Koiran ravinnon tulisi sisältää vähintään keskimäärin 17 – 20 prosenttia proteiineja, AAFCO:n suositusten mukaan vähintään 18 % kuiva-aineesta ja pennuille 22 %. Tämä määrä riittää kattamaan koiran valkuaisen tarpeen normaalissa ylläpitoruokinnassa, mutta on liian alhainen kasvukaudella ja ja jos koira on rasituksessa.

Elimistön on kyettävä rakentamaan uutta lihaskudosta ja se vaatii rakennuspalikoita. Kasvun loputtua ja jopa työssäkin riittää vähäisempi määrä, koska valkuaista tarvitaan lähinnä ylläpitoon ja korjaamiseen.

Valkuaisen sisältämät aminohapot ovat perusrakennusaine lihaksiston ja muun kudoksen lisäksi verelle ja luustolle. Varsinkin työtä tekeville koirille valkuainen on siis olennainen, sillä se on raudan lisäksi toinen tärkeä tekijä punasolujen määrän suhteen.

Vaikka kuivamuonat kattavatkin koiran proteiinien tarpeen, niin yleinen käsitys on, että liha on paras vaihtoehto.

Haluatko lukea lyhyemmän selityksen proteiineista ja paljonko koira tarvitsee proteiinia ruuastaan. Aiheesta on olemassa infokortti.

Proteiinit lyhyesti

Proteiinit on saatava ravinnosta. Lihapohjainen ruokinta on koiralle paras mahdollinen, koska lihasta koira saa kaikki tarvitsemansa aminohapot. Kasvisvalkuaisesta sen sijaan puuttuu koiralle välttämättömiä aminohappoja.

Proteiinin tehtävät ovat

• solujen ja kemiallisten yhdisteiden rakennusainetta
• elimistön puolustus eli vasta-aineet
• ravintoaineiden ja kaasujen kuljetus (hemoglobiini on suurimmaksi osaksi proteiinia)
• kaikki entsyymit ja useat hormonit ovat proteiineja (esim. insuliini)
• energianlähteitä
• vesitasapainon ja pH:n säätelyssä keskeinen rooli
• vaikuttaa kalium-natrium tasapainon ylläpitoon

Koiran tarve proteiineille on vähintään

• aikuiselle 5 g/MEkg/vrk
• pikkupennulla 14 g/MEkg/vrk
• 16vk pennulla 9 g/MEkg/vrk, riippuen kiihkeän kasvun vaiheesta

Aikuinen koira 30 kg painava tarvitsee silloin 30/20 energiaruokaa hieman yli 200 g, ja jos proteiinien imeytyminen huomioidaan, vähintään 350 g. Ihmislaatuista sikanautajauhelihaa tarvittaisiin yli 360 grammaa.

Koiralla välttämättömiä aminohappoja on kymmenen: arginiini, fenyylialaniini, histidiini, isoleusiini, leusiini, lysiini, metioniini, treoniini, tryptofaani ja valiini. Raja-aminohappo se välttämätön aminohappo, jota on vähiten ruuassa. Se määrää silloin paljonko ja mitä muista aminohappoja ja niistä proteiineja voidaan rakentaa.

Proteiini ei suuremmissakaan määrissä aiheuta koiralle terveydellistä riskiä. Korkea proteiini ei vahingoita munuaisia eikä hävitä kalsiumia luustosta.

Urheilevalle koiralle tarvitaan ruuassa korkeampi proteiinimäärä, koska sen on lihasten rakentamisen lisäksi myös huollettava elimistöään. Proteiini myös nopeuttaa palautumista.

Ruokinnan lisänä voidaan käyttää ihmisten proteiini- ja aminohappotuotteita.

Proteiini elimistössä

Proteiini eli valkuaisaine on pitkästä aminohappoketjusta koostuva orgaaninen yhdiste. Proteiinit ovat kaikkien solujen rakennusainetta ja välttämättömiä elintoiminnoille. Proteiineja tarvitaan elimistössä sen typpi-, neste-, happo/emäs- sekä kaliumin ja natriumin tasapainon ylläpitämiseen. Proteiinit ovat myös tärkeitä ravintoaineita. Jotkin proteiinit toimivat entsyymeinä. Proteiineja muodostuu elimistössä DNA:n koodaamina aminohapoista.

Proteiinien laatu määritellään sen sisältämien aminohappojen mukaan. Lihaproteiinin laatu on hyvä, koska se sisältää kaikkia 12 koiralle välttämätöntä aminohappoa, joista voidaan rakentaa kaikki muu tarvittava.

Proteiinit eivät ole elimistölle käyttökelpoisia yksinään. Vitamiinit, kivennäisaineet ja hivenaineet mahdollistavat niiden aineenvaihdunnan eli pilkkomisen sekä uusien proteiinien ja muiden elämää ylläpitävien yhdisteiden synnyn. Juuri nämä suojaravinteet pitävät kehon kunnossa.

Aminohapot

Vaikka proteiinit ja sitä myötä aminohapot luokitellaankin ns. energiaravintoaineisiin, niin ne eivät käytännössä niitä ole. Proteiineihin on varastoitunut energiaa ja hiilipohjaisena se on poltettavissa, mutta elimistö käyttää proteiinien aminohappoja, tai oikeammin niiden kemialliseen rakenteeseen kuuluvaa hiilirunkoa, kalorien tuottamiseen vain pakkotilanteessa. Rasva ja hiilihydraatit ovat varsinaisia polttoaineita, ja näistäkin rasva on ykkönen. Proteiinit ovat rakennuspalikoita, joista rakennetaan se systeemi, joka sitten tarvitsee sähköntuottoon, kaukolämpöön, liikkumiseen ja varsinaisen rakenteen ylläpitoon rasvaa polttoöljyksi lämmityskattiloihin ja turbiineihin.. On täysin mahdotonta laittaa eri osasia tärkeysjärjestykseen, mutta ilman proteiineja meitä ja koiria ei olisi.

Proteiineja on paljon, ja vielä vähän enemmän. Kukaan ei tarkkaan tiedä montako erilaista proteiinia kehosta löytyy, mutta niitä on sadoista tuhansista miljoonaan ja vähintään 50 000 yhdistettä sisältää proteiineja. Proteiinimolekyyli sisältää 16 % typpeä plus rikkiä, fosforia ja rautaa. Varsinaiset proteiinin tekevät rakennuspalikat ovat aminohapot, jotka ”proteiinin sisällä” kiinnittyvät toisiinsa erilaisilla kemiallisilla sidoksilla, puhutaan peptidisidoksista. Dipeptidissä on kaksi aminohappoa ja kolmen aminohapon ryhmää nimitetään tripeptidiksi. Jos aminohappoja on useampi, niin sellaisen nimi on polypeptidi. Mikäli aminohappoketjuja on polypeptidissä 100 tai enemmän, niin meillä on proteiini. Aminohappo rakentuu aminoryhmästä, orgaanisesta happoryhmästä ja aminohapposivuketjusta, joka päättää aminohapon erityispiirteet. Aminohapot puolestaan määräävät mitä tämä yksittäinen proteiini tekee elimistössä – onko se reidessä voimaa tuottava lihassolu, ajattelun mahdollistava aivosolu, onko siitä muodotunut vaikkapa adrenaliini-hormoni tai ruuan sulattamista auttava entsyymi. Aminohapot ja niiden liitokset määräävät proteiinin toiminnan ja biologisen aktiivisuuden.

Välttämättömät aminohapot

Aminohappoja on vähintään 20, usein puhutaan 22:sta. Määrä riippuu hieman aminohapon määritelmästä ja mitkä kaikki aminohappojohdannaiset lasketaan mukaan. Siitä ollaan kuitenkin yksimielisiä, että aminohapot jakautuvat kahteen ryhmään, välttämättömiin ja ei-välttämättömiin.

Ei-välttämättömiä aminohappoja elimistö tekee itse. Ensin puretaan joku käytössä oleva ja siitä ja muutamasta muusta osasta rakennetaan uusi, eli keho syntetisoi uusia aminohappoja. Ei-välttämättömiä ei siis välttämättä ole saatava ravinnosta. Tosin mitä enemmän ei-välttämättömiä saadaan nimenomaan ruuasta, niin sitä vähemmän elimistön täytyy purkaa ja rakentaa puhtaan vajaasaannin takia – ainakin periaatteessa.

Välttämättömiä aminohappoja ei kyetä tekemään itse, vaan ne voidaan saada vain ravinnosta. Mutta kuten aina, niin tässäkin on olemassa yksi poikkeus. Kun välttämätön aminohappo on hajotettu, niin sen hiilirungon α-keto- ja hydroksihapot voidaan reaminaation avulla muuttaa takaisin välttämättömiksi aminohapoiksi. Koska kyseessä on kuitenkin kokonaisuuden kannalta vähäinen asia, niin muistisäännöksi riittää, että välttämättömät aminohapot on aina saatava ravinnosta.

Koiralla välttämättömiä aminohappoja on kymmenen: arginiini, fenyylialaniini, histidiini, isoleusiini, leusiini, lysiini, metioniini, treoniini, tryptofaani ja valiini.

Ei niitä ulkoa tarvitse opetella, mutta nimet on silti hyvä tunnistaa, sillä niitä ei pääse karkuun jos on hiukankaan ravitsemuksesta kiinnostunut. On myös kolmaskin ryhmä, ehdollisesti välttämättömät aminohapot. Ne ovat pääsääntöisesti ei-välttämättömiä, mutta muuttuvat määrätyissä erikoistilanteissa, kuten rasituksen myötä, välttämättömiksi. Niitä kyetään tekemään omasta toimesta normaalitilanteessa, mutta joskus niitä on pakko saada ravinnosta, koska elimistö ei jostain syystä niitä sillä tarpeella kykenekään rakentamaan.

Raja-aminohappo

Ketju on aina yhtä vahva kuin sen heikoin lenkki. Se pätee myös ruokinnassa. Ravinto voi päällisin puolin näyttää täysipainoiselta, mutta siellä saattaa olla yksi heikko kohta, vajaus, joka romauttaa koko paletin. Onni onnettomuudessa on se, että useimmiten nämä piilossa olevat kompastuskivet vaikuttavat vain mutkan kautta, eikä moinen koske tavallisia kotikoiria – ellei omistaja kuulu siihen vähänlukuiseen joukkoon, joka pyrkii säätämään koiransa ruokaa optimiin, parhaimpaan mahdolliseen järkevillä ponnistuksilla. Sen sijaan määrättyjen perussairauksien ja ehdottomasti urheilukoirien omistajien kannattaa moiset huomioida. Yksi tällainen tekijä on proteiineissa raja-aminohappo.

Proteiini, joka on vaikkapa sen paistin rakentava legopalikka, koostuu aminohapoista. Ruuansulatus ei pysty hyödyntämään kokonaisia proteiineja, vaan ne on ensin purettava ja pilkottava erillisiksi aminohapoiksi (tai pienemmiksi niiden ryhmiksi), jotka voidaan siirtää suolen seinämän läpi ruokasulasta elimistön käyttöön. Sen jälkeen aminohapoista rakennetaan uusia proteiineja elimistön käyttöön – vaikkapa isompaa reisilihasta, uutta luuta tai parempaa turkkia.

Kuten legopalikoita, niin aminohappojakin on erilaisia sen mukaan, että mitä niistä voidaan tehdä. Oikeammin, mikä on elimistön tarve saada niitä ruuasta. Osa aminohapoista näet voidaan rakentaa muista aminohapoista, eli proteiineista ei ole tarvetta saada aivan kaikkia elimistön vaatimia aminohappoja. Aminohapot voidaan jakaa kolmeen eri ryhmään:

• välttämättömät aminohapot, joita ei kyetä valmistamaan itse ja jotka on siis saatava ruuasta
• ei-välttämättömät amihapot, joita voidaan valmistaa itse välttämättömistä aminohapoista
• ehdollisesti välttämättömät aminohapot, joita kyetään valmistamaan välttämättömistä, paitsi määrätyissä tilanteissa, jolloin ne on saatava ruuasta

Nyt aletaan lähestyä raja-aminohappojen ongelmaa.

Koska ei-välttämättömät aminohapot valmistetaan välttämättömistä aminohapoista, niin välttämättömien aminohappojen määrä sanelee kuinka paljon ei-välttämättömiä aminohappoja ylipäätään kyetään valmistamaan. Jos peruslego puuttuu, niin linnan kivijalkaa ei saada rakennettua, vaikka erikoispalikoita olisi vaikka kuinka paljon.

Raja-aminohappo on siis se ruuasta saatava välttämätön aminohappo, jota saadaan vähiten. Kun se on loppu, niin niitä ei-välttämättömiä ei saadakaan rakennettua, koska yksi rakennusosa puuttuu. Siinä vaiheessa on aivan se ja sama kuinka paljon niitä muita välttämättömiä aminohappoja on saatu – niistä ei saada jonkun proteiinin vaatimia aminohappoja valmiiksi, koska yksi oleellinen puuttuu.

Riippuu hieman tapauksesta, että onko vertailuarvona käytetty kananmunaa, vai äidinmaitoa, mutta yleensä verrataan äidinmaitoon. Se sisältää optimiksi lasketun määrän välttämättömiä aminohappoja, itsestään selvästä syystä – imeväisellähän ei muuta ravintoa ole, ja kaikki rakennettava tehdään äidinmaidosta. Äidinmaidolle voidaan siis antaa vertailuluvuksi 100. Vertailtavan ruuan proteiinien välttämättömistä aminohapoista otetaan se, jota on vähiten – koska se on raja-aminohappo, ja se loppuu ensimmäisenä. Jos tuota aminohappoa on vaikkapa vain puolet siitä määrästä mitä saataisiin äidinmaidosta, niin ruuan proteiinien vertailuarvo raja-aminohapon takia on 50.

Se tarkoittaa sitä, että jos ruoka X olisi ainoa proteiinien lähde, niin sen aminohapoista voitaisiin käyttää vain 50 % eli puolet, koska raja-aminohapon eli vähiten oleva välttämätön aminohappo estää loppumisellaan muidenkin aminohappojen käyttämisen, vaikka niitä ruuassa riittäisikin. Joten ruokaa X täytyisi syödä kaksi kertaa enemmän ennen kuin saadaan sama hyöty proteiinien aminohapoista riippumatta siitä paljonko analyysi kertoo raakaproteiinin olevan ja paljonko siitä on imeytetty. Ja se ylimäärä poistetaan munuaisten kautta pissimällä pois.

Kuten sanottua, raja-aminohappojen miettiminen ei kuulu pääsääntöisesti normaaliruokintaan, JOS käytetään eläinperäistä ruokaa. Kasvispohjaisissa tilanne muuttuukin ja raja-aminohapot (yleensä niitä on kolme) nousevatkin valokeilaan. Kasvisten vertailuarvo on soijaa lukuun ottamatta 30 – 45. Normaaliruokinnassa riittää, että murehtii ylipäätään riittävästä proteiinien saannista – suomeksi: antaa sitä lihaa riittävästi. Tämä koskettaa molempia ruokintaideologioiden ääripäitä, kuivamuonia ja barffia. Kuivamuonissa leijonan osa proteiineista tulee kasvismaailmasta, jotka eivät soijaa lukuun ottamatta koskaan tarjoa kaikkia koiran tarvitsemia aminohappoja. Välttämättömät aminohapot haetaan siitä pienestä osasta eläinpohjaista, joka pelletteihin on sekoitettu – samalla toivoen, että liha on ylipäätään käyttökelpoista lihaa eikä jänteitä, mahalaukkua, rustoa tai muuta hyödyntämätöntä sidekudosta. Barffaajien ongelmaksi taasen nousee ylipäätään liian alhainen lihan määrä luiden ollessa ylikorostetussa asemassa.

Sen sijaan jos koiralla on jokin ruuan sulamiseen tai aineenvaihduntaan vaikuttava perussairaus, niin aihetta kannattaa miettiä edes yleisellä tasolla. Annetun ruuan hyödyntäminen saattaa (ja usein onkin) matala, eikä aineenvaihdunnan yskiessä keho pystykään rakentamaan uusia proteiineja riittävän tehokkaasti – silloin on huolehdittava, että koira kaikkiaan saa helposti sulavaa proteiinia, joka kattaisi valmiiksi mahdollisimman suuren kirjon aminohappoja – silloin ei ole niin suurta tarvetta rakentaa olevista uutta. Sama koskee vanhuksia, joilla on jo ikänsä puolesta heikentynyt aineenvaihdunta. Eikä missään nimessä saa unohtaa pentuja, jotka kasvussaan vaativat suuria määriä hyvälaatuisten proteiinien kaikkia mahdollisia aminohappoja.

Urheilukoirilla aminohappojen kirjoa ja raja-aminohappoja on pohdittava. Koska niillä on rasituksen ja stressin myötä tavallista kotikoiraa suurempi tarve, niin niillä on myös tarkemmin kohdistuva tarve. Lihakset, niiden huolto ja kasvu. Suurin osa isojen lihasten lihassoluista haaraketjuisista aminohapoista, käytetään kryptisen oloista BCAA-lyhennettä. Rasituksessa olevilla on siis suurempi tarve eräänlaisille täsmäaminohapoille, jotta lihasten proteiinisynteesiä (kehon omaa proteiinien valmistusta) voitaisiin tukea parhaalla mahdollisella tavalla. Silloin proteiinien (eli niiden sisältämien aminohappojen) tarpeella on erilainen painoarvo.

Onko sitten tarvetta selvittää eri ruoka-aineiden aminohappokoostumusta ja huomioida sitä kautta raja-aminohapot aminohappotasolla? Ei ole, ellei harrasta syvempää, high tech -ruokintaa; harrasta ruokinnan ja ravitsemuksen teoriaa. Mutta raja-aminohappo terminä auttaa ymmärtämään kahta asiaa.

1. Miksi eläinproteiini on tärkeämpi kuin kasvisproteiinit
2. Miksi suositellaan käyttämään useampaa eri proteiinilähdettä

Viimeinen tarkoittaa suomennettuna sitä, että neuvotaan käyttämään useamman eri eläimen lihaa – eri lihanosissa eri eläimissä on erilainen aminohappokoostumus.

