena ja käyttänyt metodia routa porsaan kotiin ajaa, ja terve koira ei itseään kupin ääreen tapa. Joskus syömättömyyden takana onkin oikea syy
Meilläkin yhdeltä poistettiin syksyllä 2-3 hammasta parodontiitin takia. Ja siis itse asiassa just tältä ruuan kanssa pelleilijältä.
En ollut sitä ennen edes ajatellut että hassu nappulan puremisasento olis johtunut hampaista mutta poiston jälkeen sen huomas heti että söi normaalisti. No pelleilyyn ei vaikuttanut silti.
Mutta myöhemmin kun asiaa mietin niin eipä sitä itsekään kovin hienostuneesti söis kipeillä hampailla. Ei vaan tullu mieleen kun ei se(kään) vaiva yhdessä yössä tullut.
Tämäpä
Saa nähdä palaako peilleily täällä kunhan on pahin kalorivaje paikattu