On myös muistettava, että aminohappoja ei voida varastoida elimistöön. Rasvaa varastoidaan läskiksi. Osa vitamiineista varastoidaan läskiin. Osa varastoidaan myös eri sisäelimiin. Proteiinien aminohappojen ainoa varasto on lihakset ja muut kudokset. Joka kerta kun ruuasta ei saada riittävästi proteiineja tai ruuan proteiinien aminohapot eivät kata tarvetta, niin ensimmäiseksi puretaan lihaksistoa. Jos koira menettää lihasmassaansa, niin se aina huolestuttavaa. Jos perusterve aikuinen menettää lihasmassaansa, niin ollaan tehty raju ruokintavirhe.

Barffaajilla hoetaan mantraa, että ainoastaan pidemmän aikavälin kokonaissaannin tasapaino ratkaisee. Se pätee vaikkapa A- tai D-vitamiinin suhteen, mutta ei oikein muiden. Rasvahappojakin pitäisi saada joka päivä. Proteiineja on ehdottomasti saatava riittävästi joka päivä. Pahin aiheen väärinkäsitys, johon olen törmännyt, oli väite, että proteiinien saannin on oltava tasapainossa kuukauden aikajänteellä. Väärin. Proteiinien saannin on oltava tasapainossa 24 tunnin aikavälillä. Jos saanti on vajaata pidemmän ajan, niin elimistölle kyseessä on paasto tai nälänhätä, vaikka aivan kaikkea muuta saataisiinkin riittävästi.

Muistutetaan taas kerran, että luista ei saada proteiinia. Niistä ei saada myöskään rasvaa, eikä vitamiineja. Luista saadaan vain kalsiumia. Ei mitään muuta.

Urheilukoirilla aikajänne on vieläkin lyhempi, ja tarkempi. Jo pelkän rajumman treenin tai kilpailun jälkeen proteiinien saanti on turvattava viimeistään kahden tunnin kuluttua, jotta palautuminen saataisiin turvattua, ja treenin vaikutus lihaksiston voimaan ja kuntoon ei menisi ”hukkaan”.

Aminohappopooli

Elimistöllä on eräänlainen välivarasto tai hätävara aminohappojen tarvetta varten. Tätä kutsutaan amihappopooliksi tai -altaaksi. Siitä noin 2/3 on veressä ja 1/3 lihaksistossa. Aminohappopoolista otetaan nopeaan tarpeeseen aminohappoja, ja se on myös eräällä tavalla osa aminohappojen kuljetusjärjestelmää, koska saaduista aminohapoista osa kiertää poolin kautta ennen käyttöä, ja veren poolista siirretään lihaksiston pooliin ennen aminohappojen käyttöä lihaksistossa.

Koirilla kehon proteiinimäärät vaihtelevat huomattavasti koiran koosta ja rasvattoman massan määrästä riippuen, ja korkein – puhtaasti lihasmassan määrästä johtuen – on greyhoundilla. 70 kg ihmisellä on kehossaan noin 12 kg proteiineja, ja niistä pyöreät 200 – 220 g on aminohappopoolissa. Tästä noin 120 g on solunsisäisenä luurankolihaksissa.

Aminohappopooli on siis hyvin pieni, mutta aktiivinen. Sen sisällön on arvioitu vaihtuvan ihmisellä kuusi kertaa vuorokaudessa ja puoliintumisaika on hivenen päälle kolmessa tunnissa. Aminohappopoolin koko on kohtuullisen vakaa, mutta ravinto ja liikunta vaikuttavat hivenen siihen. Ruuan sisältämien proteiinien aminohappokoostumuksella on sen sijaan erittäin tärkeä merkitys aminohappopooliin, sillä siitä riippuu mitä ja kuinka paljon siellä on. Aminohappopoolin pienuus kannattaa pitää mielessä, sillä se on ainoa aminohappojen varasto. Käytännössä siis aminohappoja ei voida varastoida, vaan saanti on oltava jatkuvaa – optimin saavuttamiseksi mielellään myös tasaista.

Tämän asia jonka varsinkin barffaajien ja muiden, jotka uskovat pitkän aikavälin saannin riittämiseen, soisi muistavan. Proteiinien, eli aminohappojen, saanti on päivittäistä. Jos yhtenä päivänä ei saada riittävästi, niin vajaus puretaan heti lihaksista.

Syödyistä aminohapoista rakennetaan uusia aminohappoja, joista taasen rakennetaan elimistön kaikki proteiinit. Ensin rikotaan lego-linna, että voitaisiin rakentaa niistä samoista palikoista toisennäköinen linna. Mitä enemmän erikoispalikoita (laaja aminohappokoostumus), niin sitä monimutkaisempia nyansseja voidaan tehdä, mutta silti niitä peruspalikoita (välttämättömät aminohapot) tarvitaan riittävästi, että seinät pysyvät pystyssä eikä katto tipahda; monimutkaisen linnan purku auttaa rakentamaan uuden monimutkaisen linnan, mutta perustöllin lego-palikoista saadaan tehtyä vain seinien paikkauksia. Hieman hölmö, yksinkertaistava ja jossain määrin jopa pielessä oleva vertaus, mutta auttanee hahmottamaan ravinnon aminohappojen merkitystä.

Proteiinisynteesi

Ruuasta on saatava proteiineja, koska niiden sisältämistä aminohapoista rakennetaan elimistön kaikki tarvittavat proteiinit. Tätä proteiinien, ja sitä ennen aminohappojen, rakentamista kutsutaan nimellä proteiinisynteesi. Kyseessä on pitkä, mutkikas ja monimutkainen prosessi, jota ei edes täysin ymmärretä. Tiedetään toki hyvin pitkälle mitä tapahtuu, aika hyvin myös miksi, mutta läheskään kaikessa ei tieto riitä kertomaan että miten. Jo pelkästään niinkin perusasia kuin pilkottujen proteiinien aminohappojen siirtäminen suolen pinnan solujen läpi verenkiertoon ja imunesteeseen on paikoin valkoista aluetta tieteen kartastossa.

Vatsalaukussa proteiini tapetaan

Ennen kuin aminohapoista voidaan syntetisoida uusia proteiineja, on ravinto sulatettava, pilkottava mahdollisimman pieniin osiin ja siirrettävä kehon kuljetuksista vastaavalle valtaväylälle eli verenkiertoon. Sulatushan alkaa jo vatsalaukussa, jossa ruuansulatusnesteiden – alkuun tärkeimpänä suolahappo – vaikutuksesta proteiinien rakennetta puretaan – puhutaan denaturoitumisesta. Joukossa on entsyymejä, jotka auttavat työssä, mutta ne eivät kykene toimimaan happamassa ympäristössä vaan alkavat vaikuttaa vasta aivan lopussa, kun pH:ta nostetaan ylöspäin happamuutta neutralisoitaessa.

Ensimmäisenä aktivoituu pepsiini. Se muodostuu maharauhasten erittämästä pepsinogeenista. Toimimiseensa se tarvitsee suolahappoa ja jo valmiiksi vatsalaukussa olevaa pepsiiniä. Mahaneste alkaa periaatteessa pilkkomaan pepsinogeenia kuten kaikkia muitakin proteiineja, jolloin siitä irtoaa useamman aminohapon mittainen palanen – 42 aminohappoa, jos tarkkoja halutaan olla – joka alkaa toimimaan pepsiininä. Valmista pepsiiniä ei voida valmistaa maharauhasten soluissa, koska se alkaisi silloin pilkkomaan (sulattamaan) maharauhasia itseään ja kaikkia ympäröiviä soluja. Siksi on siis pakko mennä kiertotietä. Pepsiinit tekevät krouvimman esityön ja ne pilkkovat proteiineja vielä kohtuullisen isoiksi polypeptideiksi (useamman kuin kolmen aminohapon ryhmä), mutta myös oligopeptideiksi ja vapaiksi aminohapoiksi – vapaat oligopeptidit (2-20 aminihappoa) antavat muuten oksennukselle sille tyypillisen hajun.

Proteiinin denaturoituminen

Aminohapot sitoutuvat toisiinsa tuhansiin eri järjestyksiin, ja muodostavat miljoonia eri proteiineja. Aminohappojärjestys ns. polypeptidiketjussa määrää proteiinin muodon ja tehtävän elimistössä. Mikäli proteiinista puuttuu yksi aminohappo tai aminohappo korvautuu toisella, muuttuu niin proteiini kuin sen vaikutuksetkin. Proteiinin rakenteeseen vaikuttavat mm. ympäristön pH, lämpötila ja mekaaninen liike. Mikäli proteiinin rakenne vaurioituu, se menettää biologisen aktiivisuutensa. Sanotaan, että proteiini denaturoituu.

Proteiinien denaturoituessa niiden luonnolliset ominaisuudet siis muuttuvat. Tuttuja esimerkkejä proteiinien denaturoitumisesta ovat

• kananmunan valkuaisen hyytyminen keittäessä (ympäristön lämpötila)
• vatkattaessa (mekaaninen liike) tai
• maidon erottuminen sitruunan vaikutuksesta (pH).

Ruoansulatuksessa proteiinit denaturoituvat mahalaukussa ruuansulatusnesteen happaman suolahapon takia. Denaturoituminen hajottaa proteiinin rakenteen ja mahdollistaa entsyymien toiminnan hajottamaan aminohappojen välisiä peptidisidoksia, jolloin proteiinien sisältämät aminohapot saadaan elimistön käyttöön.

Entsyymit pilkkovat ohutsuolessa

Sula ruokamassa siirretään ohutsuolen alkuun, jossa se aivan esimmäiseksi neutralisoidaan bikarbonaatilla. Suurin osa entsyymeistä ei kykene toimimaan happamassa ympäristössä. Sitten ruokamassaan sekoitetaan haimanestettä, jossa on proteolyyttisiä eli proteiineja pilkkovia entsyymejä: trypsiiniä, kymotrypsiiniä, elastaasinia, kollagenaasia ja karboksipeptidaasi A:ta ja B:tä. Suurin osa proteiineista on ”hajonnut” jo vatsalaukussa jossain määrin aminohapoiksi, mutta joukossa on ”ehjiäkin” proteiineja. Itseasiassa vain noin 15 % ohutsuoleen saapuvista on yksittäisinä, ns. vapaina aminohappoihin ja niistä  n. 25 % on niin sanottuja haaraketjuisia aminohappoja, joista käytetään yleisesti lyhennettä BCAA eli branched-chain amino acid. Loput ovat kokonaisia proteiineja ja suurempia aminohappojen peptidisidoksia. Ohutsuolen epiteeli- eli pintasoluissa on eräänlainen karvareunus, jossa majailevat peptidaasit, jotka pilkkovat kaapattuja aminohapporyhmiä vielä pienemmiksi. Amino-, di- ja tripepsidaasit hydolysoivat niin kauan aminopaketteja, että ollaan saatu aikaiseksi yksinäisiä vapaita aminohappoja, kahden aminohapon dipeptidejä ja kolmen aminohapon tripeptidejä. Nämä sitten siirtyvät harjareunuksesta ohutsuolen limakalvon epiteelisoluihin siirrettäväksi suolistosta elimistön puolelle.

Ohutsuoli koko mitaltaan on se paikka, jossa ruuasta käytännössä imeytetään ja hyödynnetään tarvittavat aineet. Ihmisellä on sekasyöjänä pitkä ohutsuoli, koska niin suuri osa syödystä ravinnosta on huonosti tai hitaammin sulavaa ja vaatii pidemmän käsittelyajan. Ruohonsyöjillä vasta pitkä suolisto onkin, koska apilassa ja heinässä on vähän ravintoarvoa ja sekin tiukasti pakattuna. Hevonen ei suolistostaan ja entsyymitoiminnastaan huolimatta ole kovinkaan tehokas hankalasti sulavan kasvisravinnon pilkkoja ja siksi sen ulosteessa on niin paljon sulamatonta materiaalia ja hevosen on syötävä usein. Lehmä on hoitanut saman ongelman useammalla vatsalaukulla ja märehtimisellä, eli se syö eräällä tavalla ruokansa kahteen kertaan. Koira, kissa ja kaikki muut lihaa syövät pedot on ”suunniteltu” hyödyntämään pelkästään helposti sulavaa eläinpohjaista ravintoa ja siksi niiden suolisto on erittäin lyhyt. Vaikka koko ohutsuoli töitä tekeekin, niin siinä on tehokkaampia paikkoja riippuen mitä halutaan imeyttää. Ohutsuoli jaetaan kolmeen osaan, pohjukaissuoleen (duodenum), tyhjäsuoleen (jejunum) ja sykkyräsuoleen (ileum). Pääpiirteittäin suurin osa peptideistä sekä aminohapoista imeytyy pohjukaissuolessa sekä sitä seuraavan tyhjäsuolen alkuosassa.

Vapaat aminohapot imeytetään ohutsuolen läpi joko verenkiertoon tai imunesteeseen. Proteiinien ja peptidien kanssa jatketaan työskentelyä esim. ohutsuolen epiteelisoluissa, joissa proteolyyttiset entsyymit hydrolysoivat eli hajoittavat niitä aminohapoiksi. Nämä hydrolysaatit, eli tripeptidit (kolmen aminohapon ryhmä), dipeptidit (kahden aminohapon ryhmä) tai vapaat aminohapot siirtyvät suolen läpäistyään loppujen lopuksi maksaan, joka säätelee aminohappojen hajotusta tai siirtoa veren mukana muualle elimistöön.

Di- ja tripeptidit imeytyvät suolistosta nopeammin kuin yksittäiset aminohapot ja kokonaiset proteiinit, koska vapaille aminohapoille ei ole yhtä tehokasta kuljetusjärjestelmää. Typpi, jonka ainoa saanti elimistöön tapahtuu aminohappojen kautta ja joka on oikeastaan proteiinin tärkein osa, varastoituu helpommin hydrolysaateilla kuin vapailla aminohapoilla. Tämä on yksi syy miksi ravintolisissä on käytetty mieluummin hydrolysaatteja kuin vapaita aminohappoja. Nykyään tiedetään myös, että vapaatkin aminohapot imeytyvät vauhdilla ensimmäisen tunnin aikana syömisestä. Siksi hydrolysaatteja usein suositellaankin jatkuvan proteiinisaannin turvaamiseen ja vapaihin aminohappoihin perustuvia kun tarvitaan nopeaa ”täsmäimeytymistä”, kuten vaikka heti ennen ja jälkeen rasituksen.

Jos pitkiä aminohappoketjuja tai proteiineja imeytyy suolistosta, niin ne aiheuttavat yleensä vasta-ainereaktion, allergian. Esimerkiksi kasvisten entsyymit ovat proteiineja ja ne imeytyvät vasta pilkkouduttuaan aminohapoiksi. Tämä saattaa olla syynä yleistyviin koirien allergioihin, sillä pennut siirretään yhä yleisemmin kiinteällä ravinnolle aina vain nuorempina. Tällöin pennun ruoansulatus on vielä kehittymätön, ja vieraat proteiinit kykenevät läpäisemään suoliston. Vanhemmalla pennulla suolistotoiminta on jo kehittynyt, ja proteiinit kyetään pilkkomaan aminohapoiksi.

Proteiinien ruoansulatuksesta ja imeytymisestä ovat poikkeuksina

• vastasyntyneillä ternimaidon antamat vasta-aineet
• määrätyt toksiset proteiinit/peptidit, jotka voivat läpäistä ohutsuolen, esimerkiksi botuliinitoksiini tai kärpässienen myrkky. Syytä tähän ei täysin tunneta.

Porttiteoria aminohapoille

Enterosyytit ovat ohutsuolen epiteelin soluja, joihin peptidit ja aminohapot siirretään. Enterosyytti on siten eräänlainen portti, joka säätelee mitä suolistosta pääsee elimistöön ja enterosyytit sekä niiden väliset tiukat ja tiiviit sidokset ovat yksi puolustuskyvyn turvamuureista. Peptidit ja aminohapot siirtyvät enterosyytteihin ainakin seitsemää erilaista reittiä pitkin ja jokainen niistä on aktiivinen eli tarvitsee energiaa. Tämä on yksi niistä monista syistä, miksi proteiinit eivät lihota, vaikka niitä hapetettaisiinkin energiaksi. Aminohappojen jokainen ”työvaihe” kuluttaa kaloreita, ja ainoastaan nettohyöty olisi varastoitavissa – eikä sitä oikein ole.

Viimeistään tässä vaiheessa törmätään myös ongelmaan nimeltä huonolaatuinen proteiini. Jo pelkästään imeyttävien solujen määrä vähenee mitä pidemmälle suolistossa joudutaan menemään ennen kuin proteiini on pilkottu aminohapoiksi tai pienemmiksi ryhmiksi. Vaikka kuljetusväyliä onkin useita, niin mitään ei saa ilmaiseksi, ilman vaivaa. Aminohapot joutuvat kilpailemaan kuljetusproteiineista. Tässä kilpailussa on kuitenkin painotuksensa ja perustelluista syistä. Suurisivuketjuiset aminohapot, kuten BCAA:t, imeytyvät nopeammin kuin pienisivuketjuiset. Tällä on merkityksensä esim. raajojen isoille lihaksille, joissa haaraketjuiset aminohapot, BCAA:t ovat tärkeässä roolissa. Kun haaraketjuiset aminohapot imeytyvät nopeimmin, niin saadaan varmistettua lihaksille sen kipeimmin tarvitsemat rakennusaineet. Samaten välttämättömät aminohapot imeytyvät nopeammin kuin ei-välttämättömät, aivan samasta syystä – tärkein ensin.

Lisäravinteiden ja ruokinnan kohdalla tällä kilpailulla kuljetuspaikoista sekä BCAA:n ja välttämättömien aminohappojen suosimisessa on se merkitys, että kun suunnittelee palauttavaa proteiinilisää, niin paras ja nopein lopputulos saadaan tarjoamalla BCAA-haaraketjuisia aminohappoja riittävästi, koska ne imeytyvät nopeasti ja nimenomaan niitä tarvitaan lihaksiston proteiinisynteesissä.

Proteiinisynteesin ensimmäinen linja

Osa epiteelisoluihin kuljetetuista aminohapoista käytetään jo siellä hyödyksi. Joko ne käytetään energiaksi tai niistä tehdään välittömästi uusia proteiineja tai muita aineita. Ohutsuolessa tärkein energian lähde on glutamiini, joka saadaan joko ruuasta suoraan tai verenkierron mukana. Suurimmalle osalle kuitenkin tilataan taksi, eli taas uusi kuljetusproteiini, joka kuljettaa aminohapot porttilaskimoon ja sieltä maksaan. Pääosa proteiineista päätyy verenkiertoon vapaina aminohappoina, mutta joukossa on myös jonkin verran di- ja tripeptidejä ja oligopeptidejä, jotka ovat päässeet mukaan hieman kuin varkain solujen välisen imeytymisreitin kautta. Näitä voidaan sitten hydrolysoida eli pilkkoa vielä pienemmiksi peptidaasien tai proteaasien avulla suoraan plasmassa tai monissa elimissä.

Maksa on elimistön ehkä tärkein elin. Ilman aivoja keho saattaa pysyä hengissä, mutta ei ilman maksaa. Maksa on tärkeä eri yhdisteiden ja aineiden säätelijä, varastoija ja muokkaaja. Aminohapot eivät ole poikkeus tässä suhteessa. Maksa seuraa tilannetta ja aina tarpeen mukaan se vapauttaa tai purkaa aminohappoja. Maksa on tarkka säätelijä, mutta hieman hidas reagoimaan. Syömisen jälkeen veren aminohappopitoisuus nousee tunneiksi ja riippuu aivan täysin ateriasta kuinka paljon. Siksi proteiinilisillä kyetään nostamaan kiertävien aminohappojen määrää nopeasti ja paljon. Keskimäärin 57 % aminohapoista hajotetaan maksassa ja 20 prosentista syntetisoidaan uusia proteiineja tai typpiyhdisteitä. Loppu, noin 23 %, päästetään verenkiertoon.

Suurin osa verenkiertoon vapautetuista aminohapoista on BCAA:ta, eli haaraketjuisia aminohappoja. Maksa ei kykene kovinkaan tehokkaasti hydrolysoimaan niitä, koska siellä ei suuremmin ole transferaaseja, jotka ovat haaraketjuisten pilkkomiseen erikoistuneita entsyymejä. Tarveharkinnasta syntynyt käytäntö tuokin, koska luurankolihaksilla on suurempi tarve nimenomaan haaraketjuisista aminohapoista, eli leusiinista, isoleusiinista ja valiinista. Niiden hajoittamisessa maksassa ei olisi mitään mieltä, koska ne olisi kuitenkin syntetisoitava uudestaan lihaksiston käyttöön.

BCAA:ta syntetisointiin lihaksille

Veressä kiertävä aminohappo saapuu jossain vaiheessa lihaksistolle, ja se olisi hyödynnettävä. Sitä ei voida ottaa suoraan soluun tilkitsemään jonkun proteiinin kyljessä olevaa aminohapporeikää. Se on liian iso ja tarvitsee taas kerran kuljetusväylän, muulin kantamaan sitä. Tämä muuli on joko solun oma sisäinen kuljetin tai aktiivinen kuljettaja. Joka tapauksessa molemmat tarvitsevat jonkun houkuttimen ja tällaisena stimulanttina toimivat insuliini ja kasvuhormoni. Kumpaakin kutsutaan anaboliseksi hormoniksi, koska ne kiihdyttävät solujen ja kudosten kasvua houkuttelemalla veren aminohappoja käyttöön.

Kun pohditaan miksi treenaaville suositellaan usein nimenomaan BCAA-tuotteita, niin kaiken edellä mainitun lisäksi on muistettava, että yli 90 prosenttia lihaksiin otettavista aminohapoista ovat haaraketjuisia, eli sitä BCAA:ta, ja glutamiinia. BCAA:n tärkein saanti on ravinto ja glutamiinia saadaan muun kierron mukana. Kaiken kaikkiaan lihaksiston proteiineista 19 % on haaraketjuisia ja seitsemän prosenttia glutamiinia. Nämä suhteet määrittelevät miksi vaikka proteiinien suositellun päiväsaannin noudattaminen on aivan eri asia kuin pyrkiä optimiin ja tarjota elimistölle sitä mitä se tarvitsee.

Proteiinisynteesin toinen linja

Solujen sisällä aminohapoista syntetisoidaan eli valmistetaan uusia aminohappoja. Tämän jatkuvan vuorotta tehtävän rakennustyön takia aminohappopooli pysyy niin pienenä, grammoissa kun proteiinien kokonaismäärässä puhutaan kiloista. Koska ruuan kokonaisproteiini määrää suoraan mitä proteiineja saadaan elimistön solujen käyttöön, niin silloin ravinnon laatua voidaan arvottaa sen sisältämän proteiinikoostumuksen mukaan. Liha (ja soija) ovat hyviä lähteitä, koska se sulavat helposti ja sisältävät kaikki tarvittavat aminohapot, myös välttämättömät. Kasvispohjainen valkuainen on taasen kehnompaa, koska sen sulavuus on heikkoa ja siitä puuttuu vähintään yhtä välttämätöntä aminohappoa tai sitä on liian vähän. Jos yksikin koiran vaatimasta kymmenestä välttämättömästä aminohaposta puuttuu, niin koko proteiinisynteesi kaatuu kuin korttitalo. Tai jos ei ihan kaadu, niin alkaa kuitenkin yskimään kuin tulppavikainen mopo. Kokonaisuus on tässä asiassa nimenomaan muutaman pikkuasialta tuntuvan summa, ja kaikkia osasia tarvitaan.

Koska proteiinisynteesi on niin tärkeä, ja koska siihen vaikuttaa nimenomaan ravinnosta saatavat aminohapot, niin eri ruokien proteiinikoostumusta on pitkään yritetty laittaa järjestykseen. Koiramaailmassa, ja muuallakin, tunnetuin lienee biologinen arvo (biological value, BV), jossa mitataan kehoon jääneen ja imeytyneen typen suhdetta. referenssinä käytettävää korkeinta arvoa 100 edustaa vertailuissa yleensä keitetty kananmuna tai äidinmaito. Se, että kypsän munan valkuaisen sanotaan imeytyvän sataprosenttisesti, johtuu väärinymmärryksestä – vaikka sillä onkin korkea sulavuus, niin se ei ole täydellisesti hyödynnettävissä. Sata on vertailuluku, joka annetaan sille määrälle proteiineja, jotka sulavat ja muita verrataan tähän. Siksi määrätyillä lisäravinteilla saadaan proteiineille arvoksi yli sata. Niiden proteiineista imeytyy suurempi osa kuin kypsästä kanamunan valkuaisesta.

Kannattaa muistaa, että biologinen arvo on eri asia kuin raja-aminohapoissa käytetty vertailuarvo. Biologinen arvo kuvaa imeytymistä (sulavuutta), kun taas raja-aminohappo kuvaa kuinka hyvin proteiini täyttää välttämättömien aminohappojen tarpeen.

Hieman uudempi tulokas, ja vieraampi, on proteiinien hyväksikäyttöarvo (protein digestibility-corrected amino acid score, PDCAAS). Sen arvo lasketaan vertaamalla proteiinin heikointa välttämätöntä aminohappoa standardiin, joka on 2-5 vuotiaan lapsen tarve kyseiselle aminohapolle. Siinä korkeimman arvon 1,0 saavat soijaisolaatti, kaseiini ja herahydrolysaatti ja -konsentraatti. PDCAAS huomio siis raja-aminohapon myös.

Kun treenataan, ja käytetään proteiinia lisäravinteena, niin ainoa idea on saada lihaksiston proteiinisynteesille riittävästi rakennuspalikoita, koska ilman riittäviä uuden lihasmassan rakennusaineita ei voi tapahtua rasitukselle sopeutumista . Kun vanhalle koiralle annetaan proteiinia lisäravinteena, niin ainoa idea on turvata proteiinisynteesille riittävästi rakennuspalikoita, koska ikä hidastaa aineenvaihdunnan tehoa (proteiinisynteesi on yksi aineenvaihdunnan reaktio) sekä heikentää ruuan sulatusta sekä proteiinien imeytymistä. Lisällä pyritään estämään tai hidastamaan vanhuuden tuomaa lihaskatoa ja antamaan seniorille pidempi tai ainakin parempi elämä.

Proteiinien tarve

Aminohapoista tehdään proteiinisynteesin kautta (valmistetaan uusia proteiineja) ne proteiinit, joista rakennetaan lihakset, hormonit, viestiaineet, entsyymit, hermosto jne. Aikuinen koira tarvitsee noin noin 5 g/MEkg/vrk proteiineja eli 30 kg koiran ravinnossa on oltava noin 64 g valkuaista. Jos oletetaan tyypillinen 30/20 energiaruoka, niin sitä on annettava hieman yli 200 g perustarpeen tyydyttämiseen. Siinä ei kylläkään oteta huomioon valkuaisen imeytymistä. Jos oletetaan, että saman kuivamuonan valkuaisesta imeytyy 60 %, niin ruokaa tarvitaankin jo päälle 350 grammaa. Puhtaassa sikanautajauhelihassa on valkuaista 17,5 g/100 g, joten sitä olisi syötettävä jo jonkun matkaakin yli 360 grammaa – eikä huomioida valkuaisen imeytymistä. Koirien jauhelihoissa valkuaista on kuitenkin vähemmän, joten niitä tarvitaan enemmän. Pikkupentu tarvitseekin jo pelkästään kasvunsa vuoksi huomattavasti enemmän ja niille lasketaankin perustarpeeksi 14 g/MEkg/vrk. Luovutuksesta eteenpäin tarve alkaa laskemaan, mutta on nelikuisellakin vielä lähes tupla aikuiseen verrattuna, 9 g/MEkg/vrk.

Aikuisten koirien saantisuositus on siis päälle kaksi kertaa enemmän kuin ihmisten 0,8 g/kg/vrk. Tämä johtuu täysin koirien nopeammasta aineenvaihdunnasta ja sitä kautta myös lyhyemmästä eliniästä.

Asialla on toinenkin merkitys kuin pelkästään paljonko lihaa pitäisi lautaselle ja kippoon lapata. Se on yksi esimerkki muutamasta asiasta, kuten että ihmisten suosituksia ei voida aina siirtää suoraan koiriin, että koiran ravintoon on kiinnitettävä enemmän huomiota kuin omaansa ja että barffaajien ajattelutapa painottaa ruokintaa kohdalleen pitkällä aikavälillä ei läheskään aina toimi – ei silloin, kun puhutaan huonosti varastoituvista aineksista.

Annetut määrät ovat eräänlaisia perustarpeen keskiarvoja. Niiden alittamiseen ei ole syytä eikä tarvetta normaaleilla koirilla. Kun pennuilla kasvu kiihtyy, tulee ns. kasvupiikki, niin proteiinien tarve nousee. Suurin osa kasvusta tapahtuu nukkuessa öiseen aikaan, joten silloin on myös korkein tarve aminohapoille. Siksi kasvavilla iltaruuan on oltava ehdottomasti korkeaproteiininen. Pahinta mitä voi tehdä, on sortua taikauskoiseen luuloon proteiinien kasvua kiihdyttävästä vaikutuksesta ja sillä perusteella evätä pennulta valkuaista ruuasta. Laita lapsi tynnyriin, ja anna kaksi duplo-palikkaa, jotka eivät sovi toisiinsa ja katso mitä kehittyy. Sama käy pennun rakenteelle, kun proteiinia aletaan laskemaan alle minimitarpeen.

On aivan sama millä laskentatavalla ruokinnan osasia ja saanteja miettii, niin aina kuitenkin keskitytään kupissa olevaan ruokaan, ei koiran tai omistajan tosiasialliseen kulutukseen ja vaikkapa valkuaisen tarpeeseen. On hyväksyttävä tosiasia, että ei olemassa tarkkaa ja varmaa mittaria jolla päättää koiran juuri sillä hetkellä tarvitsema proteiinimäärä. On mentävä perustiedoilla, tunteella ja selkäytimellä rakentaen niistä ruokintamalli, joka tuntuu omasta itsestä hyvältä.

Suositus ja tarve

Ihmisten suositus ilmoitetaan usein RDA:na eli suositeltuna päivätarpeena. Proteiineissa se perustuu keskiarvoon 0,6 grammaa, johon on lisätty keskihajonta 0,2 grammaa eli yhteensä 0,8 g/kg/vrk. Se ei huomioi ikää, terveyttä tai rasitusta, ja onkin erinomainen esimerkki siitä, että suosituksia tulee pitää tarvittavan saannin alarajana. Ylipäätään liikunnan ja rasituksen merkityksestä proteiinisaannille on tullut eräänlainen kuuma peruna, josta väännetään edelleenkin. Osa tutkimuksista on vakaasti sitä mieltä, että tarve ei suuremmin kasva ja osa, että lisää tarvitaan ehdottomasti – ja sen jälkeen riidellään määristä sekä minkä tyyppistä proteiinilisää tarvitaan.

Kaksi asiaa tiedetään kuitenkin varmuudella. Rasituksen jälkeen proteiini nopeuttaa palautumista, ja koirilla rasittavassa työssä alhainen, mutta suositusten mukainen, proteiinien saanti näkyy veriarvojen heikkenemisenä – vaikkakin varsinainen ns. atleettianemian pitäisikin olla koirilla pelkästään teoreettinen tila. Itselläni on kokemusperäistä tietoa, että kyseessä ei ole teoreettinen vaan käytännön uhka koirilla, joilla on paljon lihasmassaa, liikkuvat erittäin rasittavasti eivätkä saa riittävästi hyvälaatuista proteiinia ruuastaan.

Aikuisella koiralla käyttö siis ratkaisee proteiinitarpeen. Greyhoundeilla tiedetään, että peruskuntokauden lihaskasvun aikana tarvitaan korkeampaa proteiinia, mutta kun lihaskunto on saavutettu, niin tarve itseasiassa laskee. Ylläpito tarvitsee vähemmän kuin rakentaminen. Kilpaileminen sen sijaan nostaa taas proteiinien tarvetta. Valjakkokoirilla tiedetään tutkimusten perusteella, että valkuaisen laskeminen näkyi veriarvoissa hemoglobiinin heikentymisenä. Työ tarvitsee korkeampaa ja parempilaatuisempaa proteiinia. Ihmistutkimuksissa on selvinnyt, että proteiinin saannilla vaikutetaan tuloksiin, ja tarve nousee huomattavastikin rasituksen mukaan. Kun voimalajeissa nostettiin 0,9 g/kg päiväsaanti tasolle 2,4 g/kg, niin proteiinisynteesi kiihtyi huomattavasti. Kestävyysliikunnassa aletaan hapettamaan aminohappoja energiaksi, jolloin tarve nousee lähes kaksinkertaiseksi. Voimaharjoittelu nostaa tarpeen yli kaksinkertaiseksi, mutta tämä ei liity energian tuotantoon vaan uuden lihasmassan rakentamisen ja lihasvaurioiden korjaamisen vaatimaan proteiinisynteesiin. Lihaksen käyttö ja treenaus tosin itsessäänkin jo suojaa sitä vaurioilta, joten oletetaan, että ihmisillä pätee sama kuin greyhoundeilla: kokeneempi ja ”valmiimpi” tarvitsee itseasiassa hieman vähemmän proteiinia.

Tutkijoiden mukaan fyysinen rasitus ei käytännössä ihmisillä nosta proteiinien tarvetta. Urheilijat itse ovat kokeneet asian juuri päinvastoin, eikä siitäkään päästä yli eikä ympäri, että kun tiedetään esimerkiksi haaraketjuisten aminohappojen lisäävän proteiinisynteesiä, niin lisäproteiineja on pakko ottaa. Suuremmat lihakset tuottavat enemmän voimaa, ja useimmiten haetaan nimenomaan voimaa. Lihastenkin kasvun yhteydessä puhutaan usein hypertrofiasta. Se on solujen ja sitä myötä myös elimen liikakasvua. Lihastreenissä siis haluttu ja kaivattu asia. Ihmisillä tutkimusten mukaan suurin mahdollinen hypertrofia on alle puoli kiloa viikossa. Kun tuohon oletetaan lihaksille 20 prosentin osuus, niin ihmisillä päästäisiin lihasten proteiinien kasvussa 15 grammaan ja 30 kg koiralla puhuttaisiin samoissa suhteissa maksimissaan ehkä noin viiden gramman tasosta rodusta ja sen rasvaprosentista riippuen.

Joka tapauksessa lihaskasvu on niin hidasta, että se ei itsessään vaatisi sen suurempia proteiinilisä. Ongelmaksi muodostuu se, että elimistö ei varastoi aminohappoja ja jo pelkästään ”peruskoiran” elimistö uusiessaan kuolleita tai vahingoittuneita soluja, sekä rakentaessaan kokonaan uutta, pyörittää aivan toisen kokoluokan proteiinimääriä. Ihmisillä on laskettu, että 70 kg miehellä proteiinien vaihtuvuus vuorokaudessa olisi 300 gramman luokkaa. Jos proteiinien saanti ei kohdistu siihen hetkeen jolloin tarvetta on, niin puute otetaan jostain muualta ja se varasto on lihakset. Siksi jatkuva ja riittävä saanti on turvattava, varsinkin rasituksen jälkeen, ellei sitten tavoitteena ole nimenomaan eräänlainen lihasmassan jojo-ilmiö – samaan tapaan kuin laihdutuksessa. Ensin puretaan lihaksia, että saadaan normaalit ”huoltotoimenpiteet” suoritetettua, ja sitten syödään jotta saataisiin purettu ”lihashävikki” korvattua ja jopa uutta rakennettua. Harvempi moista taitaa haluta.

Määrä riippuu työstä

Valkuaisaineiden tarve muodostuu niin monesta eri tekijästä, että tarkka laskeminen on, paitsi mahdotonta, myös päätöntä. Hieman samanlaista ajantuhlausta kuin laskeskella päivän kokonaiskaloreita ruuasta, jonka imeytymis- ja hyötyarvoja ei kuitenkaan tunneta. Proteiinien tarve muodostuu iästä (pennuilla korkeampi), sukupuolesta (uroksilla korkeampi), painosta ja ruumiin rakenteesta, aineenvaihdunnan tehokkuudesta, ulkolämpötilasta, rasituksesta niin keston kuin intensiteetin suhteen, ruuan proteiinimäärästä ja aminohappokoostumuksesta, muista ruuan proteiinien imeytymiseen vaikuttavista asioista (rasva ja kuitu), yksilöstä ylipäätään jne. Jos unohdetaan kaikki muut tekijät, ja keskitytään pelkästään rasitukseen, niin rasituksen tyyppi on otettava huomioon kun arvioidaan ruuan proteiinisisällön riittävyyttä ja proteiinilisien käyttöä.

Anaerobisessa suorituksessa, eli akselilla vinttikoirat ja agilitykoirat, proteiinien tarve laskee kuin lihasmassaa on riittävästi tarvittavan voiman tuottamiseen, eikä uutta lihaksistoa tarvitse enää kasvattaa. Tarve rajoittuu silloin lähinnä rasituksen jälkeisen lihasvaurioiden korjaamiseen – joita tulee ihan aina ja jokainen kerta – sekä katabolisen eli lihassoluja purkavan tilan kääntämiseen anaboliseksi eli uutta rakentavaksi. Painopiste on siis palauttavassa proteiinien saannissa. Mutta lisääntynyt proteiinisynteesi vaatii grammoissa ikään kuin kertasuorituksena enemmän kuin kestävyyslajit.

Aerobinen suoritus, eli esim. hiihtäjät, pyöräilijät, canicross, valjakot ja metsästyskoirat, muuttaa tarvetta verrattuna anaerobisiin koiriin. Vaikka koirat ovatkin lajityypillisesti rasvan käyttäjiä, ja valjakkotutkimuksissa puhtaassa energian tuotannossa rasva hakkaa hiilihydraatit 5-0 (anaerobisessa sprintissä puntit on tasan), niin koiran ollessa hiilihydraattivoittoisella kuivamuonalla niiden elimistö toimii hieman kuin ihmisellä. Lisäksi määrätyt perusasiat toimivat ylipäätään nisäkkäillä samantyyppisesti, eivätkä mitokondriot ja solutason energian tuotto ota kantaa eläinlajiin. Ihmisillä aerobinen suoritus lisää proteiinien hapettamista energiaksi, vaikka normaalisti proteiinien aminohapot ovatkin energian tuotossa käyttöjärjestyksen viimeisiä. Ihmisillä liikunnan vaatimasta energiasta 3 – 6 % tuotetaan proteiineilla ja kun kesto ja tahti nousevat, niin samalla lisääntyy myös proteiinien poltto kaloreiksi.

Prosentteja tarpeeseen

Aminohappojen muuttuminen proteiineiksi on vaikeasti mitattava asia, ja usein mitataankin elimistön typpitasapainoa ja sen vaihteluja, koska ilman typpeä ei proteiinisynteesi toimi – typpi kun on aminohapon perusrakennusaine. Näiden mittausten mukaan ihmiskestävyysurheilijoilla proteiinien tarve nousee 50 – 75 % ja voimailupuolella (jota myös koirien anaerobinen treeni ja suoritus hyvin pitkälle on) jopa 100 %. Kestävyyssuorituksissa kasvanut tarve johtuu siis lisääntyneestä aminohappojen hapetuksesta kaloreiksi ja jouleiksi, kun taas sprintti- ja voimalajeissa lisääntyneestä uuden lihasmassan rakentamisesta ja vanhan korjaamisesta – kasvaneesta proteiinisynteesistä.

Koska naisilla pienemmästä lihasmassasta johtuen myös proteiinien suhteellinen tarve on miestä alhaisempi, niin voitaneen vetää suora johtopäätös, että samanlaisella ruumiinrakenteella, samassa rodussa ja samalla rasitustasolla nartut tarvitsevat hieman vähemmän proteiineja ravinnossaan. Tämä toteutuu käytännössä niinkin yksinkertaisesti kuin vain syömällä vähemmän.

Kertauksena muistetaan ne kolme ”perustilaa”, joissa proteiinien tarve ylittää perussuositukset:

• kasvavat pennut,
• vanhukset ja
• kantavat sekä imettävät nartut.

Ruokaa vai purkista ruokaan

Kun miettii, että laittaako koiran ruuan joukkoon kananmunaa, raejuustoa tai tarkemmin suunniteltua proteiinilisää, niin täytyy pitää mielessä yksi asia: suositeltu saanti ei ole sama kuin optimaalinen, paras mahdollinen saanti. On eri asia pysyä hengissä kuin pyrkiä kehittämään kuntoa ja suoritusta. Maissilla, riisillä tai vehnällä saadaan nostettua proteiinipitoisuudet suositellun saannin tasolle, mutta silti niistä puuttuu välttämättömiä aminohappoja. Rasituksen jälkeen voidaan antaa hieman valkuaista, mutta jos lisä ei sisällä riittävästi BCAA:ta eli haaraketjuisia aminohappoja, niin kipeästi lisäproteiineja huutava reisilihas ei saakaan juuri niitä rakennusaineita, joita se tarvitsisi.

Sanotaan, että kaikki tarvittava saadaan tasapainoisesta ruuasta. Tämä pitääkin paikkaansa normielämässä, mutta ei enää kun aletaan tehdä tavoitteellista työtä tai ylipäätään nostetaan rasitusta ylös. Toki valkuaista voidaan nostaa ylös lisäämällä ruokaa. Samalla nostetaan rasvan määrää, jolloin vastaan tulee ensin lihominen – joka ei välttämättä ole haluttua, jos kehoa pitäisi saada omin voimin eteenpäin – ja sen jälkeen ruoka-annoksen suuruus. Kananmunaakaan ei voida määrättömästi lisätä aivan samasta syystä: rasva nousee samalla. Jotkut ratkaisevat tilanteen vaihtamalla lihalla olevan koiran naudasta hevoseen. Muuten hyvä, koska hevosessa on kuitenkin kohtuullisen korkea proteiini, mutta kun kaikkien osasten summan täytyy olla sata, niin proteiinin noustessa rasva tipahtaa alas. 36 kg sohvakoiran tasolla energian kulutuksen suhteen oleva greyhound-uros ei kykene syömään hyvälaatuista hevosta riittävästi, että se pystyisi saamaan tarvittavat proteiinit JA riittävän määrän rasvaa grammoina.

Vaihtoehdot ovat vähissä. Lisäravinteita, tässä tapauksessa proteiinia, ei voida välttää. Eikä ole tarviskaan.

Hyvälaatuinen ja riittävä proteiini siis rakentaa kehoa, pitää veriarvot kuosissa ja vastustuskyvyn terässään. Ja mikä mukavinta – aika usean omistajan ja koiran kannalta – vaikka (tai siis sen takia) ei aktiivisesti liikkuisikaan, niin korkeampi proteiini yhdistettynä pieneen määrään hiilihydraattia auttaa laihtumaan.

Laatu

Proteiinien laatu vaihtelee, puhutaan niiden biologisesta arvosta sekä sulavuudesta. Nuo määrittelevät proteiinin laadun, kuinka paljon koira ”saa siitä irti” – tarpeesta riippuen joko energiaa tai aminohappoja. Nyrkkisääntönä voidaan pitää, että eläinperäisillä (liha, maito, muna) proteiineilla on parempi sulavuus kuin kasvisperäisillä (viljat, öljyt).

Raa’alla lihalla ja maitoproteiinilla hyväksikäytettävyys on jopa 95 prosenttia, maksalla ja munanvalkuaisella yli 90. Kasvisperäisillä valkuaisilla sulavuus on keskimäärin 85 prosenttia. Grammasta valkuaista koira saa laskennallisesti muuntokelpoista energiaa 3,5 kcal. Mutta koska valkuaista muutetaan nihkeästi energiaksi, jos rasvaa ja hiilihydraatteja on riittävästi, eikä sitä helposti muuteta edes varastorasvaksi, niin tosiasiallisesti siinä on suunnattoman vähän käytettävää energiaa – ylimäärä aminohapoista eritetään munuaisten kautta virtsaan ja poistetaan elimistöstä.

Liiallinen kypsentäminen ”polttaa” eläinproteiineja, jolloin niiden hyödynnettävyys laskee. Joissain tapauksissa kevyt kypsentäminen kuitenkin jopa parantaa hyväksikäyttöä. Kun munanvalkuainen hyydytetään, niin se valkuaiset ovat sataprosenttisesti hyödynnettävissä, sillä kuumentaminen tuhoaa trypsiini-nimisen entsyymin. Raakaravinnon puolestapuhujat painottavat yleensä proteiinien denaturoitumista kypsentämistä vastaan, mutta se ei ole oikea perustelu.

Hyödyt ja haitat

Mikäli koira saa liian vähän tai liian huonolaatuista proteiinia, niin se menettää lihasta, turkki kärsii ja sen koko yleisvointi heikkenee. Valkuaisen yliruokinnasta taasen ei ole mitään hyötyä. Yleisesti väitetään edelleen, että liian valkuaispitoinen ravinto tuhoaa munuaiset, mutta tämä ei pidä paikkaansa.

Tutkimusten mukaan hyvälaatuisen proteiinin antaminen kahden tunnin kuluessa suorituksesta auttaa palautumisessa. Määrätyt aminohapot osallistuvat myös glykogeenin synteesiin maksassa.

Huonolaatuisen proteiinin ylimäärän poistaminen on energiaa vaativa prosessi. Sen seurauksena virtsaan erittyy enemmän määrättyjä kuona-aineita, esim. ammoniakin määrä nousee, menetetään nestettä ja ruumiinlämpö nousee.

Munuaiset

Eräs koirien ravitsemuksen vahvimmista urbaaneista legendoista on kasvun hidastaminen antamalla vähemmän rasvaa ja varsinkin valkuaista. Samaan uskomusten ja taikauskon kategoriaan kuuluu myös ”oppi” munuaisten sairastumisesta proteiinipitoisessa ruokinnassa. Lähes säännönmukaisesti keskusteltaessa lihapohjaisesta ruokinnasta jossain vaiheessa törmää väitteeseen, että lihan korkea proteiinipitoisuus rasittaa niin paljon munuaisia, että ne rikkoutuvat (liika)käytöstä kuten halpatuontibarbinukke, jos ja kun sitä käytetään rumpupalikan korvikkeena. Jostain hämmästyttävän kummallisesta syystä koskaan ei kuitenkaan tiedetä, tai kerrota, mikä on tämä maaginen munuaiset tuhoavat proteiinimäärä. Sitä ei tiedetä grammoina, eikä prosentteina kuiva-aineesta.

Annetaan hieman määriä, rautalankana. Jos antaa raakavalkuaiseltaan 24 prosenttista (säkin sisällöstä) kuivamuonaa, niin sadassa grammassa on 24 grammaa raakaproteiinia. Kun moista ruokaa annettaisiin (aktiivisuudesta ja rasvasta riippuen) 30kg normikotikoiralle noin 500 grammaa, niin kokonaisraakaproteiini olisi silloin 120 grammaa – ja tuota pidetään matalana. Aktiivisen koiran ruokaa, 32% raakaproteiini säkissä; 100g/32g, saman painoiselle duunikoiralle saman verran annettuna kuormittaisi elimistöä 160 grammalla. Jos ruokana olisikin kaupan sikanautajauheliha, niin 900 gramman ruoka-annos (oletus 3% elopainosta) antaisi luokkaa 157 grammaa – jos kupissa olisi vain jauhelihaa. Ns. koirien jauhelihoissa määrä olisi ehkä luokkaa 100-120 grammaa laadusta riippuen. Barffaajat jäisivät vielä huomattavasti tuonkin alle, koska heidän ruokinnassaan hyödynnettävän proteiinin määrä jää melkoisen pieneksi.

Tuolta osin on täysin perusteetonta syyttää lihaa munuaisvaurioista, tai edes pelätä moista. Jos jotain olisi säikyttävä, niin korkeaenergisiä kuivamuonia, sillä niissä saadaan aidosti valkuainen korkealle. Mutta ennen kuin aletaan juoksemaan paniikissa eestaas silmät kiinni ja kädet korvilla, ja sytytetään noitaroviot, niin ehkä olisi paikallaan pieni kertaus munuaisten toiminnasta ja tehtävistä.

Suodatusjärjestelmä

Lyhyesti sanottuna munuaiset ovat suodatin, jotka keräävät kuona-aineen verestä ja palauttavat loput takaisin kiertoon. Näitä kuona-aineita ovat esim. ammoniakki, kreatiniini ja urea, Siinä samalla munuaiset säätelevät nestetasapainoa ja tekevät virtsasta mahdollisimman vahvaa, eräänlaista tuoremehua – muutoin hukattaisiin suunnaton määrä nestettä virtsan mukana.. Ja kuten aina kehon nesteiden kanssa, niin oleellisesti mukana on myös suolojen, elektrolyyttien, säätely, jossa munuaiset ovat tärkein natriumin säätelijä – ilman natriumin ioneja ei nesteitä saataisi kulkemaan soluihin ja soluista pois, ja niiden mukana kaikkea tarvittavaa: aminohappoja, sokereita jne.

Munuaisissa on melkoisesti toimintavaraa. Toiset lähteet sanovat, että munuaisista saa tuhoutua 70 prosenttia, ennen kuin sillä on merkitystä elimistölle. Toisissa taasen mainitaan, että kun toimivaa, tervettä munuaiskudosta on jäljellä enää 20 %, niin ongelmat alkavat. Huomattavaa kuitenkin on, että ennen kuin alitetaan tuo ”kriittinen piste”, niin vikaa ei periaatteessa ole: munuaiset tekevät sen mitä niiden pitääkin. Ihminen, kuten koirakin, tulee mahtavan hyvin toimeen yhdelläkin munuaisella. Ja tässä rajassa on se munuaisten aiheuttama ongelma. Jos 21 prosenttia toimii, niin mitään ongelmaa ole. Kun pudotaan 20 prosenttiin, niin eläin sairastuu ja pahimmassa tapauksessa kuolee. Sitä ei rajatapauksissa tee ruuan valkuainen, mutta jokin muu – vaikkapa vain viaton, varastettu nelisatanen burana kylläkin.

Tähän munuaisten ”vaararajan” saavuttamista pelätään, ja siihen perustuukin vanha uskomus, että jos annetaan vähän proteiinia ravinnossa, niin munuaiset eivät rasitu ja ne kestävät pidempään. Hieno teoria, mutta ei sillä mitään tekoa munuaisten toiminnan kanssa ole, vaikkakin korkean proteiinin syöminen lisää verenkiertoa munuaisiin. Söi valkuaista tai ei, niin veri virtaa jatkuvasti munuaisiin ja miljoonat nefronit (ne varsinaiset suodattajat) käsittelevät aivan samaan tahtiin kaikkia muita kuona-aineita, keräävät suoloja ja tekevät jäteveden puhdistusta, jotta puhdasta nestettä saataisiin takaisin elimistöön.

Seniorit

Jopa teollisissa kuivamuonissa rajoitetaan valkuaisen saantia ns. senioriruuissa. Tämä perustuu erittäin pitkälle munuaisvikapelkoon. Pahinta tässä on se, että täysin perusteettoman säikkymisen takia vanhoilta koirilta evätään riittävä proteiini. Pikkupentu ei ole aivan yhtä tehokas imeyttäjä kuin aikuinen, mutta noin 10 vuoteen asti koiran kyvyssä hyödyntää ravintoaineita ei tapahdu suuriakaan muutoksia. Tuon ikäpyykin jälkeen hyödyntäminen heikkenee ja yhdessä muutoinkin einen tehottomammaksi muuttuneen aineenvaihdunnan, varsinkin proteiinisynteesin, myötä vanhan koiran tarve saada hyvälaatuista (eläin)proteiinia kasvaakin. Mutta ei, annetaan mieluummin jotain maissiin perustuvaa sahajauhoa.

Lihaskato

Kun koiralta poistetaan riittävä proteiinien saanti ravinnosta, niin sen elimistön typpitasapaino kärsii, ja kun ravinnosta ei saada riittävästi aminohappoja uusien elimistön proteiinien rakentamiseen ja tärkeimpien kudosten korjaamiseen,  niin aletaan ottamaan varastoista. Kehon aminohappovarastot ovat lihaksissa. Aletaan siis purkamaan lihaksia. Lopputuloksena on laihtuva koira, jolta häviää ensimmäisenä reisien suuret lihakset sekä pitkät selkälihakset. Koira väsyy, ei jaksa ja tulee alttiimmaksi tulehduksille.

Kaikki siksi, että joku joskus jossain syötti kuvitelman, jota ei ensimmäinenkään tutkimus tue. Ei ainakaan niin kauan kun pysytään järkevissä määrissä. Taas kerran lähteestä riippuen, turvallisella puolella ollaan niin kauan kun proteiinin määrä kuiva-aineesta ei ylitä 50-60 prosenttia.

Valmiiksi munuaisvika

On myös kyseenalaista toimiiko proteiinien rajoittaminen edes hieman lievemmin munuaisvikaisella – vakavissa tapauksissa on rajoitettava sekä proteiinia että fosforia. Törmäsin erääseen siteeraukseen parista tutkimuksesta, mutta en kyennyt tarkistamaan niiden oikeellisuutta:

Aikaisemmin oltiin sitä mieltä, että rajoittamalla ravinnon proteiineja, saadaan vähennettyä glomerulussuodoksen suhdetta ja estettyä munuaisten tuhoutuminen enempää.  Mutta tiedetään myös, että proteiineja tarvitaan, että tuo suodattaminen ylipäätään toimisi. Kun proteiinien saantia vähennettiin rajusti, niin glomerulussuodatus loppui kokonaan, ja samalla pysähtyi ylipäätään munuaisten metabolisten jätteiden suodatus. Eräässä neljän vuoden tutkimuksessa munuaisen vajaatoiminnasta kärsiville koirille syötettiin proteiiniltaan 19%, 27% tai 56% ruokaa. Tulosten mukaan korkea proteiinimäärä lisäsi munuaisten glomerulussuodatusta, eikä yhdessäkään kolmessa ryhmässä munuaisvika edennyt tai pahentunut. Toisessa tutkimuksessa taasen annettiin 16 % ja 31 % valkuaista koirille, joiden munuaisista oli tuhoutunut 7/8-osaa. Taaskaan ei havaittu munuaisvaurioiden etenemistä tai pahentumista.

Muutama linkkivinkki niille, joita asia kiinnostaa:

• Dietary protein intake and renal function (2005)
• Effects of aging and dietary protein intake on uninephrectomized geriatric dogs (1994)
• Effect of dietary protein on functional, morphologic and histologic changes of the kidney during compensatory renal growth in dogs (1991)

VHH ja munuaiset

Vähähiilihydraattinen dietti (VHH) lisää koko ajan suosiotaan ihmisten joukossa. Tuo on sinänsä mielenkiintoista, koska koiralle luontainen ravinto olisi nimenomaan vähähiilihydraattista – sokerit esiteltiin koirille isossa mittakaavassa vasta kuivamuonien myötä, olkoonkin, että toki roskis- ja tunkiorosvot sekä melkoinen osa maatalojen koirista oli jo tuhannen vuotta elänyt puurojen lopuilla. Koska VHH kasvaa, ja ihmisilläkin on oltu huolissaan proteiinien lisääntyvästä saannista, niin viitataanpa Pronutritionist-sivustoon, jossa aiheesta VHH ja munuaiset on kirjoitettu enemmänkin – ihan suomeksi.

Mutta jos erikseen panostaa koiran vähähiilihydraattiseen ruokaan, niin kannattaa muistaa yksi perusasia: koiraa ei saa ketoosiin.

Imeväisille proteiinia

Ihmisiltä tiedetään, että alhainen syntymäpaino ja sen jälkeen saatu proteiinipitoinen ravintolisä saattaa altistaa myöhemmällä iällä ylipainolle. Morise ym. (2011¹) tutkivat miten proteiinilisä vaikutti imeviin possuihin.

Porsaat jaettiin kahteen ryhmään: normaali- ja alipainoisiin. Niille annettiin normaali- tai korkeaproteiinista maidonkorviketta kolmen viikon ajan. Sen jälkeen ne ruokittiin 70 päivän ikään asti samalla ravinnolla. Sitten tutkittiin kasvua sekä muutamia hormoneja.

Tutkimuksen aikana ruuan kulutuksessa ei ollut eroja, mutta korkeaproteiinista saaneilla kertyi enemmän massaa imeväisaikana, mutta siirryttäessä normaaliin ruokaan, niin suurempi massa säilyi ainoastaan korkeaproteiinista saaneilla uroksilla. Munuaisten ympärillä olevan rasvakudoksen määrässä ei ollut eroja. Plasman leptiinipitoisuus oli korkeampi korkeaproteiinisella ruualla olleilla, ja ero vieläkin suurempi normipainoisilla verrattuna syntymäpainoltaan alhaisiin. Insuliininkaltaisen kasvutekijän (IGF-1) määriin ja IGF-järjestelmän geeneihin ruokavalio ei vaikuttanut.

Tulos siis oli, että imeväisaikana annettu lisäproteiini lisäsi kasvua, mutta se vaikutti imetyksen loputtua vain uroksilla. Tutkimus ei ota kantaa siihen, että saavuttivatko muut porsaat kasvussa korkeaproteiinisella emänmaidonvastikkeella isommiksi kasvaneet myöhemmässä vaiheessa. Tutkimus ei myöskään kerro kuinka paljon lisäproteiinista muutettiin energiaksi, vai onko asia käännettävä ylösalaisin: normiproteiinilla valkuaisaineita joudutaan hapettamaan energiaksi, eikä samaa määrää enää käytetä proteiinisynteesiin. Proteiinisynteesiin liittyvästä asiasta on kuitenkin kyse, koska rasvakudoksissa ei tapahtunut muutoksia, joten kasvun on täytynyt tapahtua nimenomaan luurankolihaksissa.

Mietityttää myös jalostuksen merkitys. Nykylehmä lypsää huomattavasti enemmän kuin sata vuotta sitten. Samaten tämän päivän lihapossu kasvaa enemmän ja nopeammin kuin edeltäjänsä. Lihatuottajien siat on siis jalostettu nimenomaan kasvamaan ja nopeasti, koska ikä tipauttaa hintaa, mutta paino nostaa tienestejä.

Koirille tällä ei ole suurtakaan käytännön merkitystä. Kasvattajat eivät pysty hankkimaan sellaista vastiketta, että saisivat nostettua proteiinimääriä. Lisäksi kokemuksen kautta on aina tiedetty, että pentueen pohjimmainen ottaa muut kasvussa kiinni, jos se vain syö ja saa riittävästi ravintoa – aikuiskokoon sillä ei ole mitään merkitystä. Anti on lähinnä siinä, että nyt meillä on yksi viite lisää, että valkuaisen nostolla ei saada vaikutettua hormonituotantoon ja nimen omaan insuliininkaltaiseen kasvutekijään.

Pahaa kuitenkin pelkään, että tämäkin tutkimuksen myötä joku elävästä elämästä kaikonnut kasvattaja evää pennuiltaan valkuaisen. Kannattaisi kuitenkin siinä vaiheessa edes yrittää selvittää mikä on luurangon ja luurankolihasten ero.

Puutos vähentää kasvua

Rotilla testattiin mitä tapahtuu kasvuvaiheessa proteiini- ja energiaköyhällä ruokinnalla, kun siihen yhdistetään sinkin puute, ja mitä seuraa ruokinnan korjaamisesta oikeaksi (Prescod ym. 2011²).  Havaittiin, että vähällä sinkillä ja proteiinilla sekä vähällä proteiinilla olleet kasvavat rotat olivat laihempia ja niillä oli vähemmän lihasmassaa pohkeen kaksoiskantalihaksessa kuin pelkällä sinkin puutteella tai energiaköyhällä ruualla olleilla rotanpojilla. Tyypin I ja II lihassolujen halkaisija oli pienempi kun mentiin vajaalla sinkillä ja proteiinilla, proteiinilla sekä sinkillä verrattuna vähäiseen energiaan tai kontrolliryhmään. Kaikissa kolmessa puutosryhmässä seerumin sinkki oli laskenut, mutta IGF-1 (insuliininkaltainen kasvutekijä) oli alimmallaan kun puutosta oli sinkistä tai energiasta.

Rottien ruokintaa korjattiin ja taas tehtiin tutkimuksia. Tyypin I lihassolujen halkaisija ei palautunut ryhmissä, joissa oli ollut puutetta proteiinista tai energiasta. Tyypin II lihassolujen halkaisija ei korjaantunut proteiinipuutteisilla, vaikka ruokinta korjattiin. Sen sijaan kylläkin molemmissa, niin energia- kuin proteiinipuuteryhmässä kaiken kaikkiaan paino palautui paremmin kuin sinkin tai sinkin ja proteiinin vähyydestä kärsineillä.

Tulos oli, että kasvuvaiheessa kärsitty sinkin puutos ei vaikuttanut mitenkään lihassolutyyppien korjaantumiseen, mutta proteiinin puutos kylläkin. Luurankolihaksiston palautumisen laatu puutetiloista ei riippunut painosta, lihasmassasta eikä sinkin tai IGF-1:en määrästä plasmassa.

Huomattavaa on myös, että vaikka sinkin puutteesta toivuttiinkin kun ruokintaa korjattiin, niin sinkin vähyys aiheutti aivan samoja ongelmia kuin ylipäätään proteiinien puute. Kokonaisenergian vähyys, eli käytännössä laihuus tai turha hoikkuus, ei ollut niinkään ongelma kunhan sinkkiä ja proteiinia saatiin tarpeeksi.

Rotta on rotta ja koira on koira. Niiden tarvitsema ravinto, aineenvaihdunta ja sen nopeus, sekä ylipäätään kasvunopeus ovat erilaiset. Mutta rotat ovat näissä asioissa ”kiitollisempia” tutkittavia, sillä niiden kasvunopeus on suurempi. Niistä saadaan helpoiten määrätyt vertailuarvot, joita voidaan sitten sovittaa muihin lajeihin – ihmiseen tai koiraan. Koiralla on kuitenkin yksi asia, joka saa sen varmuudella häviämään rotalle näissä tutkimuksissa. Rotta on sekasyöjä, joka kykenee tehokkaasti hyödyntämään heikostikin sulavan aineksen, vaikka sitten vajaan ja laadultaan kehnon proteiinin. Koira on lihansyöjä, ja sillä on huomattava vaatimus korkealaatuiselle ja helposti sulavalle proteiinille. Vaikka proteiinin määrää ei niinkään tipautettaisi, niin jo pelkän laadun heikentäminen saattaa hyvinkin aiheuttaa puutetta.

Osalta pennuista kasvattajat, ja omistajatkin, eväävät riittävän proteiininsaannin kasvuvaiheessa hitaamman kasvun mantran nimissä. Lainattu rottakoe osoittaa miten vakavasta ruokintavirheestä on kysymys. Pennut saadaan kylläkin laihemmiksi, mutta samalla aiheutetaan vaikeasti korjattava tai jopa korjaamatonta vahinkoa lihaksiston ja sen lihassolujen kehityksessä.

Kova hinta, kun hyöty on nolla.

Proteiini vahvistaa luustoa

Alkaisikohan tämä olla jo ns. loppuun kaluttu aihe? Korkeampi ravinnon proteiini ei edelleenkään tuhoa luustoa tai hukkaa siitä kalsiumia, tutkimusnäyttöä alkaa olla riittävästi. Jopa paatuneimman barffaajankin alkaa olla aika myöntää, että luuston kehittymisen kannalta on tärkeämpää liha/luu-aterialla liha kuin luu. Toki tasapaino on tärkein ja kalsium sekä D-vitamiini ovat ykkösenä, mutta jospa hyväksyttäisiin vihdoin ja viimein, että lihalla on ohittamaton roolinsa ruokinnassa. Ihmisillä tiedetään, että ravinnon korkea proteiinimäärä, varsinkin eläinproteiinin, vahvistaa luustoa niin tiheyden kuin kestävyydenkin suhteen tehostaessaan kalsiumin aineenvaihduntaa IGF-1:den (insuliinin kaltainen kasvutekijä) tuotantoa ja lisätessään kehon rasvattoman lihaksen osuutta (Kerstetter ym. 2011³).

Jos haluaa tutustua enemmän perusasiaan proteiinien ja kalsiumin aineenvaihdunnasta sekä luuston homeostaasista, niin alla oleva dokumentti lienee paikallaan:

Jane E Kerstetter, Kimberly O O’Brien, ja Karl L Insogna: Dietary protein, calcium metabolism, and skeletal homeostasis
revisited⁴

Proteiini hukkaa luuta

Väite, että liiallinen proteiini hukkaa kalsiumia luistosta, on vanha väite humaanipuolelta, jota vanhemmat tutkimukset jopa osaltaan jopa tukivat, koska proteiinin noustessa ravinnossa ihminen alkaa erittämään kalsiumia virtsaan. Kun syödyn proteiinin määrä nousee, niin myös happamuus nousee. Tutkimuksissa on aina viimeisenä otsikko Conclusions, johtopäätelmät. Se on se kohta, jonka maallikot aina lukevat heti abstraktin, yhteenvedon, jälkeen. Ongelma on vain siinä, että se ei ole enää sinänsä tutkittua faktaa, vaan siinä tutkija kertoo oman mielipiteensä ja tulkintansa tutkitusta asiasta ja sen merkityksestä – puhdasta mielipidettä siis, ja viimeistään siitä haistaa miksi asiaa on alettu tutkimaan ja mitä on yritetty löytää.

Niistä löytyi selitys siihen, miksi proteiinin lisäys näkyy kalsiumina virtsassa. Kukaan ei itseasiassa edes tiennyt, että mistä tuo kalsium tulee. Looginen johtopäätös oli, että syödyn proteiinin nostaman happamuuden on irrottava elimistön kalsiumvarastosta, joka on luusto. Siispä proteiinia ei välttämättä pitäisi syödä turhan paljon, koska se ”liuottaa” luuston. Kaunis teoria. Mutta väärä.

Koiramaailmassa oku jossain ja joskus on ilmeisesti löytänyt nuo teoriat, koska niitä käytetään lyömäaseena lihapohjaista ruokintaa kohtaan ja puolustamaan kuivamuonia. Toinen, johon ne on liitetty, on teoria korkean proteiinin aiheuttamasta nopeammasta kasvunopeudesta ja sen aiheuttamasta nivelvaurioista.

Kun kuivamuonassa raakavalkuainen on vaikkapa 32 %, niin se tarkoittaa, että sadassa grammassa on 32 grammaa valkuaista, jonka hyödyntäminen on luultavasti välillä 40 – 80 % eli noin 13 – 26 grammaa – tarkkaan kukaan ei tiedä, koska emme edelläänkään tiedä millaista valkuaista kuivamuonassa on; raakaproteiini kertoo vain typen määrän ruuassa. Kun annamme jauhelihaa, niin saamme ehkä 14 – 20 grammaa valkuaista sadasta grammasta riippuen rasvan ja muun ainesosan määristä, josta imeytyminen on haarukassa vähimmillään viidessä grammassa ja parhaimmillaan luokkaa 16 grammaa – taas riippuen lihan laadusta; paljonko joukkoon on jauhettu täysin hyödytöntä sidekudosta.

Tiedän, että vertailu on sinällään typerää, koska kuivamuona on nimensä veroisesti kuivaa (vettä n. 10%) ja liha taasen märkää kuin se kuuluisa tiskirätti (kosteus 60-80 %). Harvempi kuitenkaan uittaa kuivamuonaansa samalla määrällä vettä kuin mitä liha sisältää. Tällöin kuivamuonaa itseasiassa annetaan usein enemmän kuin lihaa (rasva ainoastaan määrää lihottavuuden) ja koska saaduissa grammoissa ratkaisee se, mikä laitetaan suusta sisään, ei kuiva-aineprosentit, niin köyhällä ruokinnalla (eli kuivamuonilla) syöttävät ja  kasvua säätelevät itseasiassa syöttävätkin vahvempaa ruokaa kuin lihalla olevat – jo siksikin, että koirien jauhelihat eivät laadultaan päätä huimaa. Se sitten unohdetaankin, että kun ostetaan matalaa valkuaista ja rasvaa, niin saadaan korkea hiilihydraatti – jolla on selvät ja eittämättömät terveysongelmat.

Koska ajatus valkuainen-tuhoaa-luuston on hivenen uusi koiramaailmassa, niin laitetaan näkyviin pari ihmispuolen tutkimusta. Koirilla asiaa ei ole tutkittu, joten meidän on pakko vain luottaa, että sama mekanismi toimii koirillakin – koira kuitenkin on puhtaampi lihansyöjä.

Kerstetter ym (2003⁵) tutkivat asiaa Yhdysvalloissa ihmisten osteoporoosin takia. Tulos oli, että korkea proteiini ei irrota kalsiumia luustosta, vaan syöty proteiini (ja sen aiheuttama happamuus) vaikuttaa suoliston toimintaan. Mutta havaittiin myös, että matala proteiini laskee (naisten) murtuma-alttiutta. Usein syyllistytään siihen, että kun saadaan joku tulos, niin vastakkaisen syyn on silloin aiheutettava vastakkainen tulos – jos tämä hyväksytään tutkimatta, niin kyseessä on vakava päättelyvirhe. Niihin valitettavasti törmää jatkuvasti, varsinkin lisäravinnetutkimuksissa. Vai pitäisikö sanoa ”tutkimuksissa”. Tärkein havaittu asia kuitenkin oli, että emme oikeastaan tiedä yhtään mitään luuston homeostaasista, tasapainotilasta, mitkä kaikki siihen vaikuttavat ja – tärkeimpänä – miten.

There is agreement that diets moderate in protein (in the approximaterange of 1.0 to 1.5 g protein/kg) are associated with normalcalcium metabolism and presumably do not alter skeletal homeostasis.Approximately 30–50% of adults in the United States consumedietary protein that could be considered moderate. At low proteinintakes, intestinal calcium absorption is reduced, resultingin increases in serum PTH and calcitriol that persist for atleast 2–4 wk. The long-term implications of these findingsare unknown; however, recent epidemiological data suggest increasedrates of bone loss in individuals consuming such diets. Individualsconsuming high protein intakes, particularly from omnivoroussources, develop hypercalciuria that is attributable for themost part to an increase in intestinal calcium absorption. Whetherhigh protein diets result in an increase in bone resorptionand higher fracture rates remains uncertain. Bone is complex tissue that changes slowly. As such, it is difficultto design and conduct well-controlled nutrition studies in humansto quantify the effect of one nutrient on bone. However, giventhe increasing prevalence of osteoporosis and the clear impactof dietary protein on calcium metabolism, it is imperative thatwe gain a better understanding of the complex interplay betweendietary protein and skeletal health. Toward that end, longer-termphysiologic studies and, eventually, dietary intervention studieswill be required to provide better-informed dietary proteinguidelines for optimal skeletal health.

Proteiinia murtumiin

Pajunvitsamurtumat lienevät pikkupennuilla se yleisin murtumatyyppi. Kasvulinjoihin kohdistuvat taitavat olla melkoisen yleisiä myös, mutta hieman vanhemmilla pennuilla. Loput sitten tulevat astuttaessa vaikkapa myyrän koloon tai jäätäessä auton töytäisemäksi. Harrastuspuolella suurimmassa riskiryhmässä murtumien suhteen ovat varmasti vinttikoirat, niin radalla kuin maastoissakin. Greyhoundeissa tilanne on kohtuullisen dramaattisesti muuttunut parempaan suuntaan kinnermurtumien suhteen alle 10 vuodessa. Syy lienee kolmessa asiassa. Ensimmäinen on ravitsemuksen muuttuminen (vahvempi luuston kasvu), toinen on siirtyminen yksipäiväisiin kilpailuihin (rasituksen vähentyminen) ja kolmas hivenen masentavampi – treenausaktiivisuus on vähentynyt, mutta silläkin saadaan rasitusongelmia vähennettyä. Toivoisin voivani sanoa, että yksi syy on myös radanhoidon parantuminen, mutta ei siinä suurtakaan kehitystä ole kuitenkaan tapahtunut. Muista vinteistä, ja varsinkin maastokilpailuista, uskallan väittää, että niillä suunta on kehnompaa – mitään tilastoja ei kuitenkaan ole suuntaan tai toiseen. Aika näyttää mitä tulee tapahtumaan urheilukoirissa esim. aglitypuolella.

Koiran kannalta oleellista on, paitsi murtumariskien vähentämisellä, myös hoidolla. Eläinlääkäri tekee akuutin hoidon, ja omistaja sen suurimman työn painiessaan siteiden ja pehmikkeiden kanssa. Lisäravinteissa D-vitamiini, kalsium ja jopa glukosamiini tulevat tutuiksi. Yksi kuitenkin aina unohdetaan: proteiinin merkitys. Proteiini on tärkeässä roolissa tehtäessä vahvempaa luustoa.

Ihmisillä osa murtumista paranee normaalia hitaammin ja vastaaviin tilanteisiin on törmätty koirillakin. Syitä on useita, ja asiaa tutkitaan koko ajan. Proteiinien aminohapoilla on merkityksensä. On havaittu, että murtumissa arginiinista peräisin olevalla typpioksidilla on merkittävä rooli murtumien parantumisessa, mutta että stressin ja tulehdusten myötä arginiinin saanti heikkenee ja samalla myös murtumien parantuminen hidastuu. Kun aminohappotasoja seurattiin, niin havaittiin, että kehnolla luutumisella oli alhaiset pitoisuudet kaikissa aminohapoissa (Wijnands ym. 2012⁶).

Suomeksi: luuston kasvu vaatii proteiineja. Niiden rajoittaminen kasvuvaiheessa heikentää luuston rakentumista aivan samoin kuin murtumissa uuden luun syntyminen hidastuu vajaalla proteiinien saannilla – oikeammin, tarvittavien aminohappojen puuttuessa.

Tällä on siis merkityksensä kasvuhäiriöiden estämisessä, kuten koirien lonkkavioissa. Kun pentu kasvaa ja rakentaa kehoaan, siltä ei saa evätä sen tärkeimpiä rakennusaineita vedoten taikauskoiseen kuvitelmaan kasvuvauhdin hidastamisesta viemällä ravinnosta valkuainen ja rasva.

Nopeusharjoittelu

Monet pyrkivät tehostamaan treenausta ja kilpailusuoritusta lisäravinteilla. Vaikka joskus seuraus onkin buustaava, niin ajattelun lähtökohta on silloin väärä. Lisäravinteiden ensisijainen tarkoitus on paikata ravinnon puutteita ja tyydyttää rasituksen aiheuttamat lisätarpeet. Viime kädessä koira yritetään pitää aktiiviuransa niin läjässä kuin mahdollista, ja saada niin terve ja pitkäikäinen eläkeläinen kuin mahdollista. Ei E-vitamiinia anneta siksi, että koira kulkisi sillä nopeammin, vaan estämään rasituksen (ja rasvojen) aiheuttamien vapaiden radikaalien tekemät tuhot.

Tähänkin pätee vanha hokema: on eri asia syödä pysyäkseen hengissä, kuin syödä ja hyödyntää syöty optimaalisesti.

Mutta toki suorituksen parantamiseen tähtääviä lisäravinteitakin löytyy. Vaikkapa kreatiini. Tiedän greyhoundeja, jotka syövät aminohappoja purkista enemmän kuin mitä saavat ruokaa. Pientä liioittelua tuossa ehkä oli, mutta vain vähän. Vaikka pääsääntöisesti aminohappolisät ovatkin greyhoundeille turhia perusruokinnan korvaamisessa, niin paikka paikoin niitäkin kannattaa harkita. Varsinkin jos lompakossa on ylimääräistä rahaa. Mutta kenelläkään ei ole tietenkään mitään sitäkään vastaan, että lisäravinteilla – laillisesti ja kustannustehokkaasti – saadaan terveyden lisäksi myös parempaa suorituskykyä.

Greyhoundien ravinnossa on aina suosittu korkeaa proteiinia. Luokkaa 36 prosenttia (joka johtui vain erään kuivamuonavalmistajan yhden ruuan raakavalkuaismäärästä). Yli 30 prosenttia kuiva-aineesta on kuitenkin yleisesti pidetty suositeltavana kilpailukauden ruokinnassa. Käytäntö on kuitenkin osoittanut, että matalammallakin pärjää, jos rasvansaanti on kunnossa. Kananmunia käytetään lihan jatkona melkoisen yleisesti, ja suurimpana syynä on nimenomaan valkuaisen nosto, vaikka munassa on paljon muutakin arvokasta.

Ruuan korkean proteiinin avulla pyritään estämään koirien sairastuminen rasitusvammoihin tai rasituksesta johtuvaan anemiaan. Vaikka varsinainen urheilijan anemia (atleettianemia, sport anemia) onkin vinttikoirilla ja greyhoundeilla harvinainen, niin eräällä tavalla lievempi versio siitä tunnetaan. Se liittyy kylläkin enemmän yleisempään ylikuntoon, mutta ruuan matala valkuainen altistaa myös samalla anemiaan. Tai sitten matalan valkuaisen kanssa kulkee usein käsi kädessä matala rasva sekä riittämätön vitamiinien ja kivennäisaineiden saanti – ken tietää. Mutta korkea valkuainen yhdessä aikaisemmin suositeltua noin 10 % kuiva-aineesta korkeamman rasvan kanssa vähentää rasitusvammoja sekä pienentää ylirasitusriskiä.

Koira ei kuitenkaan ole täysin riippuvainen syödystä valkuaisesta. Oikeammin, saanti on korkeampi kuin mitä pelkästään ruuasta saadaan. Suolistossa on muutakin kuin vain syötyä materiaalia. Sisäinen eritys toimii myös suolistoonkin ja sinne siirretään sekä talteen otettuja ruuansulatuseritteitä että kuolleita kierrätykseen tulleita soluja. Ihmisillä lasketaan, että noin puolet suolessa olevista proteiineista on saatu syödystä ruuasta. Proteiinien määrä lasketaan yleensä mittaamalla typen määrä. Koska ulosteessa on kuitenkin huomattavan vähän typpeä, niin se kertoo, että proteiinit – syödyt ja kierrätetyt – imeytyvät kuitenkin kohtuullisen hyvin. Tietenkin tämä riippuu täysin syödyn ravinnon proteiinikoostumuksestakin – naudan mahassa ja muussa kehnossa sidekudoksessa ei ole suuremmin hyödynnettäviä proteiineja ja se näkyykin ulosteen määrässä.

Kun on annettu koiralla valkuaisainepitoinen ruoka, tai käytetty aminohappolisää, niin maksassa tapahtuu ohimenevä proteiinisynteesin lisääntyminen. Silloin korvataan menetyt proteiinit, esimerkiksi harjoittelun aikana. Maksassa syntyy ihmisillä 50 grammaa uusia proteiineja päivässä (tietääkö kukaan koirien määrää?), mutta lihaksiin asti niistä pääsee melkoisen vähän. Suurin osa on albumiinia, veren hyytymistekijöitä ja kuljetusproteiineja. Kaiken kaikkiaan greyhoundin proteiinin tarve laskee, kun kasvu loppuu ja ensimmäinen lihaksia kasvattava treenikausi on tehty. Sen jälkeen ei ole enää tarvetta rakentaa suuria määriä uutta (lihas)kudosta, vaan tyydytään ylläpitämään olevaa.

(Taas kerran) Proteiinien käyttöä ja aitoa tarvetta on tutkittu huomattavan vähän nimenomaan nopeusharjoituksissa. Ihmisillä vähän, ja koirilla vielä vähemmän. Tutkimusten painopiste on ollut kestävyysurheilussa sekä voimalajeissa. Ihmispuolella kutenkin pidetään nyrkkisääntönä, että nopeuslajien suositukset ovat samantyyppisiä kuin voimalajeissakin. Ei paljoa lohduta koirapuolella, koska voimasuosituksia ei ole ja kaikki vähä mikä löytyy, perustuu kestävyyspuolen valjakkokoiriin.

Vinttikoirilla on kuitenkin aivan sama ongelma kuin ihmisissä hyppääjillä ja sprinttereillä. Olisi saatava maksiminopeus ja -voima mahdollisimman pienellä lihasmassalla, koska mitä suurempi massa on, niin sitä enemmän tarvitaan voimaa sen kuljettamiseen – on fiksumpaa käyttää sama voima pienemmän massan liikuttamiseen. Bodarit tarvitsevat massavaa ulkonäköä, voimanostajat sekuntien räjähtävää voimaa, uimareilla kannattaa vesi ja pyöräilijöillä polkupyörä ja ketjujen vaihteisto hoitaa voimanvälityksen. Siksi sprinttijuoksijoilla ei mahdollisimman suuri lihasmassa ole koskaan ollut arvo sinänsä ja kaikki, jotka nostavat enemmän massaa kuin antavat suhteessa voimaa, ovat vähintään turhia – jopa haitallisia. Tämä tuo mm. mukanaan rajoituksia energiansaantiin varsinkin kilpailukaudella – kilon ylipaino hidastaa greyhoundia luokkaa 0,2 – 0,3 sekuntia. Jätetään kotitehtäväksi laskea mitä se tekee metreissä kun koirien keskivauhti on jossain 60 ja 70 km/h välillä.

Meidän on siis (taas kerran tässäkin) ”tyydyttävä” humaanipuolen tutkimuksiin ja yritettävä arvailla mitkä niistä ovat siirrettävissä koiran elimistöön ja metaboliikkaan. Noiden arvailujen perusteella on siis päätettävä onko greyhoundeille (ja soveltaen muille koirille) aminohappolisistä mitään hyötyä. Kyllä, vakaata uskoa tarvitaan ja paljon.

Pitkäsen ym. (2003) tutkimuksessa tutkittiin veren aminohappoja nopeus/nopeuskestävyysharjoituksessa nopeuslajien urheilijoilla (n x 20 s juoksuja). Kaikkien ja ei-välttämättömien aminohappojen keskiarvot, sekä ei-välttämättömistä aminohapoista tauriini, aspartaatti, glutamiini, glutamaatti, alaniini ja arginiini nousivat merkitsevästi plaseboa (ei leusiinilisää) nauttineella ryhmällä harjoituksen vaikutuksesta. Sen sijaan yhdenkään välttämättömän aminohapon pitoisuus ei noussut merkitsevästi. Aminohapoista ainoastaan tryptofaanin pitoisuus laski merkitsevästi. Koehenkilöillä päivittäinen proteiinin saanti oli noin 1,1 g/kg. Toisessa saman tutkijaryhmän
tutkimuksessa lyhyet maitohapolliset juoksukuormitukset urheilijoilla saivat aikaan kaikkien välttämättömien aminohappojen laskua veressä (Pitkänen 2002, 39). Sen sijaan alaniinin ja glutamaatin pitoisuudet nousivat merkitsevästi. Kaikkien aminohappojen keskiarvo ei kuitenkaan muuttunut toisin kuin voimaharjoituksessa, jossa se laski. Alaniinin voimakas nousu viittaa siihen, että alaniini/glukoosi-sykliä käytetään energian tuottamiseen kuormituksessa. Tässä tutkimuksessa koehenkilöiden proteiinin saanti oli noin 1,3 g/kg/päivä. Tämän hetkisistä tuloksista voi päätellä, että nopeuslajin urheilijan tulee saada ravinnostaan hyvin erityisesti välttämättömiä aminohappoja.

Mikäli käytetään lihaa, niin perussaannin suhteen puutosta ei pitäisi tulla. Toivottavasti sama pätee hyvälaatuisessa kuivamuonassakin, mutta siinä aletaan vaatia jo uskoa, koska kuivamuonien aminohappokoostumuksen selvittäminen on kuluttajalle/treenarille lihaakin haastavampaa.

Käytännössä kaikki tutkimukset, joihin olen törmännyt, ovat perustuneet kahteen lähtökohtaan. Ensinnäkin todistamaan heran ylivoimaisuutta kaseiinin suhteen. Toiseksi todistamaan kuinka paljon lihasmassaa ja sitä kautta lihasvoimaa on saatu aikaiseksi. Kiistämättä kaseiini toimii – voimailulajeissa ja erittäin suurilla annoksilla. Sprintillä hyötyä en ole havainnut, mutta palauttamisessa esimerkiksi haaraketjuisilla aminohapoilla saattaisikin olla merkitystä.

Urheilulisäravinteiden kylkiäisiksi tulee tasaiseen tahtiin erilaisia tutkimuksia, myös aminohapoista. Pääsääntöisesti niiden anti on aina sama: ei mitattavaa hyötyä, tai vaadittavat annokset ovat niin suuria, että niistä ei ole käytännön hyötyä. On nimittäin erotettava kaksi asiaa – aminohapon tehtävä, mitä se elimistössä tekee, ja lisäravinteena annetun aminohapon kyky tehostaa tuota tehtävää. Kaikkea ei edes ymmärretä, vaikka toimintaa teoriatasolla tunnettaisiinkin. Esimerkiksi verivirran mukana lihassoluihin kulkeutunut leusiini lisää proteiinisynteesiä enemmän kuin olisi oletettavaa normaaliin insuliinivälitteiseen leusiinin ylösottoon verrattuna. Tiedetään, että monet välttämättömät ja haaraketjuiset aminohapot kiihdyttävät mm. proteiinisynteesiä, mutta ei tiedetä, johtuuko tuo synteesin kiihtyminen nimenomaan yksittäisen aminohapon äkillisestä tarpeesta.

Monilla foorumeilla ja virtuaalituruilla käsketään syöttää proteiinipitoista ruokaa, että saataisiin lihaksistoa kasvatettua – saataisiin aikaiseksi sitä kuuluisaa proteiinisynteesiä. Mutta lihas ei kasva ruualla eikä aminohappolisillä. Lihas kasvaa rasituksen jälkeisessä levossa. Piste. Lepo on kaunis asia, ja monet eivät anna treenattaville koirilleen tarpeeksi lepoa, vaikka valkuaisen saanti olisikin riittävän korkealla tasolla – näiden treenareiden koirat menevät rikki kerta toisensa jälkeen. Mutta toinenkaan äärilaita ei toimi, vaikka kuinka antaisi aminohappoja, lihaa ja munaa. Pelkästään lepäämällä lihas ei kasva, eikä koirasta tule nopeaa, vahvaa tai kestävää. Tätäkin on tutkittu, ihmisillä ja nimenomaan voimailijoilla. Heidän pitäessään harjoittelutaukoa, niin he menettivät kahdessa viikossa noin 12 prosenttia voimaa. Kaikkein eniten menetettiin nopeita lihassoluja, joiden pinta-ala laski vähän yli kuusi prosenttia. On kuitenkin muistettava, että tuo tutkimus koski nimenomaan voimailijoita, joiden lihasmassa on eräällä tavalla epä- tai yliluonnollinen. Uudestaan aloitettu rasitus, eli treeni, palautti voiman ja nopeuden kuitenkin nopeasti. Tämä on yksi syy siihen, miksi greyhound voi olla huoletta kuukauden sairaslomalla ja se saadaan lähelle edeltävää tasoaan muutamalla vedolla.

Enemmän ei ole aina parempi. Yliannostus toimii harvemmin missään asiassa. Kun proteiineja nautitaan erittäin suuria määriä, niin löytyy havaintoja, joiden mukaan testosteronitasot laskevat – eikä se ole haluttua. Laittaa muuteen uuteen valoon sanonnan, että lihavat ovat lepposia (anteeksi, mutta tuo heitto oli ihan pakko…). Kun valkuaisen yliannostus laskee testosteroneja, niin saman tekee myös tyydyttyneiden rasvahappojen (eläinrasvat) puute. Kiinnostavaa, että vielä tuollaiset 10 vuotta sitten syötettiin erittäin suuria määriä valkuaista ja karsittiin rasva niin alas kuin kyettiin – ja ne koirat olivat tätä päivää hitaampia. Ei kanta Suomen jalostuksella kolmessa sukupolvessa puolta sekuntia nopeudu – matkassa lähes 10 metriä.

Lisäravinteet

Koiraurheilussa ja -pidossa ei ole historiaa proteiinivalmisteiden käytössä. Muutama on käyttänyt erilaisia aminohappovalmisteita ja agilityyn on leviämässä pienten annospullojen hyödyntäminen palautukseen, joten suunta on kuitenkin kasvuun päin. Sen sijaan on vuositolkulla luotettu valkoisen leivän, pastan ja maltodekstriinin voimaan. Vaikka koiralla ei rasvan käyttäjänä suurtakaan tarvetta hiilihydraateille ole, niin toki pienet ja hallitut määrät ovat avuksi lisäravinteitakin käytettäessä. Hiilihydraatti nostaa insuliinin tuotantoa, ja sitä käytetään ”kuljetusvälineenä” vaikkapa aminohappojen tai kreatiinin saamiseen soluihin. Se, että koirapuoli sortui aikoinaan samaan äärilaitaan hiilihydraattien käytössä kuin ihmispuolikin, aiheutti ainoastaan kehnoa treenivastetta sekä kramppeja.

Oli malton ja pastan käytöstä jotain hyötyäkin. Niillä oli vahva työllistävä vaikutus, kun ruokintavirheen takia lihasjumeista kärsiviä koiria alettiin urakalla viemään fysioterapeuteille ja hierojille. Onneksi maailma on muuttumassa parempaa suuntaan tämänkin suhteen, myös Suomessa, ja tietoisuus lisääntyy hurjaa vauhtia. Mutta sen takia, että lisäravinteita ja proteiinilisiä on käytetty ja käytetään edelleenkin huomattavan vähän urheilukoirille, niitä ei ole myöskään tutkittu koirilla. On siis luotettava ihmistutkimuksiin, joita riittääkin yllin kyllin.

Proteiinilisäravinteet jaetaan yleisesti kolmeen ryhmään sen mukaan minkä tyyppinen niiden proteiini- ja aminohapporakenne on: kokonaisia proteiineja sisältävät, hydrolysaatit ja vapaat aminohapot. Tai sitten tuotteet voidaan jakaa konsentraatteihin, hydrolysaatteihin ja isolaatteihin. Yksinkertaistaen konsentraateissa on raaka-aineen proteiinisisältö tiivistettynä, hydrolysaateissa proteiinit on pilkottu di- ja tripeptideiksi ja isolaateissa pilkottu vapaiksi aminohapoiksi. Valinta riippuu aivan siitä mitä haetaan, halutaanko hidasta vai nopeaa imeytymistä. Ihmispuolella käytetään ehkä eniten heraa, kaseiinia, soijaa ja yksittäisiä vapaita aminohappoja. Jokunen vuosi sitten kovassa huudossa olivat ternimaitovalmisteet, mutta niiden käyttö lienee vähentymään päin, jo pelkästään korkean hinnan takia. Pelkkä valmistusaine tai aminohappokoostumus ei vielä yksistään takaa mitään, vaan sisällön hyödyntämiseen vaikuttavat myös valmistustapa, joka ratkaisee kuinka hyvin proteiinien koostumus ja rakenne on säilynyt. Tässä varsinkin moni ternimaitovalmiste kompastui, eikä ternimaidon vahvuuksia saatu säilytettyä.

Hydrolysaatit

Proteiinihydrolysaatit imeytyvät nopeammin kuin kokonaiset aminohapot, jotka ruuansulatuksen täytyy ensin hydrolysoida pienemmiksi di- ja tripeptideiksi, ja vauhdikkaammin kuin aminohapot, koska ne taasen hävisivät kilpailussa kuljetusproteiineista. Hydrolysaattien uskotaan nopeuttavan palautumista vapaita aminohappoja paremmin ja nostavan tehokkaammin painoa sekä lihasmassaa. Kun hydrolysaatti otetaan yhdessä hiilihydraatin kanssa, niin insuliinin nousu on tehokkaampaa. Kuivamuonissa markkinoidaan hypoallergisia ruokia, joissa proteiinit on pilkottu niin pieniksi, että elimistö ei enää tunnista allergeenia. Tämä on vain kiertoilmaisu hydrolysaateille, joista ei ylipäätään pidetä kuivarehuissa, koska niiden käyttöä pidetään merkkinä huonolaatuisesta proteiinista. Sama ajattelutapa koskee myös lisäravinteina käytettäviä proteiinihydrolysaatteja ja periaatteessa maitopohjaisia voisivat käyttää myös maitoallergikot (huom: eri asia kuin laktoosi-intoleranssi, joka on kyvyttömyyttä pilkkoa maitosokeria). Usein tuotteet ovat joko hera- tai vehnähydrolysaatteja, joiden suurin ero on glutamiinin määrässä: vehnähydrolysaatissa glutamiinia voi olla jopa lähes 30 prosenttia.

Hera

Kun tehdään juustoa, niin saadaan ylijäämänä heraa, jota pidettiin pitkään täysin turhana, vaikkakin siitäkin saatiin aikaiseksi melkoisella vaivalla juustoa. Sittemmin havaittiin, että heran valkuaiskoostumus on erinomainen ja sillekin löydettiin roolinsa: lisäravinteena.

Heraproteiini koostuu useista eri proteiineista ja peptideistä. Heraproteiineja on maidossa noin 20 % kun kaseiinia on noin 80 %. Se on erittäin herkkä maidon prosessoinnille ja tuhoutuu yleensä. Ihmispuolen laadukkaimmissa proteiinilisissä on kaikki heran sisältämät proteiinit tallella, mutta myös rasva ja laktoosi. Rasva ei ole ongelma koiralle, päinvastoin, mutta laktoosi saattaa aiheuttaa vatsa- ja suolisto-ongelmia. Ainoastaan yksi valmistaja maailmassa kykenee poistamaan rasvan ja laktoosin vahingoittamatta heran proteiineja – ja se näkyy hinnassa.

Heran etu ruuansulatuksen kannalta on, että se ei eräällä tavalla juustoudu ruuansulatuksessa, eli kokkaroidu, vaan pääsee helposti ja nopeasti ohutsuoleen pilkottavaksi. Hera nopeasti imeytyessään nostaa kaseiinia enemmän proteiinisynteesiä. Mutta herassa on myös yksi toinen ero kaseiinin verrattuna, joka syö hieman sen etua proteiinisynteesissä. Heraa nimittäin poltetaan helpommin energiaksi. Hera on nopea tapa saada vereen aminohappoja, mutta ei ole tehokkain tapa katkaista proteiinien hajoamista. Tutkijoiden arvailujen mukaan tämä johtuisi siitä, että vaikka hera nostaa veressä aminohappopitoisuutta nopeasti, niin nousu ei kestä tarpeeksi kauan. Kaseiini sen sijaan estää yksinään proteiinien hajiamista (proteolyysiä) tehokkaammin. Mutta kun heraan yhdistetään hiilihydraattia (esim. nostamaan insuliinia ja ”avaamaan” solut aminohapoille) sekä rasvaa (esim. kalorien tuottamiseksi), niin se toimiikin paremmin proteiinien hajoamisen estämisessä (palautumisessa) kuin kaseiini hiilihydraatin ja rasvan kanssa.

Ei ole sattumaa, että heraa halutaan eniten käyttää lisäproteiinina. Sen aminohappokoostumus on erinomainen, se sulaa helposti, siinä on reippaasti suojaravintoaineita sekä immuniteettia parantavia bioaktiivisia aineita, kuten laktoferriiniä, laktoferrisiiniä ja lysotsyymiä – ne ovat antioksidantteja. Heran proteiineissa on paljon kysteiiniä, joka tehostaa glutationin syntymistä. Glutationi on tärkeä antioksidantti, joka on glutamiinin, glysiinin ja kysteiinin muodostama tripeptidi. Nuorille aikuisille annettiin 20 g/vrk heraa ja tuloksena anaerobinen suorituskyky nousi verrattuna kaseiiniin. Jos (ja kun) tuon johtaa koiriin, niin se avaa mielenkiintoisia näkymiä sprinttisuorituksille, kuten vinttikoirille ja agilityyn. Heraa on testattu myös kestävyyspuolella ja sen havaittiin lisäävän maitoproteiineja enemmän proteiinien hapettamista, mutta ei vähentänyt rasvojen polttamista kaloreiksi. Hera olisi siis hyödyllinen lisä niin metsästyskoirille kuin

Hera imeytyy nopeimmin proteiineista, ja siksi sitä käytetäänkin ihmispuolen palautumisjuomissa. Ihmisurheilijoilla tehdyissä tutkimuksissa on havaittu, että heran proteiinit edistävät glykogeenin tankkautumista yhdessä hiilihydraattien kanssa, paremmin kuin muilla proteiineilla. Koirien kohdalla tutkimuksia ei ole tehty, ja koska koiran energia-aineenvaihdunta perustuu nimenomaan rasvalle, niin sama mekaniikka ei ehkä toimi. Lisäksi heraproteiinin pitäisi ainoana proteiinina lisätä selvästi solun sisällä antioksidanttina toimivan glutationin muodostumista, jolloin sillä olisi merkitystä lihasrasituksesta toipumiselle. Glutationin muodostumisnopeuden yhteys palautumiseen on kuitenkin kyseenalainen,valjakoillekin.

Heraproteiinia saa myös hydralisoituna, joka tarkoittaa proteiinien esipilkkomista entsyymeillä. Osa ruuansulatuksen tehtävistä tehdään siis etukäteen, jolloin proteiinin aminohapot saadaan nopeammin elimistön käyttöön. Professori Antti Merron tutkimusryhmän kohtuullisen tuoreen tutkimuksen mukaan hydralisoitu heraproteiini tuotti paremman insuliinivasteen ja nopeamman kortisolitason laskun, kuin saman nauttiminen yhdessä hiilihydraatin kanssa tai hiilihydraatit ensimmäiseksi. Tämä tutkimus on muuttamassa täysin ihmisurheilijoiden palautumista koskevat ruokintateoriat. Koirilla on jo pitkään tiedetty, että 1-2 tunnin kuluttua suorituksesta annettu proteiini nopeuttaa ja helpottaa palautumista, mutta ei tiedetä, onko nimenomaan valkuaisen hydralisoinnilla ja heran käytöllä mitään merkitystä.

Ja taas hieman toisenlaistakin tulkintaa:

Heran aminohappokoostumusta pidetään melkoisen hyvänä (Dangin ym. 2001), joidenkin mielestä se on parhaimmasta päästä. Maidossa olevasta proteiinista noin 20 % on heraa. Boirie ym. (1997) osoittivat, että hera imeytyy nopeammin ja lisää proteiinisynteesiä enemmän kuin kaseiini. Tutkimuksessa hera lisäsi myös proteiinien hapetusta. Vastaavasti hera ei vaikuttanut oleellisesti proteiinien hajoamiseen. Mahdollinen syy tälle on se, että heran vaikutus ei kestä tarpeeksi kauan (Dangin 2001). Heraproteiinia pidetään yleisesti parhaimpana proteiinina mm. sen aminohappokoostumuksen, sekoituksen helppouden ja nopean sulamisen takia (Manninen 2002, 65). Landsin ym. (1999) tutkimuksessa heraproteiinin nauttiminen (20 g/päivä) kolmen kuukauden ajan paransi immuniteettia ja anaerobista suorituskykyä sekä alensi rasvan määrää toisin kuin placebo (kaseiini) nuorilla terveillä aikuisilla. Bouthegourdin ym. (2002) tutkimuksessa rotilla heran ja kokomaidon nauttiminen tunti ennen suoritusta lisäsi rasvan käyttöä energiaksi kestävyysliikunnan aikana verrattuna glukoosiin ja liikuntaan paastotilassa. Viiden viikon harjoittelujakson jälkeen heraryhmän rasvaton massa oli lisääntynyt ja rasvan määrä vähentynyt selvästi, toisin kuin muilla mainituilla ryhmillä.

On aivan oma ongelmansa, että mikä merkitys rottakokeiden osoittamalla rasvan käytön tehostumisella on koirille, joiden rasvan polttaminen, hapettaminen, on jo valmiiksi tehokasta. Samaa voidaan miettiä varsinkin vinttikoirarotujen kohdalla kun puhutaan kehon rasvaprosentin alenemisesta. Greyhoundilla on jo luontaisesti niin alhainen kehon rasva, että sitä ei voi ilman rajua ruokinta- ja treenivirhettä optimista kisakunnosta enää laskea ilman, että vaarannetaan koiran terveys ja elämä. Sen sijaan immuniteetin ja anaerobisen suorituskyvyn paraneminen on aina positiivista.

Paraslaatuisimmat, ja kalleimmat, heratuotteet vahvistavat lisäksi immuunijärjestelmää, torjuvat viruksia sekä bakteereja ja säätelevät ruoansulatusta. Täysin oikeutetusti nämä väitteet voidaan kuitenkin kyseenalaistaa.

Laihduttajille saattaa olla lohduttava tieto, että ainakin lyhyellä tähtäimellä hera tuo pidemmän kylläisyyden tunteen kuin kaseiini.

Kaseiini

Kaseiini, jota on määrällisesti suurin maitoproteiineista.  Heraan verrattuna saattaa tuntua siltä, että se on arvotonta tai ainakin huomattavasti heraa heikompi. Ei se ole, vaan se käyttäytyy eri tavalla. Kaseiini muodostaa ruuansulatuksessa kokkareita, päinvastoin kuin hera, ja siksi imeytyy hitaammin. Tämän takia kaseiini antaa pidemmän ajan aminohappoja verenkiertoon kuin nopea hera. Kaseiini ei nopeuta proteiinisynteesiä, mutta kylläkin hidastaa proteiinien hajoamista – ihmisillä vaikutus on tutkimusten perusteella seitsemän tunnin luokkaa. Heraahan hapetettiin enemmän kuin kaseiinia. Siksi kaseiini pitää paremmin elimistön proteiinitasapainoa yllä kuin sama määrä heraa. Elimistölle kokonaisuutena on tehokkaampaa huolehtia pidemmän aikavälin tasapainosta, kuin nopeasta piikistä. Mutta taasen välittömästi rasituksen jälkeen tarvitaan nopea piikki, jota kataboliaa saataisiin vähennettyä. Tuolla perusteella kaseiini sopii hyvin elimistön jatkuvaan aminohappotason nostoon, ja hera palauttamiseen – molemmilla on siis tärkeä rooli.

Kaseiinin toinen ”henkinen” rasite on sen selvempi kytkentä maitoon. Tämä johtuu aika pitkälle maidon sisältämän laktoosin aiheuttamista ongelmista koirille synnynnäisen laktoosi-intoleranssin myötä. Jos laktoosi ei aiheuta koiralle ongelmia, niin kaseiinilla on toinenkin etu: se imeytyy erittäin hitaasti ja sen sisältämät peptidit hidastavat muidenkin ravinteiden etenemistä vatsasta ohutsuoleen. Tämä tasoittaa mm. hiilihydraattien aiheuttamaa insuliinin eritystä, vähentää proteiinin muuttamista, hapettamista, energiaksi ja edistää anaboliaa.

On kuitenkin yksi poikkeus kaseiinin käytössä, ja se on vanhukset. Heillä hera piti pitkän aikavälin proteiinitasapainon paremmin kuin kaseiini. Vanhusten lihasmassan turvaamiseksi kannattaisi siis käyttää heraa.

Mutta toisentyyppistäkin tulkintaa kaseiinin hyödyistä löytyy, joten sekoitetaan pakkaa:

Aminohappokokeissa kaseiinia käytetäänkin yleensä plasebona, niin silti siinäkin on erittäin hyvä aminohappokoostumus (Dangin ym. 2001). Kun heraa oli maidon proteiineista noin 20 %, niin kaseiinia on se loput 80 %. Boirien ym. (1997) tutkimus osoitti, että kaseiini imeytyi hitaammin ja sen vaikutus kesti kauemman kuin heran. Lisäksi proteiinisynteesin lisääntyminen oli vain vähäistä verrattuna heraan. Kaseiini vähensi proteiinien hajoamista noin seitsemän tunnin ajan. Kaseiini muodostaa möykkyjä mahassa ja tästä syystä se hajoaa ja pääsee ohutsuoleen hitaammin ja näin imeytymisen alku viivästyy (Dangin ym. 2001). Raejuusto lienee eniten käytetty ”aminohappolisäravinne” ja sen proteiinit ovat erittäin suurelta osin nimenomaan kaseiinia.

Äidinmaito koostuu 60 prosenttisesti heraproteiineista ja 40 prosenttisesti tasaisen energian tarjoavasta kaseiinista. Täysmaidossa heran ja kaseiinin suhde on 80:20.

BCAA

BCAA:t eli haaraketjuiset aminohapot ovat välttämättömät leusiini, isoleusiini ja valiini. Ryhmänä ne edustavat suurinta osuutta aminohapoista. BCAA:t ovat siitä mielenkiintoisia aminohappoja, että niillä on rooli energian tuotannossa. Leusiini ja jossain määrin isoleusiinikin voidaan muuttaa asetyylikoentsyymi-A:ksi, joka taasen pystytään hapettamaan energiaksi lihaksissa. BCAA:t kykenevät myös luovuttamaan aminoryhmänsä, ja muutaman vaiheen kautta niistä saadaan aikaiseksi alaniinia sekä glutamiinia, jotka myöskin osallistuvat elimistössä glukoosin tuottoon ja sitä kautta muuttuvat energiaksi. Kun BCAA:t pilkotaan, niin ikään kuin kaupan päälle saadaan välituotteita sitruunahappokierron kautta lihaksiin, jolloin saatetaan vähentää väsymisen tunnetta, koska eräiden tutkimusten mukaan yksi syy uupumiseen on nimenomaan näiden välituotteiden määrän väheneminen lihaksissa. Ylipäätään uskotaan, että BCAA:t eivät suoraan paranna suorituskykyä, vaan niiden teho perustuu treenin aikana lihasten katabolian vähentämiseen.

Leusiinilla on kolme tehtävää. Se toimii rakennusaineena kuten kaikki muutkin aminohapot, siitä tehdään energiaa ja se toimii eräänlaisena aineenvaihdunnallisena käynnistäjänä solujen muodostumisessa. Leusiinilla on lihasten kasvussa tärkein rooli, koska se on määrällisesti suurin yksittäinen aminohappo lihaksistossa. Koska sitä rasituksessa hapetetaan erittäin suuria määriä, ihmisillä jopa gramma tunnissa, niin sitä myös tarvitaan paljon. Leusiinin ottaminen ennen rasitusta myös vähensi glutamiinin laskua veressä.

• Löydät hieman teknisempää asiaa haaraketjuisista aminohapoista Koiran ravitsemus -wikistä: https://www.koiranravitsemus.fi/index.php?title=Haaraketjuiset_aminohapot

Ajoitus on tärkein

Mahdollisimman suuret proteiinimäärät eivät auta mitään, mutta kun ajoitus tehdään oikein, niin saadaan paras mahdollinen vaste. 40 minuuttia rasituksen jälkeen ei proteiinien mukana tarvita periaatteessa hiilihydraatteja, koska maksan glykogeeni palautuu ilman insuliiniakin. Mutta ylipäätään on tärkeämpää saada lihasten proteiinisynteesi käyntiin, eikä tankata glykogeenia maksaan. Siksi pelkällä hiilihydraatilla ei tee mitään, sillä se on vain avain soluihin – aukaisee, eikä tee muuta. Mutta jos pieneen määrään hiilihydraattia lisätään proteiineja, niin avoimesta ovesta saadaankin sisälle aminohappoja ja tehdas pyörimään.

Proteiiniaineenvaihdunta on koholla jopa 48 tuntia suorituksen jälkeen. Mitä raskaampaa työtä on tehty, niin sitä kauemmin tuo kestää. Kertoo kahdesta asiasta. Ensinnäkin työ aiheuttaa aina vaurioita, joiden korjaaminen kestää. Sekä työ lisää tarvetta rakentaa uutta, eikä sekään hetkessä käy. Miettimisen arvoinen asia kaikille heille, joiden mielestä kovaa rasitusta voidaan toistaa päivä toisensa jälkeen, koska vain työ on treenaamista – ei lepo treenin välillä. Jos jätetään lepo väliin, niin ihmisillä taukoamatta treenaava voimailija menettää n. 12 % voimastaan kahdessa viikossa. Vinttejä, ja varsinkin greyhoundeja pidetään joskus liian laiskoina, mutta sprinttisuoritusta tekevien agi-treenareidenkin kannattaa muistaa, että sama kaksi viikkoa taukoamatonta työtä pienentää nopeiden lihassolujen pinta-alaa kuutisen prosenttia. Nyrkkisääntönä pidetään, että proteiinilisä on otettava puolesta tunnista viimeistään kahden tunnin kuluttua rasituksesta, jotta saataisiin paras mahdollinen hyöty.

Tuohon nyrkkisääntöön on kuitenkin olemassa poikkeus, ja se on vanhukset. Iäkkäämmälle on annettava proteiinit välittömästi rasituksen jälkeen.

Lisäksi treenityyppi vaikuttaa asiaan, sillä aikaero kahteenkin tuntiin vaikutti eniten tyypin II lihassoluissa, eli anaerobisessa suorituksessa. Sprinttikoirille on siis proteiinilisä annettava aikaisemmin rasituksen loppumisesta kuin kestävyyssuorituksessa. Jos odottaa kolmekin tuntia, niin alkaa olla myöhässä. Rottakokeiden perusteella heti rasituksen jälkeen annettu ateria lisäsi lihasmassaa, mutta vähensi rasvan kertymistä. Ylipäätään lihasten aminohappojen ja glukoosin otto oli suurempaa heti rasituksen jälkeen kuin kolmen tunnin kuluttua. Työn jälkeen verenkierto on tehokkaampaa ja solujen insuliiniherkkyys parempi. kahden tunnin kuluttua tuleekin hetkellinen insuliiniresistenssi, mutta kuuden tunnin sisällä herkkyys nouseekin korkeammalle kuin mitä se oli ennen rasitusta. Sprintti- ja voimasuorituksissa tilanne on hieman kehnompi. Kun aiheutetaan lihaksille enemmän vaurioita, niin herkkyys insuliinille voi käsiä jopa 24 tunniksi.

Tässä kannattaa erottaa kaksi asiaa toisistaan. Lisäravinteiden antaminen treenin jälkeen ja kilpailuissa. Jos koira tekee yhden ainoan suorituksen, tai useamman lyhyen ajan sisällä, niin ruokinta ja palauttaminen tehdään kuten treenin jälkeen. Mutta jos päivä pitenee, niin kesken kilpailusuoritusten ei aleta antamaan palauttavia aterioita. Kun annetaan ruokaa, tai mitä tahansa, joka vaatii tehokkaampaa sulatusta, niin verenkiertoa siirretään lihaksista ruuansulatukseen ja insuliinipiikin jälkeen verensokerin muutokset aiheuttavat väsymisen ja kehnomman keskittymiskyvyn. Usein välipaloja, ja nimenomaan hiilihydraattipitoisia, perustellaan energiatankkauksella. Alle tunnin tauoilla ei saada tankattua kaloriakaan lihaksiin, mutta kylläkin väsytettyä insuliinin heittelyillä. Sama pätee proteiinilisillä, jos ajatuksena on ollut rakentaa äkkiä lihaksistoa lisää kiihdytetyn proteiinisynteesin avulla. Pieleen menee, eikä juuri saatuja vammojakaan saada hoidettua – mutta kylläkin nestetasapaino heittelee. Kun treenipalautuksessa keskitytään mahdollisimman nopeaan palautumiseen, katabolian pysäyttämiseen ja proteiinisynteesin käynnistämiseen, niin kilpailusuoritusten välillä keskitytään mahdollisimman tehokkaaseen elimistön happamuuden laskemiseen, nimenomaan maitohapon, ja nestetasapainon korjaamiseen.

Tuotteet ja annostus

Varsinaisia koirille tehtyjä proteiini- tai heralisiä ei suuremmin ole markkinoilla. Ne on ostettava ihmistuotteina. Yksikään myyjä ei mainosta lisiään koirille sopivana, koska Eviran tulkinnan mukaan ihmisille suunnattu lisäravinne muuttuu rehulisäksi, jos teksteissä mainitaan koira tai mikä tahansa muu eläin. Tämä edellyttäisi omaa hyväksymisprosessiaan, joka vie aikaa ja rahaa.

Ihmisten proteiinituotteita voidaan kuitenkin huoletta käyttää koirille. Merkkejä ja brändejä on useita. Yksi sellainen on Scitecin valmistama 100% Whey Protein Professional, joka on heravalmiste. Tämäkään ei ole rehulisä, vaan ihmisten lisäravinne, mutta jos sitä kaikesta huolimatta koiralle käyttää, niin sopiva annostus saattaisi olla vaikkapa pienille koirille 1/4 mittaa, keskikokoisille 1/2 mittaa ja isoille koirille 1 mitta (1 mitta on n. 30 g) sekoitettuna pieneen määrään vettä, maitoa tai piimää. Hera voidaan antaa sellaisenaan tai sekoitettuna ruokaa riippuen aivan siitä haluaako proteiinia antaa palautukseen vai nostamaan ruuan valkuaista.

Aminohappovalmisteita ja BCAA-lisiä on useita markkinoilla. Jos ihmisille valmistettua BCAA-lisää käyttää, niin em. tuotteessa annostus saattaisi olla vaikkapa

• pienille 1-3 x 1 g,
• keskisuurille 1-3 x 3 g ja
• suurille 1-3 x 5 g päivässä

ennen rasitusta, harjoituksen aikana tai treenin jälkeen. Voidaan antaa myös aina katabolisessa tilassa kuten ennen nukkumaanmenoa esim. iltaruuassa.

Ternimaito

Ternimaito on bisneksenä kasvava ala ihmispuolella, mutta sen hyödystä ei ole kovinkaan vahvaa näyttöä – oikeammin, näyttö on ristiriitaista. Ternimaidon selvä etu on sen korkea heraproteiinien määrä. Ternimaidon hyödyllisyyttä perustellaan kuitenkin sen sisältämillä korkeilla määrillä kasvutekijöitä (IGF-I, IGF-II, EGF jne.), immunoglobuliineja (vasta-aineita) ja entsyymejä (lysotsyymejä), joilla on bakteereja tuhoavia ominaisuuksia. Alustavien tutkimusten mukaan ternimaitovalmisteen käyttö suurina annoksina voi lisätä kehon rasvatonta massaa ja parantaa fyysistä suorituskykyä. Tutkimuksissa käytettyjen päiväannosten hinta on kuitenkin korkea. Pienempien annosten vaikutuksia voidaan tällä hetkellä vain arvailla.

Kananmuna

Kananmuna on sellaisenaan erinomainen lisäravinnon lähde greyhoundeille valkuaisen korkean proteiinin ja keltuaisen rasvaisuuden takia. Proteiinilisissä on kuitenkin pääosin käytetty pelkkää kuivattua valkuaista, koska ihmispuolella rasvaa pyritään välttämään. Vaikka kypsennetyn munan valkuaisen proteiinit ovat käytännössä 100 prosenttisesti hyödynnettävissä, niin ne eivät kuitenkaan ole aminohapporakenteeltaan täydellisiä – ainakaan lisäravinnemerkityksessä.

Kala

Kala olisi erinomainen proteiinien lähde ja siitä saisi kaupan päälle hyviä rasvoja sekä D-vitamiinia. Valitettavasti kalan saatavuus ja hinta rajoittavat sen käyttöä turhan monilla. Suomessa kala on valitettavasti niin kallista, että se ei ole vaihtoehto normituloilla eläville isoille koiratalouksille. Yhden koiran tai kääpiöiden omistajilla ei ole samaa tekosyytä olla käyttämättä kalaa. Tietysti pientenkin omistajat voivat ja saavat olla taloudellisia ja laskea käyttämänsä ruuan kilohintaa, mutta olen törmännyt aivan liian usein kommentteihin, joissa kuivamuonan korkea hinta hyväksytään, koska pieni koira syö vähän.

Kalan proteiinikoostumus on erinomainen, sillä hieman lajista riippuen siinä on välttämättömiä aminohappoja 8 – 10 grammaa sadassa grammassa.

Paras vaihtoehto olisi antaa merikalaa, mutta järvikalakaan ei ole huono vaihtoehto, mutta se on ennen käyttöä pakastettava kunnolla tai kypsennettävä. Kala on myös mahtava kalsiumin lähde, kunhan ruodot ovat mukana. Jauhettu kala hakkaa niin sanotusti 5-0 kanansiivet barffissa, koska kalassa kalsium on helpommin imeytyvässä muodossa.

Jos kalasta haluaa saada kaiken sen tarjoaman terveyshyödyn proteiineista rasvaan ja mineraaleihin, niin pitäisi antaa kokonaan jauhettua merikalaa, ja lisäksi mieluiten syvän meren kalaa. Suomessa kaupan oleva koirille tarkoitettu jauhettu kala vain taitaa olla perkuujätettä, jossa lihan ja rasvan osuus on kehno. Parempi sekin on kuin ei mitään, mutta myyntihinnat voi kyseenalaistaa – ainakin laadun perusteella. Mutta koska kala jostain todella oudosta syystä on suunnattoman kallista, niin se näkyy myös kaatopaikkarääppeiden hinnassa. Tai sitten turkistuottajat ja muut rehunkäyttäjät ostavat niin paljon, että kysyntä ylittää tarjonnan. En tiedä.

Olen törmännyt useinkin väitteeseen, että kala pitää lihaa paremmin nälän poissa. Itse olen perustellut moisen väitteen rasvan kautta; kalassa on korkea rasva ja rasva karkottaa tehokkaasti nälän. Olinkin hämmästynyt, kun törmäsin tutkimukseen, jossa asiaa oli pengottu. Kaikkea yliopistot nykyään tutkivatkin.

Boler ym. (2012⁷) antoivat kymmenelle nartulle possu, nautaa, kanan rintaa, lohifilettä tai seitiä. Koirille annettiin ensin pienempi annos, joka sisälsi 100 g proteiinia. Verinäytteet kerättiin eri aikaväleillä ja niistä analysoitiin glukoosi, insuliini, greliini, aktiivinen glukangonin tapainen peptidi-1 (GLP-1) sekä plasman aminohapot. Kolmen tunnin kuluttua annettiin metaboliselta energialtaan kaksinkertainen annos ja samat asiat mitattiin samoilla aikaväleillä.

Glukoosi laski nopeimmin, jos koirille oli annettu seitiä tai kanaa. Lohi taasen nosti insuliinia tehokkaimmin. GLP-1 nousi tehokkaimmin naudalla. Tryptofaanin suhde plasman vapaisiin aminohappoihin oli korkein possun, lohen ja sein jälkeen. Omalla tavallaan kylläisyyttä mittaava greliini taasen laski aivan samalla tavalla esiruokinnan jälkeen.

Päätelmä oli, että eri lähteistä tulevat proteiinin lähteet vaikuttavat eri tavalla veriarvoihin, mutta kalalla ei näyttäisi olevan sen kummallisempaa vaikutusta nälän tunteeseen kuin muilla lihoilla. Mielenkiintoinen tutkimus määrättyjen dieettiväitteiden suhteen.

Arjessa tuolla tutkimuksella on suunnattoman vähän merkitystä. Kysymys on edelleenkin rasvan määrästä koiran kupissa. Suurimmalla osalla on taipumusta antaa aina sama määrä ruokaa. Siis kuppi täytetään yhtä suurella määrällä ruokaa riippumatta mitä annetaan. Jos tarjolla on puhdasta hevosta, rungosta ja nahasta jauhettua broileria tai kokonaisena muussattua merilohta, niin energiamäärät ovat aivan toisenlaisia.

Olisi mielenkiintoista tehdä varjotutkimus – tosin tulokset tietäisi aika moni etukäteen. Annetaan koirille sata grammaa ruokaa. Kolmen tunnin päästä kysytään, että kenellä on nälkä ja annetaan uusi ruoka. Siitä kolmen tunnin kuluttua kysyttäisiin taas, että onko vielä nälkä ja arvioitaisiin silmä/tuskamääräisesti millä innolla minkäkin aterian jälkeen jälkiruoka ryöstettäisiin hyppysistä.

Halpaa proteiinia

Yksi ruokinnan ongelmia on, että mistä saisi tarpeeksi laadukasta eläinproteiinia inhimilliseen hintaan. Nyt on sitten sekin ongelma ratkaistu. Samalla maailma pelastuu, jäätiköt lakkaavat sulamasta ja Nauru-saarten asukkaat saavat pitää kotimaansa. Plus että fanaattisempikin luonnonmukaista ruokintaa harrastava säilyttää yöunensa.

Lainataanpa blogia Oudon rannan hiekka:

100 grammaa kotisirkkaa sisältää 121 kilokaloria, 12,9 grammaa proteiinia, 5,5 grammaa rasvaa, 5,1 g hiilihydraatteja, 75,8 mg kalkkia, 185,3 mg fosforia, 9,5 mg rautaa, 0,36 mg tiamiinia, 1,09 mg riboflaviinia ja 3,10 mg niasiinia.  Kotisirkan hyötysuhde ravintoaineena on huimasti parempi kuin esimerkiksi naudanlihan ja ne hyödyntävät laiduntamansa rehun tehokkaammin kuin perinteinen lihakarja.

Netti auttaa aivan kaikessa. Sekunnissa selvisi miten sirkkoja kuuluu lihottaa ja kasvattaa. Nimenomaan ruokaeläimiksi. Sammakkolammen ruokasivuilta löytyy melkoisen yksityiskohtaiset ohjeet. Mutta yhteen detaljiin en törmännyt nopealla selailulla – miten sirkat teurastetaan, humaanisti.

Mutta jos palataan asialinjalle, niin hyönteisten käyttö koirien ruokinnassa ei liene kovinkaan käytännöllistä. Kyse on vanhasta dilemmasta, nimittäin energian hyötysuhteesta. Mitä korkeammalla ollaan ravintoketjussa, niin sitä kehnommaksi hyötysuhde muuttuu. Ainakin jos mitataan kuinka paljon tarvitaan energiaa portaiden alapäästä, että se ylin saa vatsansa täyteen. Sirkka ei aivan alinta porrasta, joten aivan pelkällä pyhällä hengellä sekään ei tule toimeen. Jos hygienia- ja viihtyvyyssyistä sirkat joudutaan ruokkimaan kissojen kuivamuonalla, että saataisiin ruokaa koirille, niin taloudellisuusajattelu saa pahasti siipeensä. Eivät kissojen täysrehut yhtään sen parempia ole kuin koirienkaan, mutta jos meidän täytyy kierrättää Luppaa vastaavat tuotteet sirkkojen kautta koirien ruokakippoihin, niin helpommalla pääsee kun ostaa suosiolla sitä hummaa. Kierrätystä  sekin on ja sitä myöten myös ekologinen valinta.

Silti ajatus omaehtoisesta proteiinilisästä kiehtoo. Mutta kuinka hemmetin montaa sirkkaa tarvitaan, että saataisiin vaikkapa yhden greyhoundin 50 gramman proteiinilisän vaatimat noin 400 grammaa sirkkajauhoa? Kun koiria on tusina, niin kuinka isot tilat tarvitaan moisen sirkkalauman kasvattamiseen? Kuka ne lassoaa kiinni, ja millä estetään meluhaitat?

Taitaa mennä toukkahommiksi…

Tosin pöydän toiselta puolen ilmoitettiin, että meidänhän koirat ei mitään russakoita ala syömään. Mielenkiintoinen ajatus silti.

1. Anne Morise, Bernard Sève, Katherine Macé, Corinne Magliola, Isabelle Le Huërou-Luron and Isabelle Louveau. Growth, body composition and hormonal status of growing pigs exhibiting a normal or small weight at birth and exposed to a neonatal diet enriched in proteins. British Journal of Nutrition 10;105: 1471-1479[↩]
2. Alexia L. V. Prescod, William C. Halliday, Carla G. Taylor: Protein deficiency, but not zinc deficiency, reduces recovery of type 1 and type 2 muscle fibre diameters in the gastrocnemius muscle of growing rats. British Journal of Nutrition 14 September 2011 106: 675-682 DOI: 10.1017/S0007114511000699[↩]
3. Kerstetter JE, Kenny AM, Insogna KL.: Kerstetter JE, Kenny AM, Insogna KL. Curr Opin Lipidol. 2011 Feb;22(1):16-20. doi: 10.1097/MOL.0b013e3283419441[↩]
4. Jane E Kerstetter, Kimberly O O’Brien, ja Karl L Insogna: Dietary protein, calcium metabolism, and skeletal homeostasis
   revisited (PDF)[↩]
5. Jane E. Kerstetter, Kimberly O. O’Brien, Karl L. Insogna. Low Protein Intake: The Impact on Calcium and Bone Homeostasis in Humans.  The Journal of Nutrition, Volume 133, Issue 3, March 2003, Pages 855S–861S[↩]
6. Karolina AP Wijnands, Peter RG Brink, Paul HE Weijers, Cornelis HC Dejong, Martijn Poeze: Impaired fracture healing associated with amino acid disturbances. Am J Clin Nutr May 2012 vol. 95 no. 5 1270-1277 doi: 10.3945/​ajcn.110.009209[↩]
7. Brittany M. Vester Bolera1, Trevor A. Fabera1, Laura L. Bauera1, Kelly S. Swansona1, Scott Smileya, Peter J. Bechtela2a3 and George C. Fahey Jr: Acute satiety response of mammalian, avian and fish proteins in dogs. British Journal of Nutrition 14 January 2012 107 : pp 146-154 DOI: 10.1017/S0007114511002261[↩]